paha repeäminen, toipuminen?

Eli esikoisen synnytyksessä repesin paljon+tehtiin eppari.Repeämä ulottui peräsuoleen asti mutta sulkijalihas ei mennyt onneksi poikki.Olin todella kipeä.Pyörryin aina kun yritin vessaan ym. mukavaa.Särkylääkkeitä söin vahvinta mahdollista kolme kertaa päivässä.Kamaluutta kesti kaksi viikkoa ja sitten alkoi helpottamaan.Olin yllättynyt ja masentunut kivusta sillä olin etukäteen luullut että kivut loppuvat synnytykseen.



Jälkeenpäin olen kuullut että usein juuri se 2 viikkoa on raja jonka jälkeen kivut alkavat helpottaa ja niin oli myös minun kohdallani.Jälkitarkastuksen jälkeen uskalsimme kokeilla seksiä eikä se enää sattunut.Eihän paikat olleet enää koskaan entisensä ja esim. alapää jäi aika hurjan näköiseksi mutta haitta on ollut vain kosmeettinen.Seksi yms. on sujunut ihan yhtä hyvin kuin ennen synnytystäkin.Ehkä välillä epparihaava on ollut vähän arka ja kiristävä.



Nyt toisen synnytyksen kokeneenä olen todella positiivisesti yllättynyt.Epparia ei tehty lainkaan, nirhaumaan vain 4 tikkiä ja pystyin jo istumaan ja kävelemään normaalisti samana päivänä!



Tsemppiä sinulle ja uskoa siihen että alapää kyllä paranee kunhan aika kuluu:)

Hokkuspokkuksen kanssa suunnilleen samoin kävi, plus että repeämät ulottuivat sekä emättimen pohjaan että sulkijalihakseen, eli kai vähän joka suuntaan (ei ole oikein hyvää käsitystä ' suunnista' tuolla alhaalla...) ja epparikin tehtiin ilmeisesti " kahteen suuntaan." Tikkejä tuli mieletön määrä. En pystynyt pidättämään pissaa enkä ulostetta ellen ollut suunnilleen pöntön päällä ja se (varsinkin ulosteen pidätyskyvyn menettäminen) oli minusta alentavinta mitä synnytyksen jälkeen tiesin. Kannattaa suihkutella alapää aina joka asioinnin jälkeen puhtaaksi ja painella varovasti pyyhkeellä, ettei jää mitään pöpöjä muhimaan.



En nyt osaa sanoa, kauanko meni parantumisessa, viikkoja nyt ainakin. Mulla oli 50 päivän tikit, eli ne eivät sulaneet parissa viikossa kuten monilla muilla, sekin masensi aina vaan lisää. Mutta täytyy nyt sanoa, että hyvä niin, sillä ainakin paikat menivät kunnolla kiinni eikä haavat auenneet. Lisäksi mulla oli vuotavat peräpukamat, joista kukaan ei maininnut sanaakaan laitoksella mutta kotona tajusin, että ei tämä veri voi muualtakaan tulla kun aina pierunkin mukana tuli... ja th sen sitten varmisti. Eli sekin voi haitata ulostamista huomattavasti ja tehdä siitä tosi kivuliasta. Kylmällä suihkuttelu auttaa ainakin jonkin verran, en nyt muista saiko niitä peräpukamalääkkeitä edes käyttää heti synnytyksen jälkeen (vai oliko se imetyksen aikana).



Mutta koita kestää. Kyllä se helpottaa siitä viikko viikolta, päivä päivältä. Jos jotain hyvää, niin mulle ainakaan ei jäänyt sellaista oloa että emätin olisi jotenkin ' väljentynyt,' kyllä se sen verran tiukkaan pakettiin oli kursittu takaisin. Yhdynnässä kannattaa käyttää liukuvoidetta ihan reippaasti sitten kun sitä alatte kokeilemaan, en tosin suosittele tikkien aikana (tuli sitäkin kokeiltua)... ja sitten kun joskus kuukautiset alkaa, niin palautuu ne limakalvotkin paremmiksi. Huomasin nimittäin, että limakalvojen kuivuus aristi niin että kuvittelin paljon paljon myöhemminkin senkin johtuvan vielä noista haavoista, vaikka kiristihän nekin alkumetreillä kun taas petihommia alettiin kokeilla. Sitten kun haavat on kunnolla parantuneet ja tikit sulaneet, niin voi koittaa myös öljyämistä (vrt. välilihan öljyäminen) esim. ceridalilla, mutta siihen mennessä täytyy tosiaan ihon olla jo ehjä.



Toivon sinulle vilpittömästi voimia palautumiseen!!!



eikkuli, rv 34+2 ja hartaana toiveena että jos pääsisi tällä kertaa edes vähän vähemmällä...

onneksi en ole ainut, oli kyllä tosi alentavaa sairaalassa soittaa hoitsu paikalle kun en ehtinyt vessaan , taisi naapurisängyssä majaileva olla ihmeissään, ja itseä vitutti satasella, aina kaikki sanoo että joo, alatiesynnytyksestä toipuu nopeammin kuin sektiosta, ja paskat sanon minä. ekan päivän makasin tipassa ja sain sekä nestettä että verta, toinen päivä meni ripulissa ja kolmantena päivänä uskalsin jo itse hakea ruuan huoneeseen, en voinut kuvitellakkaan syöväni ruokalassa koska koskaan ei tiennyt milloin oli " paskat housuissa" .



nyt on sitten koettu sekä esikoisen sektio että kakkosen alakautta, ja jos minä vielä joskus kolmannen lapsen saan niin se leikataan suunnitellusti. se on varma. ja kun vielä molemmat lapset ovat joutuneet osastohoitoon nieltyään likaista lapsivettä niin alku ei ole ollut herkkua, siinä kärsi jo imetyksen aloittaminenkin.



neuvolan täti kävi eilen ja tarjosi jo ensi viikolle tulemista neuvolaan vauvan kanssa, minä kieltäydyin ja pyysin että täti tulee vielä kotia punnitsemaan, selitin että on melkoinen operaatio tästä lähteä kylille kun vessaa ei tuolla automatkalla ole käytettävissä enkä kyllä pysty autoakaan ajamaan, kävelykin on hankalaa. onneksi ymmärsi yskän.



oletteko muuten milloin saaneet saunausluvan? ja voiko tai saako alapäätä kylmätä vaikka jääpussilla?

Että sillä tavalla. Olin parsittu kuin vanhat villasukat- mutta nyt, kohta 2 vuotta synnytyksestä, ei mitään vaikeuksia minkään suhteen ja mieskin tykkää sänkykammaripuuhissa;)



Minulla toipumiseen meni kyllä kauan- vielä jälkitarkastuksessa lääkäri oli järkyttynyt- sanoi suoraan, ettei ole pahempaa jälkeä juuri koskaan nähnyt. Tuli kiva mieli noista kommenteista:)



Sain syödä kipulääkkeitä, tosin ahmin sitkeästi vaina Panadolia ja 400mg Buranaa, koska imetin. En kyennyt kävelemään pariin viikkoon montaakaan askelta, istumisesta puhumattakaan. Peräpukamat sain, sillä ulostaminen jännitti ja vatsa meni kovaksi- n. kuukauden ' sinnittelyn' jälkeen menin ykistyiselle ja sain kunnon salvat ja puikot niihin pukamiin. Hävisivät pikkuhiljaa, onneksi.



Aloitin jo synnytyslaitoksella harjoittelemaan lantionpohjan lihaksia, vaikkei siellä mitään tuntoa ollutkaan. Sitkeesti vaan supistelin ja supistelin ja jatkoin sitä n. 5kk JOKA ILTA synnytyksen jälkeenkin.

Luulen, että tämä kova treeni ja mun päättäväisyys saada paikat kuntoon auttoi, sillä nyt olo on kuin teinitytöllä ' sielt' . ;) Suosittelen!



Kyllä kaikesta toipuu ja paranee...mutta aikaa se vie. Ole kärsivällinen. Vituttaahan se silti, kun pitäisi nauttia uudesta vauvasta ja kestitä vieraita jne. ja itse on kuin perseeseen ammuttu koira kipujen takia...



Nyt tuleva synnytys pelottaa, sillä ensimmäinen oli niin vaikea. Olenkin menossa pelkopolille ja synn.tapa-arvioon...



sitruska rv 20+6

Täällä on huomenna kaksi viikkoa synnytyksestä ja pahasti repesin.. Tuli iso poika nyrkki poskella ja tikkejä laitettiin leikkaussalissa paljon joka suuntaan sekä ulompi peräsuolen sulkijalihas myös paikattiin kun oli katkennut. Lääkkeitä syön edelleen, ehkä voisin jo olla ilmankin, mutta pelottaa kokeilla. Ja vessassa käynti kirvelee tikkejä, eivät ihan ole varmaan pinta-arpeutuneet, kun välillä poikaa kantaessani tai sängystä könytessäni tuppaavat tikit liikahtamaan.

Pidätyskyky ei mulla mennyt onneksi, mutta kun jännään käymistä niin ulostekin kovenee siinä odotellessa pakkokäyntiä. Ja sitä sitten jännittää vaan enempi.

Ajatella, että kaksi päivää ennen synnytystä kirjottelin tuonne helmiksiin, että eikö kukaan muu nauti loppuraskaudesta, kun mulla oli niin hyvä olla ja pystyin tekee ja reippailee täysillä. JA NYT täällä maataan sängyssä lonkat kipeinä ja verenhukka kun oli yli kaksi litraa, niin ei ole siitäkään anemiasta vielä palautunut. Istumisesta puhumattakaan.. Että ei kyllä voinut kuvitellakaan että olisi tällaista tämä lapsivuodeaika. Sitten vielä isyyslomalla oleva mieheni, joka on auttanut ihanasti, sairastui vatsatautiin. Sitä jännään vieläkin, että saadaanko me pojankin kanssa se..

Mutta poika on kyllä suloinen.. =)



Ehkä tämä tästä pikkuhiljaa paranee. Hurjia vaan ovat mielikuvat joita välillä ailahtelee mieleen ponnistusvaiheen (29 minuuttia) kivuista. Ehkä niistä pääsee eroon kun aikaa kuluu. Minulle ei tehyt episitomiaa, joten sitäkin välillä mietin, että olisinko näin pahasti jos oliskin tehty.. Jossain kyllä väittävät, että luonnolinen repeämä paranisi nopeammin kuin leikattu. Tiedä sitä sitten, jos olisi jäänyt pienemmäksi leikkauksen johdosta.



nemma+poika 13 vrk

mulla koko raskausaika on ollut aika helppo, poskionteloiden kanssa enimmäkseen ongelmia, ja loppuraskaudesta ei mitään ihmeempiä vaivoja. synnytystä edeltävänä päivänä vielä siivosin tallin ja hoidin kotihommat ihan tosta vaan.



nyt onkin sitte järkytys se että olen ihan neljän seinän sisälle sidottu, jos ukko ei olis isyyslomalla niin olisin hukassa tämän " lauman" kanssa.



imetän rintakumin avulla ja annan pojalle valumaidon lisäksi, ruokahalu on valtava mutta kipujeni vuoksi maidon tulo rajallinen, olenkin päättänyt että vasta kun alan selviämään ilman lääkkeitä niin koitetaan imetystä ilman kumia, nyt on pääasia että vauva saa ruokaa ja on tyytyväinen.

Muistan itsekin, kuinka se järkytti kuitenkin eniten miten sidottu sitä oli oman kroppansa rajoituksiin ja pienen vauvan vaativuuteen. Olin ollut yliopistolla myös edelliseen päivään asti, käynyt kaverien kanssa syömässä jne... Meillä kun oli sitten lisäksi vauva, joka ei nukkunut juuri ollenkaan. Olin kuvitellut suunnilleen kruisailevani vaunuilla heti seuraavasta viikosta alkaen, mutta muistan kuinka kävelymatka pari sataa metriä lähikauppaan liki 2 viikkoa synnytyksestä oli kamala ja vaunut kannettiin alakertaan vasta joskus kuukauden päästä. Jos sinulla on lähellä ystäviä, perheenjäseniä tms. joita uskallat kutsua kotiin vähän auttamaan ja pitämään seuraa, niin tee se. Me asuimme opiskelukaupungissa kerrostaloon ahtautuneina ja tunsin oloni kerrassaan yksinäiseksi kaiken sen lisäksi. oikeastaan en vieraita edes halunnut, niin masentunut olin omien vaivojeni kanssa, mutta sitten oli ihana kun tuli joku läheisin ystävä jota ei yhtään haitannut juoksuni vessaan yms. sieltä kantautuvat äänet ja vaatteiden vaihdot. Muiden, vieraampien, aikana jännitin aivan kamalasti, että tuleeko vessaan lähtö ja - ehdinkö!!! Mutta, ehkä tuo ns. lapsivuodeaika onkin sitä omien haavojen, niin fyysisten kuin henkisten, parantelua ja lapseen tutustumista - tai niin sen ainakin pitäisi olla, äidin myös muiden ihmisten hyvässä hoivassa ja turvassa. Kyllä se synnytys on vaan niin rankka juttu, ja varsinkin sitten totuttelu lapsen kanssa. Toivottavasti löydät myös jonkun, jonka kanssa puhua asiasta tasavertaisesti. Minä jouduin vielä kokemaan senkin, ettei asiasta olisi saanut puhua - omalle äidilleni! Hänen mielestään nämä jutut pitää vaan unohtaa. No, minä en hevillä pystynyt unohtamaan, ihan jo fyysisistä syistäkin hyvänen aika, kuinka sen olisi voinut olla muistamatta?!?!?! Nyt toisen raskauden aikana olen sitten onneksi saanut äitipolin henkilökunnan kanssa käydä asioita läpi, ja siinä välillä hyvien ystävien.



Mutta nyt jatkamaan sairaalakassin pakkaamista. ajattlein tehdä sen tällä kertaa aikaisemmin kuin vasta vesien mentyä...



Tsemppiä ja haleja tuleviin päiviin!



eikkuli