Lue keskustelun säännöt.
Ajatuksia hyvästä äitiydestä
14.05.2007 |
Kauhulla olen välillä täällä käynyt vilkuilemassa ihmisten ajatuksia äitiydestä ja yksittäisten valintojen käyttämistä sen mittarina. Onneksi oikeasti Suomessakin on valtavasti hyviä äitejä, siis RIITTÄVÄN hyviä ja lapsilleen parhaita mahdollisia äitejä, vaikka ulkopuolisten, etenkin tuntemattomien silmissä he eivät siltä ainanäyttäisikään...
Itse esimerkiksi väitän (kuten varmasti moni muukin täällä) olevani lapsilleni mitä ihanin äiti: meidän pienokaiset ovat ihania, onnellisia, tasapainoisia ja luottavaisia lapsia. Myös oma äitini on ollut mitä ihanin ja paras kaikkine heikkoinekin (=inhimillisine) puolineen :) Minussa on ihmisenä omat hyvät ja huonot puoleni, niin kuin kaikissa meissä. Se ei voi olla näkymättä myös äitiydessäni, mutta onneksi lasten mukana voi kasvaa.
Parhaillaan suren sitä, että kuopus joutuu menemään päiväkotiin liian pienenä, todennäköisesti jo alle 2-vuotiaana. Olen aivan varma, ettei hänen elämänsä siellä ole kurjaa vaan jopa mukavaakin (pieni ryhmä ja kivat hoitajat kodinomaisessa ympäristössä), mutta toisaalta myös yhtä varma, että hän nauttisi enemmän kotihoidosta silloinkin. Silti valitsemme näin, koska se on loppuviimeksi perheemme kannalta paras ratkaisu (en ole edelleenkään 24/7-tyyppinen äiti, vaikka niin haluaisinkin).
Vanhemmuudessa valintoja joutuu tekemään jatkuvasti, välillä isompia, välillä pienempiä. Jaksan uskoa, että aito välittäminen ja läsnöoleminen silloin, kun on paikalla, auttavat lasta vahvistamaan perusturvallisuutta ja rakentamaan itseluottamusta. Myös rajojen asettaminen ja niistä johdonmukaisesti (ja väkivallattomasti) kiinni pitäminen on tärkeää. Suurilla linjoilla on enemmän merkitystä kuin yksittäisillä valinnoilla.
Äitiyttä ei saa suorittaa, ihmissuhdetta - myös äidin ja lapsen välistä - tulee ennemminkin rakentaa, rakkaudella ja kunnioituksella.
Kommentit (9)
Palsta kun tuntuu olevan täynnä tyhjäpäisiä muiden haukkujia... Oi jospa jostain vielä joskus saa kaikille vähän avarakatseisuutta ja empatiakykyä, niin maailma pelastuu!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mutta ehkä tämä on vähän väärä foorumi... täällä on tärkeintä, että lapsi ei syö tuttia vuoden jälkeen, ei juo tuttipullosta puolentoista jälkeen, on kuiva kaksivuotiaana, ei syö pilttiä kuin hätätilassa...
Nuo kaikki ovat aivan toissijaisia tekijöitä loppupeleissä.
Toinen asia, mikä minua häiritsee on tälläkin palstalla näkyvä " uhrautuvien" äitien määrä. Kautta historian on ollut uhrautuvia äitejä, jotka tekevät kaikkensa lastensa eteen. Kautta historian on ollut lapsia, jotka häiriintyvät tästä uhrautumisesta ja syyttävät äitejään marttyyriasenteesta ja ties mistä.
Mutta mutta.. ehkä se on niin vaikea vain tajuta, että historia toistaa itseään.
Vierailija:
täällä on tärkeintä, että lapsi ei syö tuttia vuoden jälkeen, ei juo tuttipullosta puolentoista jälkeen, on kuiva kaksivuotiaana, ei syö pilttiä kuin hätätilassa... Nuo kaikki ovat aivan toissijaisia tekijöitä loppupeleissä.
Toisaalta ehkä ihmisillä on kaikki (ainakin omasta mielestään) niin hyvin, että on varaa kiinnittää huomiota vähän epäolennaisempiinkin asioihin...? Eli sinänsä minusta ei ole mitään väärää siinä, että miettii myös tutteja, vaippoja, pulloja ym. vähemmän olennaista, kunhan ei KESKITY pelkästään niihin ja äitiyden suorittamiseen. Ja yleensähän nuo epäolennaisuudet saavat pienemmän painoarvon, kun lapsia on enemmän ja kun äitikin on välillä muuallakin kuin lasten kanssa kotona ;)
Pelottavin yhdistelmä ehkä tosiaan on se, jota helposti tulee pidettyä nimenomaan ihanteellisena: äidin täydellinen omistautuminen ainoalle lapselleen. Läsnä pitää olla ja lapsesta pitää huolta, mutta joskus (ei toki aina) myös kodin ulkopuolinen elämä voi tehdä äiti-lapsi-suhteesta terveemmän... tai ainakin äidistä avarakatseisemman!
Vierailija:
Pelottavin yhdistelmä ehkä tosiaan on se, jota helposti tulee pidettyä nimenomaan ihanteellisena: äidin täydellinen omistautuminen ainoalle lapselleen. Läsnä pitää olla ja lapsesta pitää huolta, mutta joskus (ei toki aina) myös kodin ulkopuolinen elämä voi tehdä äiti-lapsi-suhteesta terveemmän... tai ainakin äidistä avarakatseisemman!
Itse ainakin tunnustan, että kotiäitiaikana olin paljon tuomitsevaisempi muita vanhempia (tai siis heidän erilaisia valintojaan) kohtaan. Kun palasin lopulta pitkän kotiäitiajan jälkeen töihin, sain ihan uutta sisältöä elämääni ja palaset (työ+lapset+parisuhde+harrastukset) loksahtivat terveellä tavalla paikoilleen. Siinä sai roppakaupalla suvaitsevaisuutta, kun näki muunkinlaisia tapoja olla hyvä äiti :) Yleensä kun kotona ollessa oli tutustunut puistoissa jne. lähemmin aika samantyyppisiin ihmisiin tai stereotyyppisesti sattunut näkemään erilaisten valintojen seuraukset vain negatiivisessa valossa.
Nyt tunnen monta aidosti onnellista perhettä, joissa kaikissa on toimittu yksittäisissä asioissa tosi eritavoin, ja se on ollut tosi avartavaa :)
Olen juuri tällaisen täydellisen äidin tytär. No, nyt ikää 32 vuotta enkä ole missään tekemisissä äitini kanssa :(
Kun kasvoin, täydellinen äitini odotti myös minulta täydellisyyttä. Kaikessa piti olla täydellinen, varsinkin koulussa. Sitten kun kasvoin, piti olla täydellinen tytär ja työntekijä. Näin äitini sai kehua minua muille ihmisille. Sitten en enää jaksanut, annoin periksi (muun muassa irtisanoin itseni aivan burn outin partaalla olevana, äidille kauhistus ja häpeä). Nyt olen tarpeeksi hyvä ihminen, mutta se ei äidilleni riittänyt.
Haluan oman lapseni kasvattaa niin erilailla, en edes halua olla täydellinen äiti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eikä hän edes ole katkera omista valinnoistaan, koska hän on tykännyt olla kotona ja meistäkin oli mukavaa, kun ei tarvinnut koskaan tulla tyhjään kotiin. No, okei, joskus se oli kyllä vähän ärsyttävääkin, mutta enimmäkseen mukavaa. Ja erityisen mahtavaa oli, että vaikkei äiti koskaan käynyt kouluja, jaksoi hän aina kannustaa meitä etsimään oma alamme, koska on mukavaa sitten isona saada tehdä sitä työtä, missä viihtyy - ollaanhan töissä kuitenkin valtava määrä arjesta!
Äitini on osannut tukea ja kannustaa vaikeissa valinnoissa vielä aikuisenakin, jos olen mielipiteitä kysellyt. Esim. palasin töihin molempien lasten kanssa jo vuoden äitiysvapaan jälkeen, vaikka arvostan kotiäitiyttä valtavasti ja tunsin työelämäkaipuusta huonoa omaatuntoa. On ollut aivan ihanaa huomata, että niinkin voi huoletta tehdä - kun itse on sinut elämäntilanteensa kanssa, se heijastuu positiivisesti myös lapsiin :) Tätä tuskin olisin niin hyvin uskonut, ellei toisin toiminut äitini olisi sitä vakuutellut ja kannustanut " kuuntelemaan sydäntä ja käyttämään silti niitä (älyn)lahjoja, joita olet saanut" . Näin tein, ja hyvin se töihinpaluukin sitten sujui!
Mutta se on kurjalla tavalla osuva esimerkki siitä, ettei lapselle omistautuminen ole todellakaan aina lapselle hyvästä tai kerro vanhempien epäitsekkäistä ajatuksista... Äitiyttä ei saisi suorittaa, lapsista pitäisi nauttia ja osata myös antaa heille omaa tilaa!
Ja 11 on sitten taas saanut toisen harvinaisuuden äidikseen: ihmisen, joka osaa arvostaa koulutusta, vaikkei itse ole kouluttautunut. Yleensä esim. yliopistoissa on vain korkeasti koulutettujen vanhempien lapsia, eikä se taatusti johdu niinkään vähempi koulutettujen vanhempien jälkipolvelleen siirtämistä geeneistä kuin kasvatusasenteista ja arvomaailmasta (koulutusta ei pidetä tärkeänä).
Itse toivon enemmän kuin mitään muuta, että lapsemme kokevat itsensä arvokkaiksi ja rakastetuiksi omina itsenään. Kaikki muu on lopulta aika toisarvoista...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija:
Itse toivon enemmän kuin mitään muuta, että lapsemme kokevat itsensä arvokkaiksi ja rakastetuiksi omina itsenään. Kaikki muu on lopulta aika toisarvoista...
Ja tuo ei vaadi tai poissulje 24/7-mallia, tutteja tai tutittomuutta, vaippoja tai vaipattomuutta jne. Suhteellisuudentaju kieltämättä meinaa itseltäkin välillä hukkua :D
miksi kirjoitin tämän. Tuntuu, että äitiyteen liitetään nykyisin mitä kummallisempia odotuksia, jotka ovat usein vielä keskenäänkin pahasti ristiriidassa. Eikö tärkeintä olekaan se, miten lapsilleen on läsnä eli miten heitä kohtelee ja miten rakkautensa osoittaa? Mikä saa ihmiset epäilemään kaikkia omista valinnoista poikkeavia valintoja kyseenalaisiksi tai jopa vahingollisiksi lapsille, kun eihän heillä ole niistä mitään kokemusta...?
Joku sanoi hyvin, että pitäisi puuttua ennemmin oikeisiin ongelmiin (esim. päihteet ja väkivalta) kuin julkkisten tms. tuntemattomien ihmisten perhetilanteiden ruotimiseen.