6 kk synnytyksesta ja mulle on tullut sellainen olo etta ma olin surkea synnyttaja, enka kuitenkaan tehnyt kaikkeani synnytyksessa.

Tai puhu jonkun toisen vastasynnyttäneen kanssa, paras kaveri tai sisko tms. jolla on kanssa pieni lapsi.

Naisen keho on luotu synnyttämään ja todennäköisesti teit niin hyvää työtä kuin ikinä pystyit. Mutta ota asia puheeksi vaikka neuvolassa, luulisi että sulla olisi mahdollisuus puida synnytystäsi esim. kätilösi kanssa.

ja kysyä ken kanssa mahdollisesti pääsisit puhumaan asiasta!

en usko että olisin masentunut. tämä omituinen fiilis ei kosketa mitään muuta äitiyteni osa-aluetta kuin sitä synnytystä. lapsella on aika pian 6 kk neuvola, ehkä voisin kysyä asiaa siellä. ..se vaan on niin hempeämielinen se meidän neuvolan täti, että jotenkin en ehkä haluaisi asiaa kovasti sen kanssa käsitellä. en kestä jos se rupeaa säälimään mua tai huolestuu kovasti. lisäksi se on aina niin onnellinen ja iloinen kun meillä menee hyvin lapsen kanssa (ja meillä menee tosiaan todella hyvin, mä olen mielestäni hyvä äiti ja muutenkin kaikki sujuu).



minun äiti on tulossa meille viikonloppuvierailulle. taidan ottaa asian sen kanssa puheeksi. äitini oli mulla tukihenkilönä siellä synnytyksessä, joten hänen kanssa on sikäli hyvä puhua. ..vaikkakin tässä minun mielikuvassa se kuuluu myös niihin " huijattuihin" , jotka sain näyttelijän lahjoillani uskomaan että vaikeuksista huolimatta etin kaikkeni, vaikken tehnytkään.



ap

se vaivasi ja vaivasi vaan aina edelleen vaikka neuvolassa juttelinkin siitä. Lopulta pääsin sairaalaan juttelemaan sektion tehneen lääkärin kanssa ja puhuttiin asiat halki. Käytiin synnytys ja kaikki siihen liittyvät fiilikset läpi. Ja se auttoi! Riippuu vähän tilanteestasi, mutta pyydä ihmeessä että pääset juttelemaan sen synntyksen hoitaneen kätilön kanssa. Ja jos joku juttu jäi " teknisesti" vaivaamaan niin pyydä etukäteen itsellesi sinua koskevat paperit sairaalasta. Niistäkin mä sain ainakin jo paljon apua mua askarruttaneisiin kysymyksiin ennen sitä keskustelua. Neuvolan ihmisistä ei mulle ollut apua kun he eivät olleet silloin paikalla ja eivät osanneet sanoa mitään oikein mihinkään, muuta kuin että olet masentunut ja olisi pitänyt alkaa mättää pillereitä naamaan. No ei tarvinnut kun kävin juttelemassa sairaalassa.

en ole mielestäni ylitunnollistakaan sorttia. olen omasta mielestäni aika rento ja luonteva ihminen.



varmaan hävettää ettei " maailman luonnollisin asia" ollutkaan mikään itsestäänselvyys, ja ettei kehoni toiminut kriittisellä hetkellä oikein, enkä osannut psyykata sitä toimimaan vaan hätäännyin ja turhauduin kun homma ei edennyt.



mä jätin vielä kaikki synnytysvalmennukset käymättä (muutin paikkakunnalta toiselle raskauden aikana, vanhassa paikassa valmennukset eivät olleet alkaneet ennen muuttoa ja uudessa paikassa ne olivat jo menneet) ja nyt sekin tuntuu aika yliolkaiselta meiningiltä. yritin tietty ottaa asioista parhaani mukaan selvää noin muuten, mutta kuitenkin se itse tapahtuma oli ihan toista kuin olin kuvitellut tai pelännyt.



ap

sekä sitten neuvolassa neuvolantädin kanssa ja vielä kaupoan päälle siellä entisellä kotipaikkakunnalla sen ensimmäisen neuvolantädin kanssa. kaikissa papereissa ja keskusteluissa on sellainen sävy että synnytys oli poikkeuksellisen vaikea ja että minä olin urhea ja reipas synnyttäjä. mutta minä tiedän että en ollut. vaikka silloin juuri sen homman jälkeen luulin että olin ollut.



se ensimmäinen täti (ei siis tämä nykyinen) on kätilö itsekin ja sanoi silloin jutellessamme että minun synnytys lähti käyntiin huonoimmalla mahdollisella tavalla ja että on todella epätodennäköistä että tulevat synnytykseni menisivät samalla lailla. tämä tietysti lohdutti. enkä ehkä oikeasti kuvittele että tulevissa synnytyksissä olisi samanlaisia hetkiä kuin tässä ensimmäisessä.



hävettää silti etten osannut tavallaan päästää irti itsestäni vaan käperryin piiloon omaan pääkoppaan silloin kun olisi pitänyt toimia.



ap

Jos yhtään lohduttaa, niin nynnytyksessä saa ja " kuuluukin" käpertyä itseensä. Eivät siis kaikki niin tee, mutta se on normaalia ja luonnollista ja hyväksikin synnytykselle. Meillä synnytysvalmennuksessa kätilö selitti moneen kertaan, että jotkut naiset synnytyksessä menevät ikäänkuin omaan maailmaansa, vähän kuin omaan erilliseen tilaansa ja sillä on tarkoitus ja merkitys. Kätilö sanoi, että silloin synnyttäjää ei saisi turhaan " häiritä." Sinulla on varmaan ollut rankka synnytys, ja kehosi on toiminut just niinkuin pitääkin, karsinut kaikki turhat ärsykkeet ja ympäristön pois ja käyttänyt kaiken voiman itse tärkeimpään, lapsen synnyttämiseen. Ole ylpeä itsestäsi ja siitä, miten kehosi tietää ihan itse miten toimia! :-)

on hyvä?

Vierailija:

Jos yhtään lohduttaa, niin nynnytyksessä saa ja " kuuluukin" käpertyä itseensä. Eivät siis kaikki niin tee, mutta se on normaalia ja luonnollista ja hyväksikin synnytykselle. Meillä synnytysvalmennuksessa kätilö selitti moneen kertaan, että jotkut naiset synnytyksessä menevät ikäänkuin omaan maailmaansa, vähän kuin omaan erilliseen tilaansa ja sillä on tarkoitus ja merkitys. Kätilö sanoi, että silloin synnyttäjää ei saisi turhaan " häiritä." Sinulla on varmaan ollut rankka synnytys, ja kehosi on toiminut just niinkuin pitääkin, karsinut kaikki turhat ärsykkeet ja ympäristön pois ja käyttänyt kaiken voiman itse tärkeimpään, lapsen synnyttämiseen. Ole ylpeä itsestäsi ja siitä, miten kehosi tietää ihan itse miten toimia! :-)

Alatiesynnytys päättyi kiireelliseen sektioon avotarjonnan ja sydänäänien laskun takia. Jotenkin lilluin itsesäälissä miettien, kuinka epäonnistunut nainen olen. Ensimmäisinä päivinä jopa itkin tuota yksin kotona. Nyt 2 vuotta myöhemmin tuntuu hassulta noi ajatukset, mutta silloin olin vakavissani.

mutta jotenkin tunnen kauheasti myötätuntoa sua kohtaan. Synnytyksestä on tapana puhua yllättävän vähän jälkeenpäin, en tiedä, mistä se johtuu.



Sen olen huomannut, että miehet eivät tiedä, miten iso merkitys synnytyksellä on naiselle, henkisesti, ja miten vaikuttava tapahtuma se on, ei vain sen takia, että kipu on kova, vaan monien muiden asioiden takia.



Itselleni synnytys oli tosi hyvä kokemus, olin jotenkin valmistautunut kauheasti etukäteen ja kaikki meni aika lailla kuten olin toivonut (tosin olihan se ihan erilaista kuin olin kuvitellut, mutta esim kivunlievitys meni niin kuin olin " suunnitellut" ). Silti ponnistusvaiheen suhteen jäi vähän kuvaamasi kaltainen olo. Huusin silloin erittäin kovasti, ja minulla oli siitä huutamisesta jotenkin sellainen olo, että se auttaa kovasti ja että uskallanpas minä huutaa kovaa, jee. Olin siis siitä huutamisesta jotenkin ylpeä, kunnes kätilö sanoi jotenkin että hei keskitypäs nyt vähän ponnistamaan tms, josta minulle tuli nolo olo, että olen siinä vaan huutanut kurkku suorana enkä " tehnyt mitään" . en tiedä, kätilö ei tarkoittanut sillä varmastikaan ihan tuota, mutta tilanne on niin herkkä, että jotenkin sellainen kuva siitä jäi.



Mietin, miksiköhän sulla on sellainen olo kuin kuvasit. Ehkä onkin juuri niinkuin joku sanoi, että synnytyksessä kuuluukin ja voikin kääntyä itseen päin, ehkä sulle kävi juuri näin, ja siksi tuntuu, että et ollut samalla aaltopituudella kätilöiden ja äitisi kanssa. että he luulivat sinun tehneen jotain mitä et tehnyt? Kuitenkin, tosiasiassa, synnytit lapsesi joten sinun on täytynyt tehdä kaikki ihan " oikein" !!

kerron lyhykäisesti sen verran siitä synnytyksestä että erimoisten vaiheiden jälkeen olin saanut spinaalipuudutuksen enkä siis tuntenut hölkäsen pölähtävää rinnasta alaspäin. avautuminen meni ookoo mutta sitten kohtu heitti täysin vapaalle eikä osallistunut ponnistamiseen. en osannut ensikertalaisena ponnistaa täysin tunnottomilla lihaksillani yhtään mihinkään suuntaan (pääni sain kyllä punaiseksi) enkä tuntenut mitään, en kipua enkä mitään. kätilö joutui sanomaan minulle koska supistaa että osasin " ponnistaa" .



joo. se vaikea tilanne oli minulle liikaa ja turhauduin, enkä edelleenkään saanut tehtyä yhtään mitään. tunnin ponnistamisen jälkeen lapsi autettiin imukupilla ulos.



tämä nyt on varmaan aika kaistapäistä, mutta ajattelen jopa niin, että kaiken kruunannut kahden tunnin tikkaamisoperaatio oli minulle " oikein" , ja että siinä kärsitty kipu (spinaali ehti haihtua eikä muuta annettu koska verenhukka oli suuri ja verenpaineet alhaalla) ikäänkuin vapautti minut siitä ponnistusvaiheessa laiskottelun häpeästä.



en ole kristitty enkä ole ikinä huomannut omassa ajattelussani vastaavaa " kärsi kärsi niin kirkkaamman kruunun saat" -meininkiä. en tajua tätä asiaa nyt.



ap

Kaikki oli mennyt päin p:tä, sait spinaalin etkä tuntenut koska pitää ponnistaa. Toisaalta tunsit olevasi täysin muiden " armoilla" ja avuton, toisaalta sulla oli varmaan sellaiset määrät adrenaaliinia kropassa, että ainoa keino saada tilanteeseen joku järjestys oli mennä itseensä, vähän kuin poistua tilanteesta.



Tiedätkö, on yllättävän tavallista, että synnytyksissä, etenkin vaikeissa, koetaan kaikenlaisia kummallisia tunteita. Jotkut kokevat jopa ruumiista irtautumisen tunteen ja kokevat katselevansa itseään jostain kauempaa. Nämä eivät tarkoita sitä, että kyseessä olisi edes mikään hengenvaara, mutta synnytys on voimakas kokemus, jossa niin fyysinen kuin psyykkinenkin puoli ovat tärkeät. Olen aivan varma, että olet parhaasi tehnyt ja että kroppasi toimi just niinkuin pitääkin.

" vaarana" juuri tuo tunnon meneminen. Sama varmaan pätee spinaalipuudutukseen. Korjatkoon viisaammat, mutta siltä ainakin vaikuttaa, että tunnottomuus johtui lääkeaineesta. Sinä et siis voinut asialle mitään.



Mullakaan ei ollut mitään ponnistustarvetta, eikä edes ollut saanut puudutusta. Olisin kyllä mielelläni ottanut. Ähkin ja puhisin sitten aikani, eikä mitään tapahtunut. Ottivat lapsen myös imukupilla ulos. Eipä tuo juuri minuun kolahtanut. Paremminkin rehentelin jälkeenpäin sillä, että minullepas pitikin antaa kolme pussillista lisäverta! Eli näitä naisten sotajuttuja.

Sinä ja vauva olette elossa ja terveitä, olet siis onnistunut synnytyksessä mitä parhaimmalla tavalla! Ei mitään " hävettävää" .

Niinkuin joku jo kirjoittikin, niin ei se ole mikään häpeän aihe. Nimenomaan sieltä hiljaisuudesta oman pään sisältä tulee se voima. Itselläni on kaksi synnytystä takana, ja molemmilla kerroilla se itseni kanssa kaksistaan pään sisälle vetäytyminen on alkanut jo edellisenä päivänä. Itse asiassa toisen synnytyksen osasin ennakoida mm. tuon tunteen takia. (Ja vaikka osasinkin niin silti ei meinattu ehtiä sairaalaan ja silti kaikki ei mennyt täydellisesti.)

Mutta nyt sitten tuo viimeisin kirjoituksesi:

Vierailija:

yhtään mihinkään suuntaan (pääni sain kyllä punaiseksi) enkä tuntenut mitään, en kipua enkä mitään. kätilö joutui sanomaan minulle koska supistaa että osasin " ponnistaa" .

joo. se vaikea tilanne oli minulle liikaa ja turhauduin, enkä edelleenkään saanut tehtyä yhtään mitään. tunnin ponnistamisen jälkeen lapsi autettiin imukupilla ulos.

tämä nyt on varmaan aika kaistapäistä, mutta ajattelen jopa niin, että kaiken kruunannut kahden tunnin tikkaamisoperaatio oli minulle " oikein" , ja että siinä kärsitty kipu (spinaali ehti haihtua eikä muuta annettu koska verenhukka oli suuri ja verenpaineet alhaalla) ikäänkuin vapautti minut siitä ponnistusvaiheessa laiskottelun häpeästä.

ap

Vahvat puudutteet aiheuttavat minun tietämykseni mukaan hyvin usein tuon, että ponnistuksen tarvetta ei tunne tai sitä ponnistusta ei pysty suuntaamaan mihinkään. Sinä itse olet sen tarinasi sankari, väsyit vaan niin että sitten on katsottu että imukuppia tarvitaan. Tulos on käsissäsi, ihana terve vauva!

Itse olen kanssa kokenut ilman puudutusta tikkaamisen, mulla oli nimittäin ekassa synnytyksessä sellainen kätilö joka oli sitä mieltä että ei siihen kuitenkaan mikään puudutus auta joten turha yrittää mitään (olin synnyttänyt ilman kivunlievitystä joten ei ollut valmiiksikaan mitään epiduraalia tms.) ja tiedän että se sattuu aivan hirveesti. Ehkä enemmänkin minusta nyt kuulostaa siltä, että sinun traumasi on tullut tästä ompelemisesta. Kuin siitä että olisit muka itse tehnyt jotain väärin tai huonosti. Sitä ei tajuakaan miltä se tuntuu se puudutteetta tikkaaminen, mutta kaikki miettikää vaan että joku tulisi vaikka nyt neulan kanssa pistelemään alapäätänne. Kyllä siitä jää trauma ja pelko ja itselleni jäi jonkinlainen pieni häpeä siitä, tajusin sen vasta kun myöhemmin olin puhunut kokemukseni läpi yhden tutun kätilön kanssa.

Suosittelisin että juttelisit ensin vaikka äitisin kanssa ihan " muina miehinä" synnytyksestä. Sitten synnytyssairaalan kätilön kanssa.

musta tuntuu että mä en vajonnut itseeni kerätäkseni voimaa tai keskittyäkseni tai mennäkseni mihinkään " synnytystilaan" , vaan puhtaasti kiukutellakseni ja esittääkseni urheasti taistelevaa " uhria" .



tällainen tunne mulle on nyt jälkeenpäin tullut. uskoisin osaavani puhua sille äidilleni ihan avoimesti tästä, mutten usko että se ymmärtää.



ap

Ei kukaan siinä tuskassa ja kivussa ala laiskotteleen ihan vaan huvikseen. Kyllä sinä siinä olet töitä tehnyt vaikket muistakaan kaikkea. Olet varmaan nyt vähän vaan masentunut. Hormonitkin saattaa heitellä. Älä huoli äläkä takerru näihin höpsoajatuksiin. Niitä tulee ja menee itse kullakin kun on väsynyt ja hormonit heittelee.

Vierailija:

Ei kukaan siinä tuskassa ja kivussa ala laiskotteleen ihan vaan huvikseen. Kyllä sinä siinä olet töitä tehnyt vaikket muistakaan kaikkea. Olet varmaan nyt vähän vaan masentunut. Hormonitkin saattaa heitellä. Älä huoli äläkä takerru näihin höpsoajatuksiin. Niitä tulee ja menee itse kullakin kun on väsynyt ja hormonit heittelee.

ja iso kiitos kaikille teille! hyvä että te olette sentään maalaisjärkeviä ja fiksuja. mäkin yritän lopettaa höperehtimisen ja meen nostamaan pyykkiä.

oikeesti, KIITOS kaikille vastanneille! mieliala koheni aivan huomattavasti :)

(vaikka ensikerralla mä menen kyllä sinne synnytysvalmennukseen mukaan. täytyy vaan ehkä varoa siellä mainitsemasta mitään yksityiskohtia tästä ekasta kokemuksesta.. etteivät muut pelästy.)

ap