Lue keskustelun säännöt.
Varmaan turhaa valitusta, mutta ahistaa
03.08.2012 |
Ahistaa. Lähipiirissä tuntuu syntyvän toisia lapsia ilman mitään yrittämistä ja näin kuvittelin minullekin käyvän. No eipä käynyt. Samaan aikaan kun aloitettiin, tuli joku hormonihäiriö ja kierto meni sekaisin. Ensi viikolla on onneksi lääkäriaika, sillä minulla menee hermot. Iloinen odottelu on vaihtunut taustalla häämöttävään pelkoon siitä, että joudun oikeasti asennoitumaan siihen, että lisää lapsia ei tule, eikä ainakaan sellaisella ikäerolla kuin olisin halunnut.
Yrittämistä aloittaessa päätin olla stressaamatta, mutta pian aloitin päivien laskemisen ja ovulaation tarkkailun. Sitten kuukautiskierto heitti häränpyllyä ja sain tiputteluvaivan riesakseni. Heti tuli sellainen olo, että sen takia ei ole edes mahdollisuutta tulla raskaaksi. Ja ilman lapsihaaveitakin tiputteluvaiva on typerä ja haluan siitä eroon.
Joka tapauksessa stressaa ja ahdistaa paljon enemmän kuin ensimmäistä yrittäessä ja mietin koko ajan mahdollisia syitä ja selityksiä siihen, miksi ei tärppää.
Mutta en aio jäädä tuleen makaamaan vaan selvittää missä mennään.
Vielä ei oikeastaan mikään tsemppaus ole auttanut:
- ei se, että en ole ainoa samassa tilanteessa
- ei se, että iän puolesta ei pitäisi olla hätää (olen vähän yli 30)
- ei se, että keväällä oli stressiä ja väsytti (eikä varmaan kovin hyvät tsäänssit tulla raskaaksi)
- ei se, että ollaan oltu ilman ehkäisyä vasta noin puoli vuotta
- eikä se, että ei olla vielä yrittämällä yritetty (vaikka minä olen kyllä hyvin perillä siitä, milloin on otollisin hetki naiskennella)
Tämä syö naista. Ihan kuin olisin jotenkin epäonnistunut. Varsinkin kun minulla on lapsi, jonka odottaminen, synnyttäminen ym. meni kuin oppikirjan mukaan. Ja sosiaalinen paine on yllättävän kova. Liiankin kova. Ehkä eniten haittaa juuri se, että asiat eivät mene niin kuin olisi toivonut, vaikka toiveistani en ole kenellekään koskaan puhunut. Juuri sen takia, ettei tarvitse selitellä. Ehkä olisi pitänyt aloittaa yrittäminen aikaisemmin, mutta en olisi pystynyt aikaisemmassa elämäntilanteessa olemaan raskaana saati hoitamaan vilkasta uhmaikäistä ja valvottavaa vauvaa.
Äh, liikaa kaikkea, pitäisi vaan olla ajattelematta ja keskittyä siihen, että lääkäristä saa apua hormonihäiriöön.
Saa antaa vertaistukea
Kommentit (4)
Ja minä en tod. mene avautumaan jonnekin äklölle vauvakuumepalstalle ja puhumaan jollain käsittämättömillä lyhenteillä ja numeroilla tai analysoimaan vuotoja.
Ihan samanlaista surua ja ahdistusta on riippumatta siitä, onko yritystä ollut paljon vai vähän. Jokainen epäonnistunut kuukausi tuntuu joka tapauksessa pahalta.
Masentavaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kaikki pointtisi, paitsi tuon viimeisen, kun vauva-sivuilla kuitenkin olet ;)
Mutta siis tilanne on lähes identtinen täälläkin: ensimmäisen lapsen ollessa pieni vannoin, että ei ikinä enää, sen verran valvottaminen ja lahkeessa roikkuminen rasitti. Kuitenkin mieli muuttui ajan myötä, ja kun päätimme yrittää toista lasta, katsoin suunnilleen kalenterin kanssa, milloin olisi kiva saada se toinen. Vaan eipä siinä sitten niin käynytkään, monen kuukauden yrityksen jälkeen oli vaan pakko lopettaa, kun jokakuinen pettymys oli niin kamala. Ja se, että elämää ei pystynyt suunnittelemaan eteenpäin, oli myös iso pointti.
No, nyt puheenaihe avattiin uudelleen ja yritys on taas päällä, mutta tällä kertaa meillä on selkeä takaraja, joka itse asiassa kiristyi nyt vielä äskettäin. Tähän syynä on jälleen elämän suunnittelu: pitäisi alkaa rakentaa taloa, joten huoneiden määrä pitäisi tietää ja muutenkin elämää pitää päästä suunnittelemaan eteenpäin (vaikka tiedostan hyvin, että elämä ei yleensä suju kuten suunniteltu ;))
Olen myös yrittänyt olla laskematta ja tarkkailematta itseäni, mutta vaikeaa on. Toisaalta, kun meillä on enää vain pari kuukautta aikaa henkiseen takarajaamme, olen vähän antanutkin itselleni luvan fiilistellä, jos tämä sitten jää tähän.
Niin, ja kyllä arjen pyörteissä välillä mietin, miksi ihmeessä haluan tahallani vaikeuttaa elämäämme taas ihan järjettömästi uudella vauvalla, uudella univelalla, uudella kiipeilevällä, kaiken nielevällä, repivällä ja tuhoavalla taaperolla..... Kun elämä on nyt niin ihanaa kiltin neljäveen kanssa... No, itsetuhoinen kait olen :D
Mutta joo, summa summarum, kohtalo saa määrätä, tuleeko se toinen vai ei. Ja sitten on vaan yritettävä elää sen kohtalon mukaisesti.
Tsemppiä sinne!
Meillä esikoisen jälkeen tuli ylläriraskaus kun eka oli 7kk, oli ilonen yllätys kun haluttiin paljon lapsia ja pienellä ikäerolla. Se ilo vaihtu suruun kun sain keskenmenon. Ja sen jälkeen 3 muuta keskenmenoa. Nyt odotellaan jatkotutkimuksia. Ensimmäinen lapsi on jo 2v., eli se siitä pienestä ikäerosta lasten välillä. Apuja/tutkimuksia/hoitoja saa julkiselta puolelta vaan siihen asti, kun on 2 yhteistä lasta. ELi se siitä isosta perheestä. Me rakennutettiin ok-talo 4:llä makuuhuoneella, en tiedä mitä sinne nyt laittais. Voin kertoo että mikään, mitä muut sanoo, ei lohduta eikä auta, vaan tilanne pitää vaan yrittää niellä, mä en ole siinä vielä onnistunut. Muut tosin kyllä muistaa muistutella että "teillähän on jo yksi, monet ei saa sitäkään" tai "ainakin sä tuut raskaaks, kaikilla ei onnaa siinäkään". Mua ei lohduta yhtään se mitä muilla on tai ei ole, mutta ihmiset ei ajattele kun ne laukoo noita juttujaan. Tsemppiä sulle ap, en sano että "kyllä se vielä siitä", mutta toivotaan niin (muutahan ei ole kuin toivo)! Jaksamisia!
Jatkan samaa vuodatusta, kaipa se näinkin pää selviää ja saa ajatuksia järjestykseen.
Jossain vaiheessa kun lapsi oli vauva ja tuli rankkaa päätin, että meille ei tule lapsia ihan pienellä ikäerolla. Eli ajattelin, että vähintään kolmen vuoden ikäero, kiitos. Ja että neljän vuoden ikäero voisi olla kiva. No, se on lähempänä kuin kolmen vuoden, ja voi olla enemmänkin. Mutta jotenkin parempi niin. Yksi syy on oma jaksaminen, toinen syy se, että vauvan syntymän jälkeen olin onnellisempi kuin koskaan aikaisemmin elämässäni. Haluaisin kokea tuon saman uudelleen, mutta en liian pian. Eli halusin säästää uutta mahdollisesti yhtä ihanaa kokemusta vähän myöhemmäksi.
Ajattelin ja ajattelen vieläkin, että kun lapsilla on vähän enemmän ikäeroa, niin pystyn keskittymään enemmän vauva+taaperoaikaan, jolloin lapsi tarvitsee paljon huomiota. Ja pystyn myös nauttimaan itse, ettei elämä mene vain itkuksi ja hammastenkiristykseksi. Aika väsyneitä tuntuvat olevan kahden, pienellä ikäerolla olevan lapsen vanhemmat.
Eli tässä suhteessa ei vielä mitään valittamista.
Toinen positiivinen asia, joka ehkäisyn poisjättämisestä on suoraan seurannut, on seksielämän huomattava piristyminen. Ei ole vielä ollut mitään pakkopullaa vaan miehellä ovat vain halut lisääntyneet huomattavasti. Se on kyllä kivaa. Itselläni ei ole ihan samaa vaikutusta ollut. Eli raskaus ja lapsenteko merkitsisivät taas vähän hiljaisempaa touhua sillä suunnalla.
Välillä on yhdenkin kanssa sen verran haastavaa, että en tiedä, miten pärjäisin kahden kanssa. Mutta haluasin koittaa. Haluaisin opetella ja haluaisin sellaisen elämänmuutoksen.
Olen jumissa tässä odotusahdistuksessa. Ei kannata vaihtaa työpaikkaa, ei kannata hommata uutta taloprojektia, ei kannata tehdä mitään suuria investointeja muutenkaan, ennen kuin selviää, mikä on tilanne. Ainakin tämä syksy ja kevät on sellaista aikaa, että mennään kuin ennenkin ja odotellaan positiivista tulosta. Tai mitä tahansa tulosta. En tiedä, mikä on kantani lapsettomuushoitoihin. Periaatteessa kai vähän kielteinen, mutta en minä tiedä, jos ne ovatkin ainoa vaihtoehto. Täytyy sitten punnita tilannetta tarkkaan.