Itsekkyys isomassa lapsessa, missä kulkee normaalin raja?

Kuullostaa ehkä kauhealta, mutta minua ottaa aivan suunnattomasti päähän vanhimman lapseni itsekkyys enkä tiedä mitä tehdä sen eteen. Olen aina yrittänyt olla tasavertainen, opettaa että jokainen pitää ottaa huomioon ja että jokaisen pitää hoitaa hommansa. Mutta tunnen itseni niin epäonnistuneeksi.



Tyttäreni suhtautuminen jokaiseen kotitehtävään on se, että " hän mukamas joutuu tehdä kaiken" ja naama on sen mukainen. Tämä siitä huolimatta että hän joutuu ehkä kerran viikossa auttamaan minua ripustamaan pyykkiä, tyhjentämään tiskarin, viemään roskat tms. oman huonesiivouksen lisäksi. Jokaista pyyntöä seuraa pitkä valitusvirsi.



Tämä olisi ehkä ihan normaalia, mutta huomaan että hän myös kavereidensa kanssa yrittää aika läpinäkyvästi saada isoimmat ja parhaimmat jutut itselleen jos jotain tarjotaan tai jaataan.



Häntä vähän vanhemmat kaverit ovat auliisti antaneet hänelle periksi ja pitänyt häntä lellikkinä jolta ei vaadittu samaa kuin muilta. Tyttäreni helposti myös käytti hyväkseen tunnepurkauksiaan oman tahtonsa saamiseksi. Nyt pelkään että tyttäreni ei osaa itse olla muille antelias.



Samoin perheessämme hän oli pitkään ainoa lapsi eikä joutunut jakamaan sisarukselle mitään. Emme todellakaan ole hemmotelleet häntä materiaalisesti, mutta silti... Nyt hän joutuu jakamaan esim. huoneensa pikkuveljensä kanssa, mutta aika surutta käyttää pikkuveljeäänkin hyväntahtoisuutta hyväksi.



Kauheata tekstiä, mutta seison aika tumput suorina näissä tilanteissa vaikka kuinka yritän perustella asioita hänelle!