Mistä tässä nyt on kyse?

Olemme olleet mieheni kanssa naimisissa 8 vuotta ja meillä on yksi 3-vuotias lapsi. Olemme olleet mielestämme hyvä pari, välitämme toisistamme jne., mutta jokin mättää todella pahasti, kun riitelemme nykyään parin päivän välein, ja rajusti. Mieheni on hyvä isä ja välittää kyllä minustakin, mutta en pysty puhumaan hänelle enää mistään tunteistani tulematta täysin nöyryytetyksi. Olen huomannut, että tunnen itseni hirvittävän turhaksi hänelle, aivan kuin hän ei edes huomaisi olemassaoloani. Mieheni on totaalisen - siis täysin kykenemätön puhumaan tunteistaan. Kuulostaa kliseeltä, mutta tilanne on todella sietämätön, koska tuntuu, että pystyäkseni elämään hänen kanssaan, minun pitäisi olla tunteeton robotti ja perheharmonia säilyy vain jos suoritamme konkreettisia asioita. Edes positiiviset kokemukset eivät tunnu liikuttavan häntä mihinkään puhumattakaan negatiivisista - niitä vaan yksinkertaisesti ei saisi olla. Kuulostaa sekavalle, mutta en todella tiedä mitä normaalilta parisuhteelta voisi odottaa? Jos kerron, että esimerkiksi tällä hetkellä kaipaisin enemmän lämpöä ja hellyyttä, saan vastaani täysin jäätävän kohtelun. Olen todella paljon yrittänyt omalta osaltani helpottaa kanssakäymistämme, olen yrittänyt keskittyä omien tuntedeni puhumiseen enkä syyttelyyn ja olen paljon "laskenut rimaa" toiveideni ja odotusteni suhteen. Suhteemme ei ole ollut romanttinen vuosiin, olen yrittänyt kertoa kauniisti, että minulle olisi todella tärkeää ihan pienet huomionosoitukset silloin tällöin, mutta mieheni vain vetoaa siihen, että hän nyt on tällainen. Tuntuu kurjalle, kun itse haluaisin osoittaa häntä kohtaan enemmänkin intohimoa, mutta en enää uskalla, koska tulen toistuvasti torjutuksi. Torjunta on sekä konkreettista että henkistä, sillä vain yksinkertaisesti ei ole mitään väliä miehelleni miltä minusta tuntuu. Hän haluaisi harmonisen perhe-elämän jota minä ilmeisesti vain en pysty hänelle tarjoamaan, koska tarvitsisin edes toisinaan tulla kohdatuksi ihan aitona ihmisenä. Minä teen meillä aina aloitteet, sekä riitoihin että sopimisiin. Nyt meillä oli suhteemme varmasti pisin seksitön aika, joka eilen purkautui - minun aloitteestani. Sen jälkeen mieheni oli kuin mitään ei olisi tapahtunut, itse odotin koko illan jotain hellää lähestymistä. Kun viimein kerroin hänelle, hyvin maltillisesti, että kaipasin häneltä hellyyttä, hän otti asian vastaan taas tavanomaisen jäätävästi. Illalla yritin vielä positiivisessa mielessä herättää keskustelua tai sitä hemmetin hellyyttä ja sanoin hänelle, että nautin kovasti hänen kosketuksestaan. Hän oli pitkään hiljaa ja vastasi, että eiköhän mennä nukkumaan. Karuinta tässä kaikessa on se, että en ole ihan varma onko hän vain yksinkertaisen kykenemätön tällaiseen, vai eikö hän enää oikeasti välitä minusta? Haluaisin jatkaa avioliittoamme, mutta puheeni ei saa mitään vastakaikua ja en jaksa enää pelleillä kaikenlaisilla strategioilla ja näytellä eri rooleja, joista mieheni pitäisi. Toivoisin, että omana itsenäni olisin riittävän hyvä. Mitä ihmettä voisin tehdä? Olen jo kaksi kuukautta odottanut, että hän hankkisi meille parisuhdeterapeutin, josta yhdessä sovimme, mutta hänellä ei ole aikaa etsiä sitä! Nyt otin itse yhteyttä muutamaan. Kai minun pitäisi olla tyytyväinen, että hän sentään on halukas menemään kanssani terapiaan. En vaan ymmärrä mitä se voi muuttaa, jos keskenämme emme mistään muusta kuin työstä tai säästä voi puhua. Lisänä tässä painaa se, että olen ilmaissut hänelle toiveeni saada toinen lapsi, meillä oli yhteen mennessämme tämmöiset haaveet. Nyt hän ei enää ole varma haluaako hän kanssani toista lasta. Järki sanoo, että minun pitäisi tästä suhteesta lähteä, mutta se on niin kovin vaikeaa ja oikeasti ennen kaikkea haluaisin vain meille hyvän parisuhteen ja haluaisin olla haluttu ja rakastettu naisena. Onko kellään hyviä vinkkejä mitä voisin tehdä, jotta mieheni voisi vielä uudelleenrakastua minuun?