äitiyden rankkuus?

Kotiäitinä olen ollut esikoisen syntymästä lähtien eli yli kahdeksan vuotta.

Minä en pidä äitiyttä rankkana, tämä on oikeastaan helppoa elämää, mutta olenkin ollut " vain" kotiäitinä, joten en voi sanoa työssäkäyvien rankkuudesta mitään. Se voi olla aivan toista luokkaa tehdä toinen työpäivä kotona varsinaisen työpäivän jälkeen, en tiedä.

Omista lapsistani vain kaksi vanhempaa harrastavat yökyläilyjä. 3- vuotiaamme ei ole koskaan ollut yökylässä missään ja ne vanhimmatkin vain vuoden- puolentoista aikana muutaman kerran.

Ns. tukiverkostoa meillä ei lähistöllä ole, joten kaikki menot, niin omat kuin lastenkin hoituvat koko konkkaronkalla.

Lapsistani yhdellä on astma, joka vihoittelee aika-ajoin pahastikin ja toisella vaikea atooppinen ihottuma, joka oireilee päivittäin ja jota myös joudutaan rasvailemaan monta kertaa päivässä, nämä toki ovat niitä sairauksia helpommasta päästä, huonomminkin voisi olla.

Nuorimmainen on nyt huutanut 4-6 tuntia illassa putkeen viikon ajan, eli jonkin sortin koliikkia taitaa pukata, mutta edelleenkin koen elämäni (koti)äitinä helpompana kuin keskivertonaisella.

Ehkä se on se, miten asiat ottaa, minä yritän pärjätä huumorilla ja ajatella tyyliin " aikaansa kutakin" .

Kokonaan yksin olen ollut keväällä -06, kun mieheni oli lasten kanssa yön mummolassa. En edes kaipaa niin sitä omaa aikaa tässä vaiheessa, mutten siltikään koe olevani mikään superäiti, tämä vaan on sitä minunnäköistäni elämää nyt ja tällähetkellä, muutaman vuoden päästä on tilanne jo varmasti ihan toinen.

Ennemminkin pelkäsin. Hän ei suostunut syömään rintaa eikä pullosta. Itki vain. Olin ihan hukassa, samoin taisi olla miehenikin.



Rakkaus syntyi joskus paljon, paljon myöhemmin.



Alle yksivuotiaana esikoinen oli äärimmäisen rasittava kitisijä, ja minä en osannut hänen kanssaan mitään tehdä. En leperrellä enkä leikkiä. En muuten osaa vieläkään, kun ei itselläni ole sellaisesta kokemusta lapsuusajalta. Elämä oli suunnattoman rankkaa. (Ehkä siinä oli jotain masennuksen poikasta, yksinäisyydestä ym. johtuvaa lisäksi.)



Kakkonen kun syntyi esikoisen ollessa reilun vuoden, alkoi meidän perheessä aurinko paistaa. Kakkonen söi hyvin mutta itki illat ja yöt, mutta jotenkin elämä oli paljon merkityksellisempää siihen aikaan. Ehkä oli niin paljon tekemistä, että ei ehtinyt miettiä syntyjä syviä ja masentua siitä...



Eli elämänsä, tapansa ja kokemuksensa kullakin. Toisella on rankkaa siksi, kun mies on raksalla, toinen hoitaa lapsensa hymy huulillaan vaikka miehestä ei ole tietoakaan. Yksi masentuu yksinäisyyteen ja toinen rankkaan vauva-aikaan. Toiset lapset nukkuvat, jotkut eivät...

tuntenut rakkautta:DD Moni on synytyksen jälkeen niin pöllyssä, ettei siinä tunne välttämättä heti yhtään mitään. Miksi puhut vain äideistä? Onko isä perheen elättäjä, jolla ei ole edes oikeutta rakentaa lapseen hyvää suhdetta kun äiti on välissä?



Kaltaisesi kapeakatseiset ihmiset pitävät yllä myyttiä kaikkivoipaisesta suorittajaäitiydestä, jolla ei ole mitään tekemistä lapsen hyvinvoinnin tai vanhempien rakkauden kanssa.



Päinvastoin. Minua pikemminkin epäilyttävät tällaisten kirjoittajien omat motiivit. Ylensä ihmisiä nimittäin ärsyttävät asita, jotka he tunnistavat jollain tapaa itsessään tai kokevat asiat heikoiksi kohdikseen.

Ensinnäkin en puhunut sikiön rakastamisesta mitään. Rv 16 en uskaltanut edes ajatella saavani vauvaa, koska pelkäsin raskauden keskeytyvän. Pikku hiljaa raskauden edetessä ajatukset muuttuivat konkreettisimmiksi. Kun vauva syntyi, tunsin aivan valtavaa rakkautta ja järisyttävää suojelunhalua. Edes synnärillä/osastolla en päästänyt lasta silmistäni. Omat tunteeni olivat todella voimakkaat, siksi hämmästelen sitä, että joillakin tunteet odottavat pitkäänkin. Edelleenkään en tuomitse, ihmettelen ja yritän ymmärtää. Hyvä äitiys on niin vaikea käsite, että siitä tässä keskustelussa tuskin on kyse.



Kyllä mieheni osallistuu perhe-elämään ja kyllä lapseni on vielä pieni, himpun yli vuoden. Tarkoitus ei suinkaan ollut herättää keskustelua siitä, kenellä on rankinta, vaikeinta jne. vaan lähinnä juuri siitä, että miksi nykyään korostetaan näitä vaikeinmpia asioita. Onko se juuri sitä, että vasta nyt uskalletaan sanoa negatiiviset asiat ääneen vai sitä, että ihmiset haluavat lukea/tietää toisen kurjuudesta. Miksei äitiyden ihanuutta juurikaan mainita?

Äitiysmyytti elää edelleen vahvana, että on vain hyvä, että kuulee muutakin. Esimerkiksi tuosta tosiasiasta, että läheskään kaikki äidit eivät tunne vastasyntynyttä kotaan rakkautta, puhutaan erittäin vähän. Se on edelleen tabu.



En tiedä miksi sinun pitäisi ymmärtää? Ethän ole kokenut samaa, niin et voikaan ymmärtää. Et varmasti voi ymmärtää, miltä tuntuu kun alkuaikoja leimaa uutinen, että lapsi onkin vammainen. Lasta kohtaan ei välttämättä tunne alkuun mitään myönteistä ja se on täysin normaali reaktio. Tai miltä arki maistuu kun kärsii vaikeasta synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, mies nostaa kytkintä tai äiti sairastuu MS-tautiin. Kun lapsi herä vartin välein, arjen rankkuus yllättää, tukiverkkoja tai edes juttuseuraa ei ole.



Riittää, että ymmärrät, että ihmiset ja tilanteet ovat erilaisia ja äidit kokevat eri asiat eri tavoin ja silti he voivat olla aivan yhtä hyviä vanhempia kuin sinä itse. Yhden pienen lapsen äitinä se kokemus on kuitenkin hyvin, hyvin suppea.

Vierailija:

. Toinen vauva syntyy pian ja ikäeroa jää vähän yli vuosi.

Vuoden kuluttua lapseni ovat noin 1 ja 2 vuotiaat, ehkä silloin jo puhun toisin.....

Esikoisen ensimmäisen ikävuoden puhuin kaikille, kuinka meillä menee niin hyvin. Huomasin, että näin on tapana sanoa, vaikka ei se oleminen oikeasti niin helpolta tuntunut. Mutta ajattelin vain, että siltä sen kuuluukin tuntua.

Sitten syntyi toinen, ja vasta silloin tajusin, kuinka kovilla olimme ensimmäisen kanssa olleet. Toinen oli nimittäin helpompi tapaus, joka kuulosti enemmän sellaiselta kuin muutkin vauvat. Mutta tajusin esikoisemme erityislaatuisuuden vasta silloin, kun sain vertailukohdaksi oman helpomman vauvan.

Ja kun minulle siinä vaiheessa valkeni kuinka paljon olimme hammasta purren kestäneet esikoisen kanssa, niin siitähän muodostui oikein kriisi.

Jotkut tajuavat vasta jälkikäteen, miten kovassa koulussa ovat olleet.

Vierailija:

. Tarkoitus ei suinkaan ollut herättää keskustelua siitä, kenellä on rankinta, vaikeinta jne. vaan lähinnä juuri siitä, että miksi nykyään korostetaan näitä vaikeinmpia asioita. Onko se juuri sitä, että vasta nyt uskalletaan sanoa negatiiviset asiat ääneen vai sitä, että ihmiset haluavat lukea/tietää toisen kurjuudesta. Miksei äitiyden ihanuutta juurikaan mainita?

Kyllä edelleenkin äitiyttä lähinnä hehkutetaan ihanana asiana ja vauvoja " myydään" lehdissä sillä mielikuvalla, että ne ovat nättejä jokoltelevia aina hymyileviä söpöjä kääröjä.

Eri asia sitten on, että miksi sinä olet kiinnittänyt huomiosi juuri niihin juttuihin, missä puhutaan äitiyden rankkuudesta. Taitaapa kuitenkin olla niin, että koet itsekin äitiyden rankaksi ja kiinnostut juuri niistä lehtijutuista, joista saat vertaistukea äitiyteesi.

Sori vaan, mutta taidat vain pettää itseäsi väittämällä, ettei äitiytesi ole rankkaa ja ettet edes kaipaa mitään hengähdystaukoja.

puhutkin toisin. On ihania päiviä ja kamalia päiviä ja varmasti opit antamaan lapsiasi muillekin hoitoon, onhan se tärkeää saada aikaa parisuhteellekin. Juuri oli juttua suurperheistä ja kyllä kaikki muistivat sanoa, että silloin tällöin viettävät aikaa kahden kesken. Meillä muuten viimeksi 5 vuotta sitten=(

Äitiys on rankkaa monelle eri syistä. Äitiyden rankkuuteen vaikuttaa ainakin mulla mm. taloudelliset huolet, yksinäisyys sekä lasten jatkuvat sairastamiset.



Itse kaipaan omaa aikaa enkä koe asiaa mitenkään ihmeelliseksi. Oman ajan käytän usein laskujen maksamiseen (rauhassa), sähköpostin lukemiseen, lenkkeilyyn tms. Baariin voisin lähteä mutta en viitsi rahoja sinne laittaa. Kärsin valtavasti yksinäisyydestä, saattaa mennä useita päiviä etten näe ketään. Kaksi pientä lasta kun sairastavat kuukauden putkeen, siinä alkaa omaa aikaa kaipaamaan pikkuisen :)



Sinunkaltaisesi äitiys on pelottavaa: Jos ei kaipaa yhtään omaa aikaa, pidän sitä aikamoisena uhkana sekoamiselle.



Et voi verrata omaa ihanaa elämääsi toisten elämään. Rakkaus lapseen ei syty aina hetkessä, onhan kyse uudesta ihmissuhteesta jossa opitaan tuntemaan toinen puolin ja toisin.



Mukava jos sinulla on ollut ihana vuosi lapsesi kanssa. Minä olen hoitanut kahta jatkuvasti sairastelevaa lasta, toinen kahdessa leikkauksessa ja toinen yhdessä, mieheni sairastui vakavasti, lähiomainen kuoli ja itse loukkasin tapaturmassa jalkani. Kaikki tämä alle vuoden aikana. Lisäksi taloudellinen tilanne on rasittanut.



Olen onnellinen että ainakin olen rankasta elämästä selvinnyt ja voin olla tyytyväinen että ainakin olen yrittänyt olla hyvä äiti.

En tiedä tunnenko sitä ap:n vai itseni puolesta. Ehkä ap:n kuitenkin.



Sairastuin pian lapsen saamisen jälkeen vaikeasti. Kun pääsin kotiin, vauva oli aivan vieras minulle. Olin vain väsynyt häneen, koska en jaksanut hoitaa edes itseäni. Tunsin näin pitkän aikaa, mutta yritin näyttää vauvalle kiintymystäni ja tutustua häneen, vaikka olisin väsymyksen ja kivun vuoksi halunnut hypätä junan alle. Vauva vaikeutti toipumistani sillä hän oli ensin koliikki- ja myöhemmin allergialapsi, joka ei nukkunut vuoteen oikeastaan lainkaan. Aikanaan isä joutui palaamaan töihin ja jäimme lapsen kanssa kotiin itkemään molemmat. Arki sujui vain vahvan lääkityksen ansiosta.



Nykyään lapseni on ihana 5-vuotias ja rakastan häntä pohjattomasti. Hänellä on todella hyvä perusluottamus ihmisiin ja hän on aurinkoinen ja energinen.



Miksi tie äitiyteen olisi automaattisesti kaikille samanlainen ja mutkaton kun ei sitä muukaan elämä ole? Äiti kasvattaa lastaan, mutta äiti kasvaa siinä mukana, joskus kipeidenkin käänteiden kautta.

Palaile asiaan vahan myohemmin.

Et varmasti ap voi ollenkaan kuvitella, mitä on synnytyksen jälkeinen masennus?

Itse siihen sairastuin ja tunsin ensi kerran rakkautta esikoiseen vasta hänen ollessaan noin kolmen kuukauden ikäinen. Siihen asti hän oli minulle taakka, inhottava, rääkyvä kakara, joka oli tullut sotkemaan mun ja mieheni elämän. Lapsi ei edes ollut vahinko, vaan täysin suunniteltu ja haluttu.

Näin vaan kävi. Masennuin entisestään, kun rakkauden tunteita ei kuulunut. Luuletko, että oli kivaa? Ja kesti puolitoista vuotta, ennenkuin aloin ajatella, että meille voisi tulla perheenlisäystä ikinä. Koko kuopuksen raskausajan pelkäsin sairastuvani taas. Onneksi näin ei käynyt.

Että niin. Ole onnellinen, että olet päässyt helpolla, etkä koe äitiyttä rankaksi. Ja avaa silmäsi myös kodin ulkopuolisille asioille :)