Onko kenelläkään muulla ollut tällaista äitiä?

teidän perheen elämästä. Ei muita soitteluja ja kutsuja kuin synttäreille yms. minne kutsutte muutakin sukua. Yleistäen voisi sanoa, että itse pitää muuttua, että tyhmemmän päässä lamppu edes joskus syttyisi.

Kyllä oli vaikeeta uskaltaa aikuisena rakentaa parisuhdetta, kun tunsi itsensä aina liian huonoksi. Onneksi mieheni sanoo ulkonäöstäni vain hyvää ja nykyisin uskallan jopa mennä lapsen kanssa rannalle uikkarissa :)

Joskus vieläkin kun käyn kylässä saattaa hän saada " kohtauksen" ja alkaa haukkua minua ja sitä samaa paskaa että ei ikinä ole rakastanut minua kuten muita lapsiaan jne..silloin lähden vain kylmän viileästi ulos ovesta ja pidän entistä pidempää breikkiä tapaamisessa.

Alkoholisoiduin aikuisiällä pahasti, kun menneisyys painoiu niskassa, sain kuitenkin a-klinikalta apua ja ihanalta terapeutiltani.

Kerran kun kävinäidin luona juuri päästyäni yli alkoholismistani niin tämä tahalleen alkaa kittaamaan viiniä ja olutta nenäni edessä...matkaa kotiin oli useampi sata kilometriä, joten jouduin jäädä vain katselemaan sitä juomista. Onneksi mieheni tuli noutamaan minua myöhään illalla kotiin turvaan..onneksi olen saanut näin hyvän kumppanin ja hänen kanssaan vielä lapsen. Toivottavasti en ikinä tule samanlaiseksi kun hän..siis " äitini"

kirjoitti 23

Yleistäen voisi sanoa, että itse pitää muuttua, että tyhmemmän päässä lamppu edes joskus syttyisi.

14

Itse vain voi lopettaa tuon kaiken. Ainoa mitä voi tehdä on se ettei anna mummojen pilata oman lapsen elämää tai että ei itse tee samoja juttuja.

Minulla on siis tytär myös, mutta minulle hän on aina paras ja kaunein :)



23

Minunkin äiti oli aivan kamala, joi ja oli väkivaltainen koko lapsuuteni. Pelkäsin usein isäni hengen puolesta, jouduin usein menemään riitojen väliin ettei mitään pahaa sattuisi. Ja sitä pelkoa, kun kuunteli, koska taas kaikki alkaa, ei edes uskaltanut nukkua!

Aina kaikki muut olivat parempia kuin minä, aviomiehestänikin hän sanoi, että hän on liian hyvä minulle, olisi kelvannut huonompikin. Useammin kuin kerran hän lähenteli miestäni törkeästi, soitteli hänelle lemmekkäitä puheluita, mieheni ahdistui siitä niin, ettei suostunut olemaan moisen ihmisen kanssa missään tekemisissä.

Äitini kavalsi minun perintörahani, sain maksaa vain verot, mutta en perinyt lanttiakaan ja vielä kehtasi ilkkua, etten voi hänelle mitään!

Hän ajoi minut pois isäni hautajaisista, en ollut paikalla kun rakas isäni haudattiin.

Nyttemin en ole missään tekemisissä äitini kanssa ja odotan hänen kuolemaansa. En aio surra, enkä mennä hautajaisiin.

oman tyrannimaisen äitinsä uhri ja kykenemättömyyttään ei ole pystynyt katkaisemaan tätä " kierrettä" ?Mulla isä oli julma,muisti aina sanoa meille " ei minunkaan lapsuudessani. . " Tuntuu että tietyn aikakauden ihmiset eivät ole osanneet pysähtyä miettimään omaa käyttäytymistään vaan jatkavat tiedostamattaan samaa mallia jonka vanhemmiltaan oppineet

ei ole ihme että käyttäytyminen periytyy.

Teiniäiti vailla koulutusta synnytti minut, vaikka oma äitinsä painosti aborttiin ja oli kaikinpuolin kaikkea muuta kuin kannustava.



Surullista lukea kokemuksistanne, mutta se lohduttaa, että vaikutatte kasvaneen hyviksi ja onnellisiksi ihmisiksi äideistänne huolimatta? Ehkä tämänkin päivän huonosti kohdelluilla on mahdollisuuksia onnelliseen elämään...

antaa anteeksi isäni käyttäytymisen kun tiedän hänen oman taustansa

eli sen vaikean lapsuuden ja nuoruuden hänelläkin/ omien vanhempiensa tyylin kohdella lapsiaan. Valitettavasti en voi hänen kanssaan enää asiasta puhua koska hän kuoli joitakin vuosia sitten

Unohtaa on tietysti vaikeaa t. 31

Nykyajan vanhemmilla on tarjolla enemmän tietoa kasvatuksesta ja sen vaikutuksista lapsiin. On neuvoloita,terapioita,kirjoja,lehtiä,tv-ohjelmia jne. Aikoinaan vanhemmat ottivat mallinsa omilta vanhemmiltaan, suvultaan jne. kun ei sitä tietoa ollut kuten nykypäivänä. Siinä mielessä paremmin asiat että kasvatukseen ja sen vaikutuksiin puututaan herkemmin ja niistä keskustellaan avoimemmin

Vierailija:

Inhottava sanoa, mutta uskon saavani lopullisesti rauhan vasta, kun äitini on kuollut. Siihen saakka joudun aina puhelimen soidessa huokaamaan " mitähän tällä kertaa" , sillä vieläkin hän saattaa töksäyttää jotain vähemmän mairittelevaa joko minusta tai sisaruksistani...

Joskus tuntuu jopa siltä että saan rauhan vasta kun molemmat vanhempani ja sisaruksensa ovat kuolleet. Tuntuu myös kamalalta sanoa tätä, mutta näin se vain on:-/

Siinä mielessä minulla on asiat paremmin, ettei äitini tosiaan juuri (enää) uskalla sanoa mitään. Osuva sattuma kuitenkin, että juuri eilen hän pahoitti mieleni todella pahasti, niin että tänään on tullut itkeskeltyä useampaankin kertaan. Eikä hän taatusti edes huomannut mitä sai aikaan... Odotan kovasti muuttoa pois!

t. 9/11

Äitini oli vähättelevää tyyppiä, esim. aina kun olin vieraisilla käymässä hänen kanssaan, hän saattoi sanoa, että " ei meidän tytöt mitään tarvitse" . Äitini oli myös aina ensimmäisenä syytämässä omia lapsiaan kaikesta, mitä he eivät välttämättä edes olleet tehneet. Äitini ei ollut tyytyväinen ihan sievien tyttäriensä ulkonäköön, olimme aina tietyllä tavalla " väärän" näköisiä. Äitini yritti johdattaa ainakin minut väärälle tielle; mm. pyrkimällä tutustuttamaan minut ja saamaan minut parhaaksi ystäväksi hyvin alkoholisoituneelle pikkuserkulleni. Kun hän tuli töistä, hän saattoi olla ymmärrettävästi hyvin väsynyt, mutta minulle hän sanoi " painu helvettiin jaloistani" .

Äitini ei muuten myöskään rohkaissut minua myöskään lukupuuhiin, mutta olen kuin olenkin pian filosofian tohtori.

Ja kyse ei välttämättä ollut mielenterveydellisistä ongelmista. Äitikin voi vaan olla hyvin paha, itsekäs ja ilkeä ihminen. Tämän vuoksi tulisi miettiä, kuka oikeastaan haluaa äidiksi. On valmis uhrautumaan.

kuinka hänen äitinsä reagoi tilanteeseen. Nuorempaa sisarusta pappani oli pitänyt suosikkina. Itse olen esikoinen ja mielestäni äitini on aina kohdellut nuorempaa sisarustani eri tavalla. Äidilläni on tosi heikko itsetunto, vaikka vuosia luulin, että hän on " vahva" . Se onkin vaan esitystä ja ulkokuorta. Ei myönnä ikinä olevansa väärässä, syyttelee riidoista vain minua, välillä on marttyyri, ei ole ottanut vastuuta mistään. Raskausaikoina tunteeni kuohuvat ja käyn alitajuisesti läpi omaa lapsuuttani. Olen yrittänyt selvittää äitini kanssa välejä ja kertonut mikä on painanut mieltä lapsuudessani. Niin yleensä äitini suuttuu niin ettei asiasta voi puhua. Sanoo aina,että taasko sinä kaivelet niitä lapsuuden asioita, antaisit jo olla. Nykyään tunnen jotenkin vihaa äitiäni kohtaan ja minua ärsyttää melkein kaikki hänen sanomiset ja tekemiset. Mistähän nuo vihan tunteet johtuu?

Minä en tiedä, olinko minä ei-toivottu lapsi, vai muutuinko ei-toivotuksi vasta synnyttyäni, mutta aina oli selvää, että olin turha, isoveli olisi kuulemma riittänyt. Kumpaakaan meitä äiti ei aidosti rakastanut, mutta veljeä kohteli paremmin. Osansa tähän oli kyllä se, että veljeni kasvatukseen isäni puuttui enemmän ja piti tämän puolia. Tyttären kasvatukseen isä ei sitten katsonut tarpeelliseksi tai itseään osaavaksi puuttua. Isä oli myös alkoholia liikaa käyttävä työnarkomaani niihin aikoihin, joten eipä hän paljon paikalla ollut.



Äiti kasvatti meitä hyvin ankarasti ja tiukilla säännöillä täysin ulkokultaisesti. Ihme, että meistä ei tämän narsistisempia tullut. Kasvatuskeinovalikoiman eniten käytettyyn osaan kuului ruumiillinen kuritus, nöyryyttäminen ja ivaaminen. Selkääni sain lähes päivittäin, veljeni hieman harvemmin. Veljeni oli meillä se hyvä lapsi, hyvännäköinen, tottelevainen, hyvä koulussa, kaikkien tuttavien ihastelema hyvän käytöksen ja hurmaavuuden vuoksi. Minä olin ylivilkas, keskittymiskyvytön, ruma, tyhmä, huono koulussa, pahatapainen ja kiusallisen ujo. Kaikkiin noihin vikoihini, rumuutta lukuunottamatta, äitini vastaus oli selkäsauna, rumuudelleni ei kuulemma voinut mitään. Oikeasti en edes ollut ruma, mitäänsanomattomannäköinen, liian laiha poikatyttö polvet aina ruvella, mutta en poikkeuksellisen ruma. Olen enemmän ruma ankanpoikatyyppiä, eli lapsena ei söpö, mutta aikuisena ihan riittävän hyvännäköinen. Teininä oli aika vaikeaa oman ulkonäön kanssa tältä pohjalta. Sairastuin anoreksiaan, neitsyys meni 12-vuotiaana (vaikka esim. menkat alkoivat vasta yli 15-vuotiaana) ja ' seurustelin' 13-vuotiaasta 15-vuotiaaksi yli kaksi kertaa ikäiseni miehen kanssa.



Koulussa en tosiaan lapsena kummoisesti pärjännyt ja äitini jaksoi aina kertoa, kuinka minusta ei ikinä tulisi mitään. Ainoa toivo oli kuulemma löytää sopiva mies, joka elättäisi minut, mutta sekään toivo ei kuulemma rumuuteni takia ollut kovin suuri. Äitini myös syvästi sääli itseään jo etukäteen sen häpeän vuoksi, jonka aiheuttaisin perheelle, kun aikuisena en kelpaisi miksikään muuksi kuin siivoojaksi, jos siihenkään. Hieman paremmin aloin pärjätä koulussa lukiossa, kun numeroihin ei enää niin paljon vaikuttanut, pysyikö peppu penkissä ja oliko läksyt tehty, mutta itse tajusin vasta yliopistossa, kun tenteistä tipahteli useinkin se porukan paras arvosana, että en minä sentään aivan oppimiskyvytön ole. Harrastuksissa menestyin jonkin verran jo kakarana, mutta sillä ei äidilleni ollut arvoa.



Lopullisesti välimme menivät poikki, kun päätin olla kutsumatta vanhempiani häihini, koska en halunnut kuulla äitini arvostelua miehestäni, ulkonäöstäni enkä hääjärjestelyistä. Äitini otti nokkiinsa, kielsi veljeänikin tulemasta ja soitti muutamaa päivää ennen häitä aamuyöllä ja haukkui minut paitsi kiittämättömäksi, niin myös huoraksi, ihmetteli, miten mieheni voi kuvitellakaan meneväni naimisiin kaltaiseni kanssa ja toivoi, että en ainakaan lapsia tekisi, ettei hän taas joutuisi häpeämään lisää minun takiani. Nyt ei olla reiluun neljään vuoteen oltu missään tekemisissä. Isäni kanssa sen sijaan olen nykyään väleissä, vaikka nuorempana häntä inhosin melkein enemmän. Veljeni kanssa olen myös ihan hyvissä väleissä, vaikka hieman kirpaisi se, että hän tosiaan äitini käskystä jätti häämme väliin ja minulta ei sitten sukulaisia paikalla ollut.



Ei ehkä suuri yllätys, että tältä pohjalta oli hieman vaikeuksia asettua äidinrooliin omille lapsille ja varsinkin vauva-aika tuntui vaikealta. Jo raskausaikanakin tunteet mylläsivät aika pahasti ja ensimmäinen reaktio vauvaan oli lähinnä, että mitä hittoa tuon kanssa nyt tehdään, mutta kyllä se siitä sitten pikkuhiljaa. Raskausaikana pelkäsin kovasti, että saisin tytön ja siirtäisin saamani kohtelun eteenpäin. Onneksi tuli poika ja sopeutuminen äitiyteen on siksi ehkä ollut hieman helpompaa. Toisaalta vasta oman äidiksitulemisen myötä on tajunnut, kuinka huonosti itseä kohdeltiin ja kuinka väärin se oli ja on entistä vaikeampi tajuta, mitä äitini päässä liikkui.

Mutta kolmisen vuotta hän on ollut ihan ihmisiksi, koska olin silloin yli puoli vuotta pitämättä häneen yhteyttä. Toinen lapsemme oli silloin vauva ja sain kaikenlaisia haukkumis-soittoja ja tekstareita äidiltäni. Niitä oli tullut jo vuosikausia. Mieheni kehotuksesta en siis pitänyt yhteyttä ja jokin sai äidin miettimään asioita ja hän lähetti mulle kirjeen sen puolen vuoden tauon jälkeen, kuinka hänellä on ikävä lapsiani ja pyysi anteeksi käytöstään.



Äitini ikävä käytös (aina kiukkuinen, ja sai huutokohtauksia) alkoi nuoruudessani, jolloin isäni löysi uuden naisen ja jätti suuret velat äidin ja muiden takaajien maksettavaksi. Joten ymmärrettävää, että äidin hermot oli kireällä. Meitä oli kolme lasta elätettävänä ja mies oli häipynyt ties mihin. Olin itsekin nuorena isälleni vihainen, mutta olisi siinä kaivannut vanhempaa tukemaan, eikä haukkumaan, niinkuin äitini teki. Enimmäkseen minä sain kaiksesta syyn niskoilleni, olinhan esikoinen ja vielä isäni näköinen.



Mutta nykyään hän on ollut kuin toinen ihminen, ainakin minulle. Itsessäni huomaan samanlaisia piirteitä, kuin äidissäni. esim. muiden haukkumista, ärhentelyä ja muita ei niin mairittelevia piirteitä, mutta yritän päästä niistä eroon. Ihan lastenikin takia. t.kolmen äiti

Meidän äiti on persoonallisuushäiriöinen alkoholisti, joka tosin osasi halailla, mikä paikkasi monta muuta juttua.

SofterSin:

Äitini on eräs parhaita ystäviäni nykyään. On aina ollut leijonaemo. Suojaa ja turvaa, mutta antanut myös lasten kokeilla omia siipiään (siivekäs leijona? kyllä meillä oli :)

Parempaa kasvatusta en voi kuvitella olevankaan. Ihmisoikeuksien puolustaminen oman vapaudenmenetyksen uhalla, kuitenkin oma aika omalle hauskanpidolle, itsenäisyyden tukeminen... Mahtavaa! Kiitos, äiti ja muut minua kasvattaneet!

Jotkut voisivat vähän katsoa milloin sanovat jotain ja mitä! Tämä oli aivan väärä paikka äidin ylistämiselle!

Pahoillaan kaikkien meidän muiden puolesta!

Vierailija:

Äitini syytti minua valehtelusta ensimmäisen kerran kun olin ehkä 3. Sittemmin lukiopsykan tunnilla opin, että lapsen toden ja ei-toden tajun kehittymiseen menee vuosia, eikä kyse ole valehtelemisesta vaan kyvyttömyydestä hahmottaa, mikä on totta.

Sen sijaan vanhemmalla iällä valehtelu tuli minulle suorastaan tavaksi, sillä äitini otti aivan järkyttäviä raivareita milloin mistäkin syystä ja myös ilman syytä. Kun tiesi suurin piirtein, mistä äiti saattaa suuttua oli helpompaa päästää valkoinen valhe kuin viettää loppuilta huutavaa ja riehuvaa äitiä peläten. Minä siis uskalsin valehdella ;), mutta itsepuolustukseksi...

t. 14

Vierailija:

minun äiti sanoi että jos oli kinnostunut jostain pojasta nuorena, että " ei kannata, se tykkää toisenlaista naisista" ja kehoitti alkamaan ammattihuoraksi niinkun yksi tuttu oli.

Kyllä minäkin äidilleni katkera olen, mutta tuskinpa olisin minä toisenlaisella kasvatuksella. Ja vaikka en nyt erityisen erinomainen ihminen olekaan, niin on minullekin omalla minuudellani jotain arvoa.