Voiko omaan puolisoon rakastua uudelleen....

eli tunteita on mutta ei nyt mitään valtavia enää. Musta se kyllä kuuluu avioliittoon enemmän kuin se, että ollaan koko ajan umpirakastuneita. Ihmisillä on nykyään jotenkin hullu käsitys, että koko suhteen ajan pitäis tunteen olla samanlainen kuin silloin alussa, eihän se nyt niin mene. Tottakai kun ollaan vuosia yhdessä, toisen tavat ei ookkaan enää ihanan erikoisia ja silmänvinkkauskin on jokapäiväistä, niin turtuuhan siihen ja rakkauskin muuttuu. Eis saisi olla niin vaativa, vaikka itsestäkin tuntuu, että olis jotenkin turvallisempaa jos se rakastamisen tunne olis oikein voimakas. Jotenkin herää kysymys, että saadaanko me olla enää naimisissa jos ei rakastetakkaan? Ei kai silloin kuulu olla naimisissa? Höpö höpö, kyllä se siitä ohi menee ja se tunne tulee jonkinasteisena takaisin.



Meillä on suvussa yksi tätä toistakin tyyppiä. Eli hän on todennut, että kun ei kerran rakasteta, niin ei silloin kuulu olla naimisissa. On nyt sitten naimisissa jo kolmatta kertaa (ihan vähän päälle 30-v nainen) eikä oikein auvoiselta tunnu elämä nytkään. Saa nähdä koska on neljännen vuoro....



Eli ei se siitä vaihtamalla parane, paitsi jos KAIKKI tunteet kuolee. Muututaan kärttyisiksi, kaikki ärsyttää mitä toinen sanoo, eikä tulla enää ollenkaan toimeen. Neuvoisin nyt kuitenkin yrittämään ja jatkamaan vielä, ei se elämä sinultakaan lopu vaikka katsoisit tilannetta siihen asti kun täytät 40.

on takana 7. (Ei siis mitään 7 vuoden kriisiä täällä, mistä monet puhuu). On toki niitäkin päiviä että ihmettelen, kuinka olenkaan noin aivottoman miehen kanssa voinutkin mennä naimisiin, mutta sekin kuuluu elämään. Kukaan ei ole täydellinen, ei edes oma rakas kumppani. Se kait se ihanuus onkin parisuhteessa, että rakastaa toista vikoineen päivineen ja tietää, että se toinen rakastaa myös sinua vikoinesi.

Mulle tuo ammatti-ihminen sanoi, että ei pitäisi niin kovasti analysoida tunteitaan tai niiden puuttumista. Pitäisi vain antaa tunteiden tulla ja hyväksyä se, ettei läikähdytä.



Ajattelin sitten tehdä niin, että en harmistu, kun tuntuu siltä, että " ei tunne miltään" . Ja on se auttanut jonkin verran. Ei läikähdä vieläkään, mutta tuntuu jo paremmalta kuin muutama kuukausi sitten. Ehkä se rakastuminenkin sieltä vielä tulee. Joskus noteeraan ne hetket, kun tuntuu melkein kuin olisin jo rakastunut. Ne ei kestä kauaa vielä, mutta tärkeää onkin, että niitä tulee.



Ja ainakin meille on todella tärkeää, että keskustelemme edelleen. Ei tunteista ja suhteesta vaan yleensä muustakin kuin kuka vie esikoisen harkkoihin ja kuopuksen neuvolaan.



Valoa on siis nähtävissä tunnelin päästä, mutta aika pieninä pilkahduksina vielä.

tuntemuksia kun kuin viestisi.

Minä kävin myös pari kertaa seurakunnan perheneuvojan luona ja sain niistä käynneistä paljon ajateltavaa itselleni. Kuin myös näistä AV:n viesteistä ja niin uskomattomalta kuin se tuntuukin niin se valo tunnelin päässä näkyy jo tosi kirkkaana.

Myös minulle tämä ammatti-ihminen sanoi että kuka käskee nauttia ( kun sanoin etten osaa nauttia meidän hyvistä hetkistä ). Ja sitähän hän tarkoitti juuri että antaa tunetiden tulla ja mennä eikä aina tarvitse niin paljon pohtia.

Eli kaunis kiitos kaikille vastanneille. AP on sitten uudelleen rakastunut siihen omaan puolisoon.

Hyvää kesää kaikille!

ap

Vierailija:

Mulle tuo ammatti-ihminen sanoi, että ei pitäisi niin kovasti analysoida tunteitaan tai niiden puuttumista. Pitäisi vain antaa tunteiden tulla ja hyväksyä se, ettei läikähdytä.

Ajattelin sitten tehdä niin, että en harmistu, kun tuntuu siltä, että " ei tunne miltään" . Ja on se auttanut jonkin verran. Ei läikähdä vieläkään, mutta tuntuu jo paremmalta kuin muutama kuukausi sitten. Ehkä se rakastuminenkin sieltä vielä tulee. Joskus noteeraan ne hetket, kun tuntuu melkein kuin olisin jo rakastunut. Ne ei kestä kauaa vielä, mutta tärkeää onkin, että niitä tulee.

Ja ainakin meille on todella tärkeää, että keskustelemme edelleen. Ei tunteista ja suhteesta vaan yleensä muustakin kuin kuka vie esikoisen harkkoihin ja kuopuksen neuvolaan.

Valoa on siis nähtävissä tunnelin päästä, mutta aika pieninä pilkahduksina vielä.

Minäkin rakastan miestäni vaikka aina välillä sen unohdan, ja aina välillä olen jopa rakastunut... Vaikeina aikoina olen unohtanut sen, että rakastan jopa vuodeksi kahdeksi. Mutta sitten muistan, kun vain annan itselleni tilaisuuden muistaa. Välillä olen vain vihainen, mutta miettiessäni syitä vihalleni alta löytyykin rakastaminen vaikka se ehkä älyttömältä kuullostaa. Sellaista ihmistä, josta ei pätkän vertaa välitä (tai joka ei merkitse mitään) ei voi vihatakaan...



Meillä on yhteistä taivalta takana 17 vuotta ja naimisissakin ollaan oltu 11 vuotta. 7 avioliittovuoden jälkeen meillä alkoi syvä kriisi, jota muuten jatkui useampi vuosi. Kun toinen tahtoi luovuttaa, niin toinen jaksoi taistella suhteen puolesta. Meillä kriisiin puhkeamiseen liittyi ulkopuolisia tapahtumia ja ihmisiä vaikkei kyseessä mitään pettämistä ollutkaan, elämä vain heitteli ja kolhi. Heittelee se vieläkin, mutta yhdessä olemme vahvempia kuin yksin. Olemme tyytyväisiä siihen, että olemme vieläkin yhdessä, ja jopa rakastuneita ja vieläpä toisiimme :-)

Siteeraan tähän vielä pari Anna-Mari Kaskisen runoa, ne itse asiassa saivat minut tajuamaan että rakastan edelleen miestäni. Toivottavasti en nyt riko mitään säännöksiä, mutta nämä runot ovat minusta olleet mahtavia ehkä joku muukin löytää niistä sen kipinän. Ensimmäisestä runosta tajusin, että vaikka olen kuinka räyhännyt, niin mies pysyi rinnallani vaikeinakin aikoina. Hänen siis täytyi todella rakastaa minua. Toisesta runosta taas tajusin itselleni hankalan asian, nimittäin toisen kuuntelemisen ja anteeksipyytämisen ja saamisen merkityksen sekä sen että minulla oli ikävä miestäni (vaikka muuta yritinkin itselleni väittää ja torjuin hänet kaikin tavoin).



Kaiken jälkeen

vierelleni jäit.

Myrskyt kestit,

pimeyteni näit.



Löysit minut,

kainaloosi hait,

vaikket silloin

tiennyt mitä sait.



Vanhenemme.

Lakastu ei maa.

Vielä tahdot

luottaa, rakastaa.



ja se toinen:



Jälkeen hiljaisuuden

tulen takaisin.

Ostin kukkakimpun,

pihan lakaisin.



Jälkeen hiljaisuuden

kuinka kaipaankaan

ääntäsi taas kuulla,

nauraa uudestaan.



monta kovaa sanaa

turhaan heittelin,

sydämeni haavaa

niillä peittelin.



Anteeksi nyt anna

sana jokainen.

Ajatuksiasi

kaipaan, kuuntelen.



Jälkeen hiljaisuuden

vaille suojaa jäin.

Kuiskaan jälleen kerran:

mennään eteenpäin.



PS. Tiedän A-M K kirjoittavan uskonnollisia runoja, nämä kuitenkin iskivät kuin märkä rätti vasten kasvoja ja saivat minut AJATTELEMAAN asioita myös uudelta kantilta.

T. ketjuun ennen osallistumaton

Alkuhuuma loppuu joka suhteesta aikanaan.Itse olen kerran tehnyt sen virheen että erosin kyllästymisen takia 7 vuotta kestäneestä suhteesta.Petin ex-miestäni hakeakseni jännitystä elämääni,jonkin ajan päästä erosimme ja löysin uuden kumppanin.Aikani seurusteltuani aloin taas haikailla entisen perään,kaipasin sitä tuttuuden tunnetta ja vuosien ajan rakennettua parisuhdetta.Yritimme uutta alkua ex-mieheni kanssa siinä kuitenkaan onnistumatta,mies halusi erota.



Tietysti monenlaiset kriisit kuuluvat avioliittoon mutta uskottomuuden jälkeen tuskin monikaan suhde palaa ennalleen.Toki siitäkin jotku selviää,mutta se vaatii paljon molemmilta,luottamusta on vaikea saada takaisin.



Nyt olen toista kertaa naimisissa viidettä vuotta ja olen kyllä ottanut opikseni edellisestä.Ei se niin helppoa ole löytää sellaista miestä jonka kanssa se arki sujuisi edes kohtuullisesti.Nyt olen löytänyt ihanan miehen jonka kanssa arki sujuu hyvin,toisaalta joskus se kyllästyminenkin hiipii luokseni,mutta en ikimaailmassa haluaisi enää lähteä etsimään muuta.Niin se tosiaan on että onnensa huomaa vasta sitten kun sen on menettänyt,ruoho on aina muka vihreämpää aidan toisella puolen.

Erosi kolmen lapsensa äidistä, mutta nyt ovat taas avoliitossa :)

Meillä oli viime kesänä kova kriisi ja sen jälkeen en vain ole pystynyt ajattelemaan häntä omana rakastettunani. Hän on toki aviomieheni ja lasteni isä - hyvä sellainen onkin - mutta en vain pysty häntä enää rakastamaan sillä tavoin kuin aikaisemmin. Sydänalassa ei enää läikähdä kun hänet näen. Viime kesään saakka niin tapahtui ja siinä vaiheessa olimme olleet jo 13v. yhdessä ja 10v. niistä naimisissa.



Ankarat ristiriidat vain jotenkin pudottivat suhteelta pohjan ja koko avioliitto on nyt enemmän työparina olemista kuin rakastavaisten liitto.



Kyllä minulle ammatti-ihminen vakuutti, että omaankin mieheen voi rakastua uudelleen, mutta en tiedä miten se voisi tapahtua.

Oma on kiltti, hellä, kultainen... Tuntuu niin tyhjältä elämä vain joskus.

Me olemme toistemme parhaita kavereita, seksi on hyvää ja viihdymme yhdessä. Mutta en kai koskaan ole niin kauheasti läikähdellyt rinnasta. Minusta olisi lähinnä rasittavaa ajatella vielä tässä iässä höyrähtää kuin teininä. Mukavampaa on elää kun on asiat kunnossa ja elämä hyvää ja rauhallista. Minulla on maailman paras puoliso ja isä lapsilleen.

mieheni teki erään romanttisen teon. Kovan riidan jälkeen lähetti minulle töihin monta ihanaa ruusua. Se oli sydäntä läikäyttävä tunne ja säilyi pitkään, jopa niin että mies sai anteeksi tekemänsä typerän satuttavan teon. Ennen noita ruusuja olin jo valmis heittämään hänet pihalle.

Toinen herättävä asia on jos todella aiot lähteä. Siinä vaiheessa kun OIKEASTI tajuat että voit hänet menettää, näet vain ne hyvät puolet.

Vierailija:

" Toinen mieskin oli kuvioissa mutta se suhde on loppunut, vai onkohan niin että en ole päässyt vielä siitä asiasta yli.... "





Minusta tosiaan vaikuttaisi, ettet ole päässyt siitä toisesta miehestä yli. Sääli. Mutta mietipä vielä uudestaan. Vaikka olisit päätynyt tai vielä päätyisit hänen kanssaan yhteen, arki se alkaisi joskus teilläkin!!



Nykyinen miehesi JA lastesi isä on omien sanojesi mukaan: perhe-elämä kunnossa, mies on hyvä isä lapsille ja myös kaikin puolin hyvä puoliso ( ei ryyppää/ käy baareissa, hoitaa työn, touhuilee paljon lasten kanssa, auttaa myös kotitöissä ja haluaa olla perheen kanssa yhdessä )



Arki voi olla ja monella on sellaistakin että mies on esimerkiksi työnarkomaani, ei osallistu kotitöihin ja lasten hoitoon lainkaan, ei kanna vastuuta perheestä, ryyppää, käy baareissa, pettää, hakkaa, alistaa, kohtelee lapsia huonosti tai vaihtoehtoisesti ei huomioi lapsia lainkaan.



Mieti nyt hyvä ihminen kannattaako lasten elämä pistää pirstaleiksi vain siksi että se intohimoinen rakastumisen tunne on poissa??



Minä uskon että puolisoonsa voi rakastua uudelleen. Mutta niinkuin kaikki asiat parisuhteessa, niin myös tämä asia vaatii aikaa ja ponnistelua. Muistele niitä ominaisuuksia mihin puolisossasi ensimmäiseksi rakastuit. Mieti mitä kaikkea teitte yhdessä alkuaikoina. Jos mahdollista, yrittäkää tehdä samoja asioita taas, ja kahdestaan. Puhu puolisosi kanssa. Parisuhdekriisi on parisuhteen asia, ei kenenkään yksin. Voimia ja hyviä energioita lähetän sinulle.

Syökää illalla kynttilän valossa kun lapset nukkuu, rakastelkaa piiiitkään ja ottakaa toisenne huomioon... Yms mielikuvitusta peliin

Nykyistä rakasta aviomiestäni rakastan tasaisemmin ja eron kyllä suhteessakin huomaa. Nyt toi exä tuntuu turhimmalta ihmiseltä maan päällä.

Naapurielämää seuranneena: rakastumisen tunne on hetken hurmaa, arki tulee vääjäämättömästi. Uusi isäpuoli on hetken kiva lapsille, kunnes kohta ei enää ole lastenkaan mielestä sitä. Turhia riitoja jne.

Rakkauteni aiempiin kumppaneihini hiipui vuodessa tai kahdessa. Nykyistä vaimoani olen rakastanut kohta 10 vuotta. Rakkauteni ei ole hiipunut, vaan vahvistunut.



Rakkaudella Masa

kaikille kommenteista. Uskon kyllä itsekin että ne lämpimät tunteet omaa puolisoa kohtaan vielä jostain tulee ja siksi laitoinkin tänne viestiä että saisi joatin tukea omille ajatuksille.



2:,tsemppiä sinulle ja kaikkea hyvää jatkossa!



4:nen kysyit hyvin että tarvitseeko sitä niin rakastunut aina ollakaan. Olet oikeassa, ei varmastikaan tarvitse. Mutta se mitä itse tarkoitan rakkaudella on sitä että toisen lähellä on hyvä olla. Tällä hetkellä minusta tuntuu että olo on paljon " helpompi" kun toinen on pois. Ja eihän se näin pitäisi olla.... Mutta kuten vastaaja nro 6 totesi niin ehkä se johtuu juuri siitä että en ole päässyt yli tästä sivusuhteestani. Kova on kuitenkin yritys.



Kiitos 6:lle kannustavasta viestistä. Tiedän että arki se olisi tullut siinä toisessakin suhteessa vastaan ja sen takia tässä oman perheen puolesta " taistelenkin" . Vaikka niin olisin ollut valmis aloittamaan elämän uudestaan sen toisen kanssa niin kyllä siinä olisi ollut lasten takia liian monta vaikeaa käytännön asian järjestämistä. Kyllä koti on aina koti. Täytyy vaan pitää järki päässä. Onhan se nyt ihan eri asia kuunnella sen toisen miehen kehuja kuin keskustella oman miehen kanssa lasten hoitoonvientivuoroista.... :) Ja todellakin, mistäs minä tiedän millainen tämä toinen olisi ollut siellä arjen keskellä.



7, pitäisi vaan ottaa itseä niskasta kiinni ja järjestää sitä kahdenkeskistä aikaa. No, se järjestyy ensi viikonloppuna kun lapset menee mummolaan yökylään.



9, ehkäpä tosiaan nyt yritän liikaa... :)



10, näinhän se on että moni uusperhe on kaatunut sitten näihin arjen kuvioihin...



Oikein mukavaa alkavaa kesää kaikille!

ap

Aika usein se vaan näyttää vaativan jonkinasteisen kriisin ennen kuin ne hautautuneet tunteet sieltä taas putkahtavat ulos. Mä en usko että pelkkä asian vatvominen auttaa vaan teot. Puhumisen tärkeyttä aliarvioimatta teot kertovat enemmän kuin tuhat sanaa. Tilaisuudet viettää aikaa kaksin kannattaa käyttää hyväksi. Ehkä huomaat jossain vaiheessa miten kivaa teillä on kahdestaan yhdessä ja löydät sen mikä teidät yhteen on joskus liittänyt.



Nyt kun sä olet jollain tapaa jo päättänyt että susta tuntuu " ei miltään" tai pahalta miehesi seurassa, niin asiaan ei voi vaikuttaa muut kuin sinä itse.

Parisuhteessa suurin osa on sitä TAHTOA rakastaa, loput yhteistä kemiaa. Jos sinä tahdot ja miehesi tahtoo että pysytte yhdessä ja rakastatte toisianne, JA OIKEASTI TEETTE ASIAN ETEEN SEN MINKÄ VOITTE, niin teillä on mahdollisuuksia löytää toisenne uudestaan. Mut jos sun mielipide on vain se että " ei hyvä" niin ei siitä hyvää koskaan tulekaan. Että tälleen.