Onko kenelläkään muulla ollut tällaista äitiä?

Äitini on eräs parhaita ystäviäni nykyään. On aina ollut leijonaemo. Suojaa ja turvaa, mutta antanut myös lasten kokeilla omia siipiään (siivekäs leijona? kyllä meillä oli :)



Parempaa kasvatusta en voi kuvitella olevankaan. Ihmisoikeuksien puolustaminen oman vapaudenmenetyksen uhalla, kuitenkin oma aika omalle hauskanpidolle, itsenäisyyden tukeminen... Mahtavaa! Kiitos, äiti ja muut minua kasvattaneet!

-useimmiten pahalla päällä

-vertasi aina muihin

-urkki ja uteli salaa asioita

-haukkui

-ei ollut kiinnostunut minusta, muutakuin silloin, jos epäili jotain olevan pielessä

-ei puolustanut kos

Ihmettelen aina miten kukaan voi omaa lastaan kohdella niin, mutta näin vaan tuntuu monilla olevan.

- luki vinttiin säilöön laitetut kirjeet ensimmäiseltä poikaystävältä " hyi helvetti" , kun tekstissä oli mukana vähän seksijuttuja

- luki lukkoon laitetun päiväkirjan 14-vuotiaalta " mitä ton ikäisellä nyt on salattavaa"

- ei koskaan luottanut lapseensa, joka kaikkien kommenttien myötä johti pelkoon ja lapsen valehteluun, kun mitään ei äidille uskaltanut kertoa





Liekö ihme, että ensimmäisen lapsen myötä vajosin masennukseen. Päällimmäisenä ajatus, miten kukaan äiti voi lapselleen tehdä niin paljon pahaa kuin äitini teki (enkä taatusti ole edes kokenut mahinta mahdollista). Eikö äiti koskaan ole tuntenut mitään sellaista minua kohtaan, jota itse olen tuntenut omia lapsiani kohtaan???

Alkoi oikein itkettämään kun luin ap:n kuvauksia.



Asuin yli 15v kaukana äidistäni, näin tuona aikana ehkä 10x enkä pitänyt muutenkaan juuri yhteyttä. Nyt asumme samassa kaupungissa ja välit on ok jos ei puhuta menneisyydestä tai mistään muustakaan vakavammasta, hän ei juurikaan uskalla arvostella minua koska tietää että sulkisin hänet heti pois kuvioista. Ei myönnä koskaan tehneensä mitään väärin.

On kuitenkin kiva mummu lapsilleni, joten näemme näin pintapuolisissa merkeissä. Pian muutamme taas kauemmas pois, eikä sureta kyllä yhtään, sillä en pysty unohtamaan kamalaa lapsuuttani ja nuoruuttani:-(



Niin ja äiti ei ollut alkoholisti tms., vaan " kunnollinen akateeminen yksinhuoltaja" .

hyvä äiti ja pitänyt minun puolia. Hänelle hyvyyden merkki on se, että vanhemmat ievät juo. Välimme eivät ole muuttuneet 5v läheisimmiksi ja äiti aina ihmettelee miksen juuri koskaan soita tai kerro hänelle salaisuuksista tai suunnitelmistani... Inhottava sanoa, mutta uskon saavani lopullisesti rauhan vasta, kun äitini on kuollut. Siihen saakka joudun aina puhelimen soidessa huokaamaan " mitähän tällä kertaa" , sillä vieläkin hän saattaa töksäyttää jotain vähemmän mairittelevaa joko minusta tai sisaruksistani...

Vierailija:

Välit on ok jos ei puhuta menneisyydestä tai mistään muustakaan vakavammasta. Ei myönnä koskaan tehneensä mitään väärin.

On kuitenkin kiva mummu lapsilleni, joten näemme näin pintapuolisissa merkeissä.

Niin ja äiti ei ollut alkoholisti tms., vaan " kunnollinen akateeminen yksinhuoltaja" .

Vieläkin on vaikea kirjoittaa mitään henkilökohtaista ylös kun tuntuu siltä että joku voisi käyttää sitä minua vastaan. Eli en ole koskaan enää kirjoittanut päiväkirjaa tms.



Jotenkin on niin raastavaa katsella valokuvia joissa olin ihan pieni, sellainen alta 3-vuotias, niistä näkee että hän tuolloin varmaan vielä rakasti minua, paljon on myös säilössä söpöjä vauvan- ja pikkulapsen vaatteita, joita äitini on minulle itse neulonut ja ommellut. Ihmettelen vain aina koska ja miksi hän muuttui niin.

Koko ajan minuakin pelottaa josko myös muutun joskus tuollaiseksi hirviöksi:-(



t. 9

odotti minulta sellaisista asioista täydellisyyttä, joissa itse oli vajavainen. Samoin niitä piirteitä, joita äiti itsessään ei voinut hyväksyä, ei hän voinut hyväksyä minussakaan.

Masennuksen aikainen psykiatrini sanoi, että äiti oli toisinaan selvästi kateellinen minulle. Esim. äiti hermostui totaalisesti isälleni " älä nyt hulluja puhu" , kun isä joskus sanoi, että jos olisin pitempi minun pitäisi ehdottomasti pyrkiä missikisoihin. :) Hoitoalalle hakeutumista äiti piti myös järjettömänä, mutta psykiatrin mielestä tämäkin oli äidin kateutta: hän koki, että olen valinnut alan ja uran, jolla hän itse ei ikinä pärjäisi.

Siskoni on joskus sanonut, että hänet saa ampua, mikäli hän joskus muuttuu äidin kaltaiseksi. ;) Tärkeintä kai sinulle ja minulle on hyväksyä taustamme ja yrittää etsiä siitä hyvät puolet ja ne, jotka voi kääntää voimavaroiksi. Sillä tavalla me pystymme katkaisemaan kierteen. Ap

Vierailija:

Koko ajan minuakin pelottaa josko myös muutun joskus tuollaiseksi hirviöksi:-(

Äitini suusta tulleita kommentteja:



- Mitä te nyt tuollaisia akkojen hommia leikitte!

- Voi ressukkaa! Parkuu ihan kuin akat! (huutaen ympärillä oleville ihmisille).

- Nyt tulee remmiä ja lujaa!!!

- Olet ihan yhtä kurja ihminen kuin XXX (= pahin vihamiehensä)

- Mikä H...tin kikkelikalle toikin luulee olevansa (ensimmäisestä poikaystävästäni).



Niitä pahimpia en jaksa edes muistella.

ps. Minäkin kärsin vaikeasta synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, joka johtui juuri oman äitini kyvyttömyydestä olla minulle äiti.

Äiti haukkui ja latisti jatkuvasti, luki päiväkirjat ja penkoi tavaroita muutenkin, ei ollut koskaan tyytyväinen mihinkään mitä tein, ei koskaan kuunnellut tai osoittanut aitoa kiinnostusta asioihini vaan yritti tyrkyttää jotakin mallia johon mukautua, syytti sairaalloiseksi valehtelijaksi - kerran hakkasi minut kun olin 10, koska olin hänen mielestään valehdellut (en edes ollut). Huoritteli kun tapailin ensimmäistä poikaystävääni (olin jo täysi-ikäinen). Oman äitinsä kanssa hänellä oli huonot välit ja veti minutkin mukaan siihen sotkuun. Aivan selvästi mukana oli paljon sitä, että äiti purki minuun oman elämänsä turhaumia ja pettymyksiä.



Äiti sairasti vakavaa masennusta, mikä tieto tavallaan helpotti suhtautumista häneen, mutta tavallaan mutkisti - omasta äidistä ei kai halua ajatella, että se nyt sen takia sanoo ja tekee noin kun on niin sairas. Välimme ovat aika etäiset emmekä ole keskustelleet tästä koskaan. Itselläni ei ole lapsia, ja pelkään myös kuollakseni, että minustakin tulee samanlainen äiti.

tapana juuri samalla tavalla kuin sinulla (edellinen kirjoittaja), haukkua minua aina valehtelijaksi, vaikka en olisi edes uskaltanut valehdella. Kaikkein pahimpia kommentteja tuli aina jos edes uskalsin puhua jonkun pojan kanssa.

Kuten joku aiempikin kirjoitti, niin oman äitiyden löytyminen voi olla meille paljon kovemman työn takana, mutta varmaan meistä tulee myöhemmin erityisen huomaavaisia ja herkkävaistoisia äitejä (ainakin toivoisin niin).

Nyt itse melko tuoreena äitinä en voi millään ymmärtää, miten lapselleen voi sanoa sellaisia asioita, joita minunkin äitini on minulle sanonut päin naamaa. Ajatuskin siitä, että kohtelisin omaa lastani tuolla tavoin, on aivan käsittämätön. Jotenkin vain tuskallista ajatella, että se, millainen äiti haluan olla ja pyrin olemaan, on juuri päinvastainen kuin oma äitini aikoinaan. Miksi minun äitini oli/on sellainen kuin oli/on?

Äitini syytti minua valehtelusta ensimmäisen kerran kun olin ehkä 3. Sittemmin lukiopsykan tunnilla opin, että lapsen toden ja ei-toden tajun kehittymiseen menee vuosia, eikä kyse ole valehtelemisesta vaan kyvyttömyydestä hahmottaa, mikä on totta.



Sen sijaan vanhemmalla iällä valehtelu tuli minulle suorastaan tavaksi, sillä äitini otti aivan järkyttäviä raivareita milloin mistäkin syystä ja myös ilman syytä. Kun tiesi suurin piirtein, mistä äiti saattaa suuttua oli helpompaa päästää valkoinen valhe kuin viettää loppuilta huutavaa ja riehuvaa äitiä peläten. Minä siis uskalsin valehdella ;), mutta itsepuolustukseksi...





t. 14

Kuulostaa ihan kamalalta tuommoinen. Ei ollenkaan normaalia tai tervettä toimintaa, vaan ihan muuta. Ihme, jos tuollaisesta on selvinnyt ilman psyykkisiä vaurioita. Varmaan ainakin katkeruutta äitiä kohtaan on, ja paljon. Itse pitäisin todella pitkää etäisyyttä tuollaiseen ihmiseen.

ja jollain tavalla häneen on kuitenkin aina kiintynyt ja hänestä on yrittänyt hakea turvaa.

Itse en ole ihan ehjänä selvinnyt, koen että äitini käytöksellä on ollut suuri vaikutus luonteeseeni ja mieleeni. Mukaudun äärimmäisyyksiin asti toisiin ihmisiin ja heidän tarpeisiinsa. Kärsin itsetunto-ongelmista, mikä on näkynyt mm. opiskelumotivaation puutteena ja sitoutumisongelmina parisuhteissa. Olen joskus hakeutunut psykologin juttusille, en alunperin äitisuhteeni takia, mutta se tuntui psykologia kiinnostavan erityisesti. Ihan muutama käynti psykologilla auttoi jo paljon, oli jotenkin uusi elämys, ettei kaikki vika olekaan minussa.

Viestin 21 kirjoitti siis 14 :)



t. 14 :D

Meitä oli kolme lasta ja äitini sanoi minulle jo pienenä " sinua en pysty vaan rakastamaan, sinulla on tuo hymykin kuten isälläsi. Yhtä omahyväinen"

Saattoi siis töksäyttää jos hymyilin ihan muuten vaan.

Äitini oli nuorena kaunis ja hoikka, kirosi aina kuinka me pilasimme hänen kauniin ulkomuotonsa.

Kun tulin isommaksi(10-15Vuotiaana) alkoi hän haukkua minua" läskiksi" ja ihmetteli miten oli niin isot pohkeetkin. Hän pakotti mittaamaan onko pohkeeni tai vyötäröni paksumpi, kun hänellä..ja olihan ne. Sitten sanoi " sinulle ei ainakaan hame tai mekko sovi, kun on niin paksut jalat" Siskoillasi niin kauniit sääret, mutta sinulle kun isälläs, lontti pohkeet" .

Rintanikin oli " hassut ja hänellä oli kuulemma kauniimmat ollut nuorena ja siskollanikin samanlaiset pyöreet ja kauniit kun hänellä"

Hänen uusi miehensä katsoi minua kerran oudosti ja tulkitsin sen seksuaalisena(olin 17), äitini suuttui minulle ja pakotti muuttamaan asumaan isälleni joka on käyttänyt meitä lapsena hyväkseen :(

Kun tulin raskaaksi en ollut pitänyt äitiini yhteyttä aikoihin..nykyään voin kyllä häntä tavata, mutta vaikea antaa anteeksi tuota paskaa

Vierailija:

Meitä oli kolme lasta ja äitini sanoi minulle jo pienenä " sinua en pysty vaan rakastamaan, sinulla on tuo hymykin kuten isälläsi. Yhtä omahyväinen"

Saattoi siis töksäyttää jos hymyilin ihan muuten vaan.

Äitini oli nuorena kaunis ja hoikka, kirosi aina kuinka me pilasimme hänen kauniin ulkomuotonsa.

Kun tulin isommaksi(10-15Vuotiaana) alkoi hän haukkua minua" läskiksi" ja ihmetteli miten oli niin isot pohkeetkin. Hän pakotti mittaamaan onko pohkeeni tai vyötäröni paksumpi, kun hänellä..ja olihan ne. Sitten sanoi " sinulle ei ainakaan hame tai mekko sovi, kun on niin paksut jalat" Siskoillasi niin kauniit sääret, mutta sinulle kun isälläs, lontti pohkeet" .

Rintanikin oli " hassut ja hänellä oli kuulemma kauniimmat ollut nuorena ja siskollanikin samanlaiset pyöreet ja kauniit kun hänellä"

Hänen uusi miehensä katsoi minua kerran oudosti ja tulkitsin sen seksuaalisena(olin 17), äitini suuttui minulle ja pakotti muuttamaan asumaan isälleni joka on käyttänyt meitä lapsena hyväkseen :(

Kun tulin raskaaksi en ollut pitänyt äitiini yhteyttä aikoihin..nykyään voin kyllä häntä tavata, mutta vaikea antaa anteeksi tuota paskaa

Kuulostaa, että äitisi on ollut kateellinen sinulle eikä ole voinut hyväksyä isäsi piirteitä sinussa (ja tottakai on luonnollista että muistutat myös isääsi!). Tiedän, että monesti tuommoisia kommentteja päästää suustaan sellaiset äidit, jotka eivät ole hyväksyneet eroa ja tästä syystä haukkuvat ex-miehiään lapsilleen (mikä taas on ihan väärin).

Voikohan olla, että äitisi on täysin kieroutunut ja syytellyt sinua mielessään siitä, että isäsi on käyttänyt teitä lapsena hyväksi? Tiedän, että vika EI VARMASTI ole ollut sinussa, että sinua on käytetty hyväksi, mutta oikeasti sellaisiakin naisia on, jotka ovat ennemmin miehensä puolella kuin omien lapsiensa.....