suhde anoppiin
Millanen suhde teillä on anoppiinne?
Minulla on hyvä, ilman anoppia en pärjäisi.Mieheni on 3viikkoa putkeen töissä ja sitten 3viikkoa kotona.
Meillä on tyttö joka on 2v8kk joka vauvana ei nukkunu öitään ja on nyt vasta tämän vuoden puolella alkanu nukkumaan paremmin.
olin tosi väsyny kun en saanu kunnon yöunia ja kun mies oli kotona se oli väsyny ja se tietty nukku kuin tukki kaikki yöt..
Jos ei anoppia olisi auttanut niin en tiedä minne olisin joutunut,,hän tuli ja oli tytön kanssa jos olin väsynyt.
3viikkoa yksin on lapsen kanssa on pitkä aika.
Sain Influenssan/mahataudin eilen ja ei edes tarvinnu kysyä voiko anoppi ottaa tytön luoksensa (mies on töissä)anoppi tuli ja haki tytön olen sitten saanu nukuttua paljon ja uni paras lääke on.
Tyttö oli kotona 2vuotiaaksi asti ja on nyt sitten 3pv viikossa päiväkodissa jossa viihtyy tosi hyvin on aktiivinen sosiaalinen tyttö ja ennekuin se aloitti päiväkodissä anoppi oli muutaman tunnin sen kanssa että sain edes vähän omaa aikaa.
Anoppi ei puutu meidän elämäämme hän auttaa jos tarvitsemme apua ja hän on mielellään lapsenlapsensa kanssa.
Nostan hattua yksinhoitajille,että jaksavat olla koko ajan yksin minulla sentään mies kotona ne 3viikkoa putkeen.
Kommentit (2)
Mulla on myös mukavat appivanhemmat. Kuitenkin olen iloinen, että asumme heistä 200 km päässä - olen itse sellainen, että haluan pitää etäisyyttä sekä omiin vanhempiini että appivanhempiini, enkä tykkäisi että he ilmestyvät jatkuvasti ovelle kutsumatta, kuten varmaan tapahtuisi jos he asuisivat lähempänä. Tietenkin he haluaisivat, että me muuttaisimme lähemmäs. Mieheni veli perheineen asuu heidän kanssaan samassa kaupungissa. He olivat käyneet katsomassa uutta asuntoa naapurikaupungista 15 km päästä, anoppi oli AIVAN murheissaan että he muuttavat niin KAUAS!
Toisaalta olen joskus kateellinen mieheni veljelle, joka asuu samassa kaupungissa vanhempiensa kanssa ja voi viedä lapset hoitoon 5 minuutin varoitusajalla. Mutta taas toisaalta anoppini on ylihuolehtivaista sorttia ja " uhrautuu" välillä liikaakin lastenlasten vuoksi, ei osaa sanoa ei vaikka olisi itse jo aivan ylirasittunut lastenhoidosta. Hän sanoo aina, että meidänkin lapset ovat tervetulleita sinne hoitoon, jos haluamme viikonloppuna tehdä jotakin ilman lapsia, ja onhan meidänkin lapsilla tietenkin samanlainen oikeus olla isovanhempiensa kanssa kuin serkuillaan, jotka ovat siellä hoidossa viikoittain, mutta kun joskus näen, miten anoppia rasittaa olla jatkuvasti lapsenlikkana, en raaski kovin usein pyytää...
Suhteemme alkoi hyvin, mutta muuttui vuosien varrella. Tassa ei ole kyse niinkaan mistaan kulttuurieroista, vaan ihan siita, etta me olemme tehneet anopin mielesta " vaaranlaisia" paatoksia elamassamme. Mina ajattelin alunperin, etta minun kuuluukin vahan taipua ja sopeutua, mutta siina vaiheessa tuli raja vastaan niin minulle kuin miehellekin, kun anoppi olisi tahtonut sanella sen, missa ja miten asumme, missa mies voi ja ei voi kayda toissa ja mm. senkin viela, etta meidan ei tulisi hankkia lapsia. Kun emme ole tehneet kuten han on sanonut, on minusta varsinkin sitten loytynyt muutakin vikaa, ja hanen ennen niin ihannoima Suomi ja suomalaisuuskin on nykyaan roskakansaa, ja minun perheeni nyt varsinkin. Tosi surullista suorastaan. Olin alunperin kuvitellut liittyvani mukavaan, laheiseen sukuun, johon mut otettiin avosylin vastaan, ja nain erilailla kavi. Olen nykyaan aika vahan tekemisissa anopin kanssa ja miestakin saa oikein kannustaa siihen, etta sentaan pysyy valeissa aitinsa kanssa (ei tahdo kuunnella sita, etta minua haukutaan).
Sanotaan, etta miniat usein syyttavat anoppia turhaan, ja puolet ainakin syysta on miniassa itsessaan. Olen miettinyt tata paljon, enka oikeasti tieda, mita voisin tehda erilailla, ellen sitten lahtisi sille tielle, etta tekisin vastoin omaa tahtoani meille tarkeissa asioissa, ja kuuntelisin loukkauksia sanomatta vastaan. Ei minusta sellaiseen ole.