Huono äiti fiilis taas, kun on raivostunut lapselle monena peräkkäisenä päivänä.
Lisäksi asiat joista olen raivostunut (=suuttunut ja huutanut melko lujaa, että nyt kyllä äitiä harmittaa ja ei saa jne...) Sitten olen pyytänyt kyllä anteeksi hermostumista ja jutellut asiasta joka mieltäni harmitti. Asiat ovat olleet vain pikkujuttuja (poika riisui vaatteensa pitkin taloa juuri kun oltiin lähdössä ulos ja hukkasi lainasukan sekä seuraavana päivänä kaatoi maidot omalle sängylleen aivan tahallaan jne...
Harmittaa että hermostun ja kimpaannun enkä osaa tyynen lujalla ja kieltävällä äänellä reagoida vaan menen lapsen taolle. Jälkeenpäin harmittaa.
Todella huono äiti fiilis. Mitenköhän sitä kouluttaisi itseään, ettei pinna kärähdä niin nopeasti.
Kommentit (2)
joskus mulla auttaa ihan se, kun huomaan olevani hermostumassa lapseen, että yritän asettua siihen hänen asemaansa. Mietin, millaista olisi maata siinä pötköllään vaipanvaihdolla vähän väsyneenä tai nälkäisenä tai todella kiinnostuneena jostain esineestä, mihin ei yllä. Pieni empatiahetki saattaa saada hermoni kuriin ja itseni asettumaan lapsen puolelle, en häntä vastaan.
Mua kanssa usein harmittaa, kun en osaa olla se tyyni ja johdonmukainen äiti, joka haluaisin olla, vaan pitää kiukutella lapsen kanssa :-( Jos on hermot kireällä, niin kiukustumiseen riittää se, että 1-vuotias ei jaksa olla paikallaan vaipanvaihdon aikana. Tavallisesti riittäisi, että saisi lapsen huomion kiinnitettyä johonkin positiiviseen tai erilaiseen, mutta aina ei jaksa päästellä hassuja ääniä tai ilmeillä hullunkurisesti, vaan kiukutelen vain tyyliin " no kyllä äidin PITÄÄ SAADA LAITTAA sulle vaippa!" . Hoh-hoijaa.
Kärsivällisyyskoulussa ollaan, ja toivottavasti kärsivällisyys lisääntyis edes pikkuhiljaa...
Tsemppiä ja kärsivällisyyden kasvua sullekin! :-)
Bea76.