Muita jotka elää " kaveriavioliitossa" ihan tyytyväisinä?

Melkein 20 v oltu yhdessä. Tasaista alamäkeä ollut ties kuinka monta vuotta. Tällä hetkellä kommunikointi on sillä tasolla, että pakolliset asiat puhutaan, ei juuri muuta. Meillä on kolme lasta ja uusi omakotitalo, mies tienaa suht kivasti ja ainut ongelma on tuo kämppis-tunnelma. Itse kyllä kaipaisin huomiota enemmän, romantiikkaa, läheisyyttä ja välittämistä, mutta taitaa olla turha toivo tässä suhteessa.



Olen joskus järjestänyt meillä perheneuvontaa ja parisuhdekurssillakin olimme, mutta kun tahto puuttuu, niin eivät nekään ihmeitä saa aikaan. Realiteetit pitävät minut aviossa (= lapset ja taloudellinen tilanne), mutteivät ne estä minua haaveilemasta jostain paremmasta. Samat reaaliteetit ovat myös ainoat asiat, jotka meitä yhdistävät.



Kumma kyllä, seksi on aina sujunut loistavasti. Tosin kerrat ovat harventuneet 2-3 kk väleihin. Haluaisin useammin seksiä, mutta jotenkin sitä on iltaisin niin väsynyt, ettei kaipaa kuin omaa rauhaa. Ja voihan sitä nauttia seksistä yksinkin, mikä usein on paljon helpompaa ja vaivattomampaakin kuin kumppanin kanssa.



Helpottavaa lukea, etten ole ainut, joka tyytyy tällaiseen suhteeseen.

Minä myös olen eronnut kaveruusliitosta. Meillä oli paljon yhteisiä menoja ja ihan mukavaakin yhdessä, mutta en halunnut elää loppuelämääni niin, että yhteiset marjareissut olisivat elämäni kohokohta. Seksistä ei ollut puhettakaan, koska en halunnut häntä.



Pian eron jälkeen tapasin miehen, joka kolahti. Hänen kanssaan koen yhä kahdentoista vuoden jälkeen saavani aivan kaiken mitä parisuhteelta voi realistisesti odottaa. Hänen lapsiaan halusin enemmän kuin muuta ja nyt kun lapset ovat jo vähän omatoimisempia, meillä on paljon yhteistä aikaa touhuta tai laiskotella.

vähän ontuu. Sen voi ajatella niin, että asuisit parhaan tyttöpuolisen ystäväsi kanssa, mitä se olisi? Ystävälle kerrotaan kaikki, jaetaan ilot ja surut, yritetään auttaa ylämäessä ja mennään mukana alamäkeen. Ystävää ajatellaan lämmöllä ja ystävää ei jätetä. Ystävän juttuja ei kerrota eteenpäin ja ystävälle voi soittaa koska vaan. Vaikka ystävää ei ihan samat asiat kiinnosta, niin silti aina on jutun juurta ja yhdessä tekemistä. Suhde toimii kumpaankin suuntaan. Kumpikin antaa ja ottaa tasapuolisesti. Ystävän kanssa juttu jatkuu siitä mihin se jäi, vaikka välissä olisi eroa.

Se siis on ystävän kanssa ja kaverit on sitten siitä seuraavia. Eli otetaan noista jutuista puolet pois.



Itse taidan elää ystäväavioliitossa, jossa on seksiä. En oikeastaan edes kaipaa enempää. ;-)



Mitä vaihtamiseen tulee, minusta kannattaa olla vaikka mieluummin yksin kuin huonossa suhteessa. Kannattaa kuitenkin miettiä onko vika sinussa itsessäsi vai siinä toisessa. Eli jos et kestä olla yksiksesi, niin luultavasti homma ei vaihtamalla parane.

Onko sellaisia suhteita olemassakaan, missä intohimo jyllää vielä 20 v päästä?



Aikansa kutakin. Jos on valinnut kumppaninsa sen perusteella, että hän on luotettava, rehellinen, hyvä isä ym. niin paskaakos sen on väliä, jos pikkulapsiaikana on muutama " kuivempi" vuosi seksissä? Monilla se intohimo palailee ainakin osittain vasta sitten, kun lapset jo lähtevät kotoa ja aletaan uudestaan tutustua kumppaniinsa. Mutta kuinka moni liitto tässä vaiheessa on enää kasassa, kun juostaan sen intohimon perässä? Se kun tuppaa aina parin ekan vuoden aikana johonkin häviämään..



Itse aion ainakin odotella ja elellä kaveriavioliitossa (seksin kera) nämä vuodet ja katsella asiaa uudelta kantilta, kun lapset eivät enää minua niin tarvitse. Ehkäpä miehen kanssa löytyy se kadonnut intohimokin...?

Meillä on takana miehen kanssa jo lähes 20 yhteistä vuotta, seurustelu alkoi ihan teinivuosina. Samat läikähdykset rinnassa tuntuu, intohimoa, leikkisyyttä, yhteistä huumoria, keskinäistä kunnioitusta, syvää välittämistä ja rakkautta.

Toki jokaiseen suhteeseen tulee ylä-ja alamäkiä, huonoja ja hyviä päiviä, mutta perusvire on nimenomaan rakkaus, ei ystävyys tai kaveruus, vaikka suhteessa on myös ystävyydenomaisia piirteitä (esim. samat kiinnostuksenkohteet, yhdessä viihtyminen).

läikähdyksiä tuntuu kummankaan puolella, sorry! Mut saahan sitä itseään pettää jos se kivalta tuntuu.



Intohimo on laantuva asia, ja jos vaan sen perässä juoksee joutuisi miestä vaihtamaan vähintään kerran vuodessa. Ja se taas ei ole hyvä, jos aikoo lapsia hommata. Ihastun tosi usein ja rakastunkin silloin tällöin, mutta silti ei huvita lähteä tästä liitosta...vakaassa ja turvallisessa on ne omat hyvät puolensa.

Vierailija:

läikähdyksiä tuntuu kummankaan puolella, sorry! Mut saahan sitä itseään pettää jos se kivalta tuntuu.

Intohimo on laantuva asia, ja jos vaan sen perässä juoksee joutuisi miestä vaihtamaan vähintään kerran vuodessa. Ja se taas ei ole hyvä, jos aikoo lapsia hommata. Ihastun tosi usein ja rakastunkin silloin tällöin, mutta silti ei huvita lähteä tästä liitosta...vakaassa ja turvallisessa on ne omat hyvät puolensa.

siitapa nuo suuret avioerotilastot tulevat, kun haikaillaan ' intohimon' peraan. rikotaan aivan toimiva avioliitto sen takia etta tunteet vahan valjahtyy, mika taas on vaistamatonta.



ei se mies todellakaan vaihtamalla parane, paitsi hetkellisesti. pian se uusi mieskin on vanha mies ja eiko taas uutta intohimoa etsimaan.

intohimoa on vähemmän ja enemmän mennään totutulla pohjalla. Meilläkin on välillä niin hilajaista makuuhuoneessa (puhumattakaan jostain vinkeimmistä sekisjutuista) että sinkkukovareistani monella on varmaan vilkkaampi seksielämä. Mutta meillä ainakin alku oli niin intohimoa täynnä, että vieläkin saatan kiihottua vain kuin muistelen sitä alun huumaa.



Vaikka välillä epäilin, että se ei enää palaa, niin nyt olen huomannut, että kun on vähemmän stressiä ja enemmän yhteistä aikaa, niin sieltä se taas välillä nostaa päätään, intohimo nimittäin. Mutta tahdon asia se tässä vaiheessa on, kun on yhteisiä vuosia useampi takana. Pitää käyttää vähän mielikuvitusta ja leikkiä, että ei niin tuntisi toista.



Minulle miehen perheestä on tullut niin tärkeä, että siitäkään syystä en voisi koskaan kuvitella, että eroamme. Esim. kun mieheni oli välillä pitkiä aikoja ulkomailla, anoppini asui luonamme auttamassa ja minusta se oli kivaa.



Eli tällaisilla eväillä koen, että tämän parempaa liittoa en voisi toivoa (arvot yhteiset ja vielä maailman paras isä lapsilleen!). Mutta SILTi välill ä on kausia, pitkiäkin, että käytämme yhteistä makuuhuonetta kuin aseksuaaliset kämppikset. Ja minä ainakin voin mennä viikkoja ilman seksiä ja koen olevani aivan normaali työssä käyvä nuori äiti.



Joskus tuntuu, että avioliittoja parantaisi myös se, että ihmiset eivät niin huolestuisi " kuivista kausista" .

Alussa olimme ihan hirveän rakastuneita, ehkä vuoden. Sen jälkeen yhteiselomme on ollut hyvin riitaisaa ja olen aina kärsinyt kovasti hellyyden ja rakkauden puutteesta. Muuten kaikki on ihan ok. Minulla on hyvä mies ja lapsilla hyvä isä. Meidänkin avioliitto on enemmänkin kaveripohjalla... Seksiä on mielestäni liian harvoin ja läheisyyttä meidän välillä on todella harvoin.. Olen aina ajatellut, että ihmiset eroavat liian nopeasti ja että petturit ovat hirveitä ihmisiä ja että minä en tee noista kumpaakaan... Mutta kuinkas kävikään. Rakastuin toiseen mieheen. Häneltä sain kaiken sen hellyyden, kunnioituksen ja rakkauden jota vailla olen ollut vuosikausia. Tuntuu niin ihanalta kun elämässä on mies, joka todella haluaa olla mun lähellä, helliä, halailla, suudella jne. Hänellä on samanlainen tilanne perheessä kuin minulla. Aikamme suunnittelimme avioeroja ja yhteiseloa, mutta sitten järki tuli päätimme, ettemme voi hajottaa perheitämme lastemme takia. Yhteyden pidossa oli ehkä noin kuukauden verran hiljaiseloa ja sitten se alkoi taas pikku hiljaa lisääntyä... Nykyään pidämme yhteyttä joka päivä.. Näemme tosi harvoin välimatkan takia.

Tämä on tosi hankala tilanne. Joudun jatkuvasti puntaroimaan jatkanko kaveriavioliitossa, jossa kaikki on ihan ok vai ryntäisinkö rakkauden perään, hajoittaisin perheeni ja pistäisin koko elämäni ja lasteni elämän uusiksi. Yritän kovasti olla järkevä ja keskittyä perhe-elään vieraan miehen sijaan, mutta vaikeaa on...

useammankin 15-50 vuotta kestäneen liiton, jossa rakkaus edelleen jyllää.

Minusta sellaiset romanttiset ja korulausein puhuvat ihmiset on epäluotettavia. Ehkä olen katsonut liikaa elokuvia ja minulla on vääristynyt kuva maailmasta?



Jotenkin uskon kuitenkin enemmän järkiavioliittoon. Kumppanuus on mielestäni se kantava voima suhteessa. Rakastuminen ja sen sellainen alkuhuuma menee ohi niin pian. Jos kunnioittaa ja arvostaa toista ja haluaa tämän kanssa jakaa elämänsä niin eikö se sitten ole juuri sitä rakkautta ja sellaisenaan ihan riittävää?

Tuntuu ihan vieraalta tuo mies, enkä enää millään muista mitä hänessä joskus olen nähnyt.

Saunassakin vain peseydytään, ei mitään romanttista.. liiat tappelut vieneet mieheltä halut ja minulta masennus..

mutta sielunkumppanuutta sitäkin enemmän. Tunnemme toisemme niin hyvin, kuin kaksi ihmistä voi tuntea toisemme, arvostamme samoja asioita, nautimme samoista jutuista. Olimme monia vuosia lisäksi samassa työpaikassa, joten tällöin näimme toisiamme lähestulkoon 24/7. Nyt olemme eri paikoissa töissä, mutta vapaa-aika kulkee edelleen samaan tahtiin.



Tällä hetkellä on kummallakin aika rankka vaihe elämässä ja toisenlaisen kumppanin kanssa olisi varmaan kummallakin menneet sukset jo pahasti ristiin, vaikka romantiikka olisi kuinka roihunnut.

ja oltii nii onnellisii"

Ehdimme olla yhdessä 7 vuotta ennen lasta. Kyllä me innostutaan sekstailemaan n. kerran kuussa ;) Eniten haluja multa ja mieheltä vie nyt nää raha- asiat mutta ehkä ne joskus tästä... Ei me kyllä aina niin kauheasti toisiamme arvosteta, sitä pitäisi vähän treenata! Ap

mutta hyviä puolia liitossa on vielä huonoja enemmän, joten en eroa. Läheisyyden ja seksin puute ovat ongelmia, ainakin minulle, mutta tämä on muuten loistava liitto. Ja lapsi on, tuskin enempää siunaantuu tällä seksin määrällä, vaikka haluaisinkin..

" ollaan yhdessä koska lapsi/lapset pakottaa"

ja tuohon mitä joku sanoi siitä pettämisestä niin ei se tähän liittoon mikään maailmanloppu olisi.