2,5 -vuotiaan ärsyttävyys, suuttuminen, morkkis...
Viime aikoina (viikkoina) on puolitoistavuotias tyttö ollut tosi ärsyttävä, siis käyttäytynyt ärsyttävästi. Mikään ei kelpaa, marisee, mankuu, vikisee, heittäytyy marttyyriksi tai veteläksi madoksi, lyö, huitoo, pelleilee ruualla...
Välillä ajattelen, että tyttö käyttäytyy kuin juuri sellainen mariseva, tyytymätön lapsi, joita inhoan, ja jaksan sietää häntä sellaisena vain siksi, että hän on minun lapseni ja rakastan häntä siksi (varmaan ihan totta, ajoittain!).
Aikaisemmin hänellä on ollut karseita raivareita, ja olen ajatellut sen olevan uhmaikää, mutta tämä on erilaista, koko päivän kestävää huonotuulisuutta ja tuntuu, että tyttö välillä tahallaan kiusaa mua ja venyttää mun pinnaa...
...joka sitten aika ajoin katkeaakin, josta päästiin varsinaiseen aiheeseen, eli tämän ikäiselle lapselle suuttumiseen. Itselläni välillä vaan keittää yli ja tulee huudettua lapselle kun hän oikein kiukuttelee, sikailee (esim tahallaan kaataa maidon mukista lattialle ja sitten vaan katsoo viattomana vaikka hyvin tietää...). Suutun siis, ja huudan lapselle, en kauan, mutta kovaan ääneen ja ainakin kerran päivässä. Onko tämä paljon/liikaa? jälkeenpäin anteeksipyynnöt ja keskustelut. Tiedän olevani huonona esimerkkinä kun kiukku syttyy yhtäkkiä voimakkaana, mutta minkäs teet. Yritän ja yritän hillitä itseäni ja käyttäytyä rauhallisesti, komentaa suuttumatta jne. En tarkoita, että ei koskaan saisi suuttua, mutta kuinka usein sitten saisi?
Ja mikähän tyttöä oikein vaivaa? Ovatko teidän lapsenne tällä lailla kiukkuisia päiväkotipäivän jälkeen? Meillä on tässä mennyt niin muutaman viikon ajan, että tyttö on kiukkuinen päiväkotipäivien jälkeen sekä ekana vapaapäivänä, toinen ja sitä seuraavat vapaapäivät menevät yleensä leppoisemmissa tunnelmissa. Mutta tuntuu hankalalta, että tyttö kantaa minulle kaunaa töissäolosta niin, että kaikki illat ovat pilalla.
Jotenkin kun tulee töistä kotiin itse väsyneenä, ja tietää tytön olevan samalla tuulella, niin ei keksi millään miten illan pelastaisi, kun ärtymys vaan lisääntyy puolin ja toisin ja sitten (kuten nyt) kun tyttö on mennyt nukkumaan niin sitten harmittaa riidat :( Ei siis ihan koko aika ole riitelyä, mutta aika paljolti on sellaista huonoa tuulta ilmassa kuitenkin.
Kommentit (2)
Joka tapauksessa, kuulostaa 2,5-vuotiaalta, oma on juuri sen ikäinen.
Kyllä, alussa kun päiväkoti alkoi, illat olivat sellaista kiukuttelua, kun oli päiväkodissa jaksanut olla tosi hienosti. Ota se silleen, että lapsi on väsynyt, ja ehkä stressaa kuitenkin tuosta hoidosta, mutta ei osoita sitä hoitopaikassa vaan kotona.
Sit tuosta ärsyttämisestä. Kyllähän tuon ikäinen lapsi ärsyttää, ja varsinkin kun saa vanhemmissaan reaktiota aikaan. Se jatkuu varmasti vielä vuosien ajan (kysy teinien vanhemmilta :)
Itse olen päättänyt, että ne hetket kun lapsi tulee päiväkodista, täytyy jotenkin keskittää häneen. Itse opiskelen, joten en ole fyysisesti väsynyt, mutta muuten vaan väsynyt, heh heh. Mutta silti huolehdin, että joko minä tai mieheni ollaan lapsen tasolla, siis konkreettisesti lattialla, aletaan leikkiä, katsoa kirjaa, kysellä miten päiväkodissa meni, piirrellä, palapeliä....näin sen ensimmäiset puol tuntia. Siinä samalla kannattaa katsoa ja ihastella omaa lastansa, kylläpäs sillä on vielä hellyyttävät pyöreät posket, ihanat silmät, pulleat sormet...muistuttaa oikein itseä siitä, että tämä on se sama vauvanpullero, jota oli niin helppoa halia ja helliä. Ja sitä se lapsi kaipaa vieläkin, vaikka osaa jo kiukkuilla.
Sit tuosta huutamisesta. Itse helposti huutaisin luonteeni puolesta, mutta olen yrittänyt ottaa itsehillintää ja toisia keinoja käyttöön. Esim. tuo lelujen heittely, ruoan pudottelu. Säännöt on selvät, ja lapsi menee ja nostaan sen lelun (heti), tai ruoan (heti). En ala huutamaan enkä raivoamaan, mutta muistutan säännöstä (niitä ei heitellä, ainakaan meidän talossa), annan käskyn nostaa, katson silmiin (tehokasta) ja odotan, että lapsi tottelee. Olen aika tiukka tällaisissa, joten lapsi tietää, että äiti todella tarkoittaa mitä sanoo. En kuitenkaan menetä hermojani enkä raivostu. Ainakaan ulkoisesti. Hankalampaa on sit jatkaa iloisena ihanana äitinä, jos kuitenkin ärsyttää. Monesti tyttö sanookin " äiti ei ole vihainen" , hän vaistoaa sen ärsyyntymisen kuitenkin.
Lapseltahan ei saisi kieltää rakkautta käytöksen perusteella, koska muuten hän oppii, että on hyväksyttävä vain silloin, kun käyttäytyy oikein. Sitä en halua lapsilleni opettaa.
Meillä harjoitetaan myös anteeksipyytämistä. Jos minä teen väärin lasta kohtaan, otan sen puheeksi ja pyydän anteeksi. Ja tyttökin on ihanasti sen oppinut, joskus kun olen joutunut häntä käskemän tiukasti, ottanut olkapäistä kiinni, silmiin katsoen toistanut käskyn/kiellon, hän halaa ja sanoo anteeksi. Se on niin hellyyttävää.
Joskus kun tyttö oikein tahallaan heittelee leluja tai mitä nyt heitteleekään, en ole huomaavinaan, mutta hetken päästä kuitenkin kehoitan, että kerää lelut.
Tässä mitä tuli mieleen muutama vinkki...
lapsen ikä tosiaan kaksi ja puoli vuotta eikä puolitoista, kuten kirjoitin tuossa alussa.