Lapsi luovutetuilla sukusoluilla

En varsinaisesti vastaa kysymykseesi, mutta kunhan kerron oman mielipiteeni. Me emme ole kertomassa lapsille lahjoitetuista sukusoluista. Syy on siinä, että ne ovat anonyymin lahjoittajan eli biologista alkuperää ei pysty mitenkään selvittämään, vaikka kuinka haluttaisiin. Siksi kertominen (pelkään) toisi vain ahdistusta ja kysymyksiä, joihin ei ole vastauksia kellään. työssäni olen tavannut niin paljon ahdistuneita nuoria, että haluan ainakin yrittää välttää aiheuttamasta ahdistusta omilleni. pelkään, että pelko tuntemattomasta biologisesta vanhemmasta ahdistaisi liikaa. herättäisi kysymyksia kuka minä olen, millainen? Onko sisko-velipuolia jossain? kuka on vanhempani jne. Lapsemme ovat siis vielä eri sukusolun aikaansaamia eli vanhemmat ovat kaikilla eri. Soppa olisi melkoinen. Meidän ihana neuvolalääkäri on vain kannustanut tässä asiassa. Hän sanoo, että lapsilla on jo vanhemmat olemassa, muista ei ole tietoa eikä tarvikaan. Vanhemmuus on jotain muuta kuin pelkkä biologinen side.

mielipiteestäsi. Tuota olemme mekin paljon pohtineet, että onko siitä enemmän haittaa kuin hyötyä tuosta tiedosta. Tosiaan luovuttajastahan ei ole tietoja saatavilla.

Asia on toisaalta ongelmallinen tai sitten me aikuiset teemme siitä ongelmallisen. Mietin vain sitä, että jos lapsia on useampia ja jos heillä aikuisena tulee jokin vakava sairaus, tarvitaan esim. luuydinsiirtoa tai lahjoitettua munuaista ja tutkimuksissa tuleekin ilmi, että lapset eivät ole lainkaan sukua keskenään. Tuollainen tilannekin kun on mahdollinen. Mitä se tekisi heidän elämälleen. Varmasti kysymyksiä tulisi lapsenakin, jos asian lapsille kertoisi ja ehkä ahdistustakin mutta toisaalta elämme modernissa maailmassa, jossa voidaan auttaa ihmisiä mm. saamaan lapsia eri tavoin. Minusta asiasta ei tulisi tehdä ongelmaa ennen kuin se on ongelma... jos on. Ja yleensä, kenelle se olisi ongelma?



Tämä näin nopeasti pohdiskeltuna.

Ei taida olla asiasta henkilökohtaista kokemusta? Ei siis kannata kommentoida. Minullakin oli varmoja mielipiteitä asian kertomisesta ennen kuin sain nämä lapset...Ulkopuolisena asiat on usein mustavalkoisia. Kun joutuu asioiden keskelle, ei ne olekaan. Ainakin mua mielipiteet heitti TÄYSIN häränpyllyä. Ja tuohon luuydin yms asiaan niin sillä ei ole mitään merkitystä. Ei ne täysin biologiset sisarukset välttämättä kanna samaa tautia eivätkä sovi luovuttajiksi. Minulle asia ei ole ongelma eikä lapsillekaan. heillä on yhdet, omat ja rakastavat vanhemmat. Turhaa ahdistutietoa ei tarvita.

Se ei ollut tarkoitus ja aika nopsaan sen kirjoitinkin. Ajattelin lähinnä sitä, että JOS jostain syystä asia paljastuisi henkilölle aikuisena, mitä se sitten häneen vaikuttaisi? Olet onnimanni oikeassa, että ei ole omakohtaista kokemusta. Lapsettomuutta en ole kokenut, " vain" yhden keskenmenon ensimmäisen raskauteni kohdalla ja molemmat onnistuneet raskauteni ovat pieniä " ihmeitä" eri syistä johtuen. Tiedän että lapsettomuudesta ja omista vaikeuksistani raskautumisessa ja raskaana olosta ei juurikaan voi puhua samana päivänäkään. Lapsen kaipuusta kylläkin.



Läheltä olen seurannut syövän hoitoa, jossa 8 lapsisesta perheestä vain 2 sisaruksen luuydin oli sairaalle sisarukselle luovutuskelpoista. (Hän muuten nauroi, että tulipa tiedettyä tämäkin, että äiti oli isälle uskollinen. Ei ole naurun asia nykypäivänä...) Tämä ystäväni, joka luovutti luuydintään, tutkittiin läpikotaisin, niin perusteellisesti ettei osaa kuvitellakaan. Hänelle kerrottiin mm. onko miten todennäköistä sairastua lähivuosina hänen johonkin syöpään. Uskokaa tai älkää mutta totta se on. Peilasin ehkä lähinnä heidän tilanteeseen, että entäpä jos tämä ystäväni olisi saanut kuullakin, ettei hän ole biologisessa mielessä sukuakaan siskolleen. Tai jos tilanne olisikin niin, että vanhempi sairastuu ja lapsi haluaa auttaa, sanooko vanhempi lapselleen, että testeihin et saa mennä. Tai ainakin jos testeihin menisi, niin asia paljastuisi lapselle.



Itse ajattelen niin, että nekin lapset, joita ei ole synnyttänyt ovat vanhempiensa omia lapsia. Saati sitten ne, joita on ravinnut omassa kohdussaan. Vanhemmuus ei lopu koskaan ja asioissa on monta puolta. Ymmärrän eri ratkaisuja ja teki kuka tahansa millaisen ratkaisun vaan, on lähes aina paras tukea heitä siinä ratkaisussaan. Ja onhan niinkin, että vanhempi tietää ja voi päättää, mitä asioita lapselleen kertoo ja milloin. Ei ole olemassa oikeaa ikää, milloin jokin tieto pitäisi " paljastaa" .



Pahoitteluni jos sain aiemmalla tekstillä jollekin pahan mielen tai arvostelin. Kirjoitettu teksti saattaa joskus haavoittaa enemmän kuin jos olisi ollut kasvotusten.

ja tämä oli myös psykologin kanta.

En millään muotoa haluaisi sitä että lapsi saisi tietää sen jostain muualta vaan että me (minä+mieheni) se kerrottaisiin.

Ja vauvasiemen-jutuilla olis tarkotus kertoa sitten kun asiasta jotain ymmärtää.

Kommentoinpa minäkin, vaikka tästä asiasta ei omakohtaista kokemusta olekaan, eikä varsinaisesti tulekaan. Itse olen pohdiskellut miten ja milloin kertoa mahdolliselle tulevalle lapsellemme hänen saaneen alkunsa lapsettomuushoitojen avulla (mikäli luomuihme ei meitä yllätä).



Paha tietysti sanoa, kun en vielä ole raskaanakaan, mutta nyt näyttäisi siltä että lapselle tullaan kertomaan asia heti kun se on ajankohtainen eli lapsi alkaa kysellä asiasta. Toki pienelle lapselle kerrotaan ikätasoisesti juuri noista " vauvasiemenistä" ja isommalle sitten tarvittaessa tarkemmin jne.



Olen ajatellut, että siten lapsi kasvaisi asiaan luonnollisesti. Eihän pieni lapsi osaa tuollaista vielä ihmetellä sen kummemmin, jos hänelle kertoo että naapurin Liisa on saanut alkunsa tällä tavalla ja hän toisella tavalla, vaan ne molemmat tavat ovat hänelle luonnollisia.



Kuvittelisin myös, että isommalle lapselle tai murrosikäiselle asiasta olisi vaikea kertoa ja ihan pahinta olisi, jos asia selviäisi lapselle jotain muuta kautta vahingossa. Jos vaikka hänellä olisi muutenkin jokin kriisi elämässään ja sitten paljastuisi vielä, että häneltä on jonkin perustavaa laatua oleva asia pimitetty. Meille ainakin näin isoa asiaa olisi vaikea pitää salaisuutena, kun niin monet ihmiset lähipiirissäkin siitä tietävät. Sitäpaitsi olen taipuvainen uskomaan, että salaisuuksilla on tapana paljastua ennemmin tai myöhemmin.



Luovutettujen sukusolujen käyttäjät joutuvat tietysti pohdiskelemaan näitä asioita vielä enemmän, sillä onhan tilanne aikalailla erilainen, joten koitan nyt olla ottamatta kantaa siihen pitäisikö lapsille asia kertoa. Itse ajattelen, että jos siinä tilanteessa olisin, toimisin varmaan samoin kuin nyt olen ajatellut. Niin, ja sama juttu jos joskus adoptioon päädymme, eli iän mukaisesti lapselle kertoisin asioista, jotka hän itse ottaa esille.



Toivottavasti näistä pohdinnoista oli jollekin asiaa miettivälle apua, suuntaan tai toiseen. Jokainen kun kuitenkin tekee ne omat ratkaisunsa, jotka itselleen sopiviksi kokee. :)

Minusta lapsi ja nuori on aika kypsymätön tällaisia asioita käsittelemään. Lapsi hädintuskin ymmärtää millään lailla luonnollista lisääntymistä saati sitten avitettua.Nuori taas on myllerryksessä eli molempi paha.Tämä siis mielenterveysammattilaisen mielipide. Jos kertoisin, tekisin sen vasta kun lapset on yli 18v eli aikuisia ja pystyvät käsittelemään vaikeita asioita. Minusta salaisuuksien ns paljastumista monet pelkää liikaa, ne ei välttämättä traumatisoi. Itselle paljastui ns perhesalaisuus sukujuuria koskeva, kun olin 20v. Itse pengoin selville. Minulle asia ei ollut kriisi, kypsänä aikuisena pystyin ymmärtämään vanhempien motiiveja salata asia. asia ei ollut minulle iso juttu.Ymmärsin selitykset. Siksi ehkä en pelkää tuota salaisuuden paljastumista. parempi minusta tieto vahingossa kypsälle aikuiselle, kuin lapselle, jolle murrosiän kuohut edessä. Näin suositteli meidän lääkärikin, että aikuiselle sitten, jos välttämättä haluaa. Ja ehkä kohtalon kolhimana ajattelen vielä, että miksi turhan aikaisin " hämmentää soppaa" , kun isä voi kuollakin sairauteensa (syöpä)niin sitten on ehditty kertoa jo, että " niin se kuollut isä, ei ollutkaan sinun isäsi" . Antaa ajan kulua ja opettaa minua tuntemaan lapsiakin paremmin.

Miksi lyttäät Niityvillan mielipiteen? Ei voi olla niin, että vain niistä asioista, joista on omakohtaista kokemusta, voisi kommentoida. Tällöinhän esim. lääkärit eivät voisi antaa ohjeita sellaiseen sairauteen, joita itse ei ole kokenut tai lapsettomat opettajat eivät voisi kasvattaa. Ei pidä unohtaa, että asiantuntemusta voi olla ilman omakohtaista kokemusta. Kuten itse sanot, asiat muuttuvat monimutkaisiksi juuri silloin kun ne tulevat omakohtaisiksi. Tällöin nimenomaan objektiivinen mielipide auttaa. Toki vertaistuki on hyödyllistä, mutta luottaisin enemmän asiantuntijuuteen.



Tämä tällaisena yleisenä mielipiteenä. Itse en tiedä juurikaan luovutettujen sukusolujen/alkion käyttöön liittyvästä problematiikasta. Hyvällä ystävälläni on kuitenkin oma kokemus moisesta ja hän on pohtinut lapselle kertomista. Ja hänen mukaansa, juuri tuo seikka, että lapsen biologia ei olekaan yhdistelmä vanhempia (perimä on eri), on tärkeä. Näin biologisen luovutusvanhemman mm. perinnöllisistä sairauksista ei tiedetä ja täten sairaudet tai tieto niistä voi tulla ' yllätyksenä' ja jopa liian myöhään tälle lapselle. Joten tällainen mustavalkoinen, puhtaasti lääketieteellinen seikka on eräs pointti jota kannattaa ajatella, kun pohtii lapselle kertomista/kertomatta jättämistä. Mielestäni tämä ei missään nimessä ole turha ahdistustieto.

Mielenkiintoisi kommentteja on tullut, ja ihan mielelläni luen kaikki, myös ne joilla ei ole omakohtaisia kokemuksia asiasta.



Kiitos tähän astisista mielipiteistä!

Aloin ottamaan pikaisesti kantaa, kun asia koskee meitäkin tulevaisuudessa. Ymmärrän hyvin mielipiteitä sekä kertomisen puolesta ja vastaan, koska jokaisella on omat lähtökohtansa ja tapansa ajatella asioita, eikä yhtä ainutta oikeaa tapaa käsitellä näinkin vaikeaa asiaa varmasti ole olemassa. Koska asia on omakohtainen, niin tuntuu välillä vähän hankalalta lukea tai kuulla sellaisten henkilöiden mielipiteitä, joille se on pelkästään hypoteettinen. Se, että asian suhteen pitää OIKEASTI tehdä päätöksiä OMAN lapsen kohdalla sen vaikutusta häneen etukäteen tietämättä, tuo kuitenkin tähän asiaan ihan erilaisen näkemyksen kuin jos voisi vain arvuutella mitä itse ehkä tekisi. Jos minulta olisi kysytty muutama vuosi sitten, että voitaisiinko harkita luovutettujen sukusolujen käyttämistä, niin olisin varmaan tyrmännyt asian täysin. Toisin kuitenkin kävi, kun asia tuli omalle kohdalle. En tarkoita tällä, että kukaan muu kuin omakohtaisesti tätä asiaa läpikäyvä ei saisi kommentoida mitenkään (varsinkin kun kommentteja nimenomaan pyydetään, kuten täällä), mutta aina on hyvä olla erittäin hienotunteinen ja muistaa, että asiat ei todellakaan ole niin mustavalkoisia kuin yhtäkkiä voi vaikuttaa.



Itse emme ole vielä tehneet päätöstä suuntaan taikka toiseen, mutta totta kai asia pyörii paljon mielessä jo näin odotusaikana. Minusta olisi tosi mielenkiintoista vaihtaa kokemuksia ja mielipiteitä muiden samassa tilanteessa olevien kanssa, joten jos kiinnostaa, niin kirjoitelkaa ihmeessä osoitteeseen emmaemilia@netti.fi



Mukavaa kesän jatkoa kaikille!



EE

En mielestäni lyttää niittyvillan mielipidettä, en taida sanoa itse mielipiteestä yhtään mitään. Totean vain, että tässä asiassa on ehkä vaikea sanoa mielipidettä kokematta itse asiaa. Tämä ei ole objektiivinen asia, johon on yksi ainoa oikea vaihtoehto. Minä olen miettinyt omaa mielipidettäni kohta neljä vuotta, käynyt puhumassa asiasta perinnöllisyysklinikalla, tklääkärillä ja neuvolapsykologin kanssa. Olen siis joutunut pohtimaan asiaa paljon kauemmin kuin joku ns objektiivisen mielipiteen esittäjä. Kukaan ns asiantuntija näissä virallisissa instansseissa ei ole pystynyt minulle oikeaa vastausta antamaan, koska sellaista ei ole olemassa. Jos biologinen luovuttaja tiedettäisiin vastaus olisi minusta helppo, kertoisin ilman muuta. Itse kertominen ei ole minusta ongelma, sen pystyy tekemään lapsen tasoisesti jne. Lapsi voisi selvittää vanhempansa aikuisena ja saada selville tautiperimänsä yms. Nyt siis JORNER tautiperimää ei siis saada kuitenkaan selville, joten kertominen ei auta yhtään mitään. minua on joskus itseäni ahdistanut katsella veiraitten ihmisten kasvoja ja miettiä, onko hän lapseni vanhempi. Millaista se olisi epäkypsälle lapselle/nuorelle. Huom. minulla ei siis ole varmaa mielipidettä asiasta kuten ei näytä monella muullakaan asian kokeneella olevan. Mieli voi muttua, ollaan epävarmoja, koska vaakalaudalla on omien lasten paras. ulkopuolisilla tuntuu päin vastoin olevan kovinkin varmat mielipiteet asiasta, josta eivät oikeasti tiedä yhtään mitään. Tulee väkisinkin mieleen, että ns parhaat lastenkasvatusohjeet on ihmisillä, joílla ei ole omia lapsia. :) Mielipiteitä on helppo sanoa ennen kuin ne on ratkaisevia omassa arjessa. Esim ystäväni paasaisi kotihoidon tärkeyttä ja haukkui hoitoon viejät ennen kuin sai omat lapset; oma lapsi meni sitten hoitoon vuoden iässä, kun seinät ahdisti. On siis helppo puhua tietämättä. Ja summasummarun en siis tiedä, kerronko vai en, mutta jos kerron, tällainen ahdistustaakka kuuluu minusta aikuiselle. Sitä ennen pyrin antamaan lapselle turvalliset juuret ja siteet äitiin ja isään, jotka kestävät tulevat mahdolliset ahdistukset.

että tämän hetkinen " mielipiteeni" lytättiin mutta ehkä kuitenkin oli torjuntaa ilmassa. Sehän se on tässä nettimaailmassa, että täällä ei taustoiteta omaa elämää, omia kohtaloita, ammattia tms. " mielipiteitä" ilmaistaessa. Eikä niin tarvitsekaan tehdä, jokainen mielipide voi olla jollekin ihmiselle näkökulmaa avartava. Ns. asiantuntijankin mielipiteeseen vaikuttavat henkilökohtaiset kokemukset niin työssä kuin siviilissäkin. Kerrottakoon nyt, että olen ollut työssä 10 vuotta terveydenhuollossa eri sektoreilla niin äitiyshuollossa, lastenneuvolassa, kouluterveydenhuollossa ja yhteistyökumppaneitani ovat mm. mielenterveysneuvolan työntekijät, sosiaalityöntekijät, lastensuojelu jne jne. Jostainhan se jokaisen mielipide kumpuaa ja siksi ei kannata mielipiteitä välittömästi tyrmätä tai asettua puolustuskannalle. Nettiyhteisöille on myös ominaista, että kirjoitettu teksti saatetaan ymmärtää väärin ja kirjoittajakin saattaa kirjoittaa huolimattomasti ja kun täällä anonyyminä kirjoitetaan, usein myös aika rohkeastikin tuodaan esille omia pohdiskelujaan. Täällä kun ei sillä tavalla joudu esim. vastuuseen sanoistaan kuin perhe- tai työelämässä.



Ymmärrän sen, että oman lapsen kohdalla tunteet sanelevat paljon mutta objektiivisuuttakin tarvitaan. Ja sitähän tulee eri kanavia pitkin niin täältä netistä, virallisissa kohtaamisissa kuin yksityisessä elämässäkin. Tämä tulee esille mm. siinä, että lääkärit ja hoitajat, persoonasta riippuen, ovat oman lapsensa sairastuessa lähes " hysteerisiä" . Kylmä järki ei pelaa oman lapsen kohdalla, vaan tunteet astuvat peliin.



Kun kuulee jonkun mielipiteen, on hyvä pysähtyä hetkeksi, ajatella hetki antaako se minulle jotain, ja vasta sen jälkeen joko olla samaa mieltä, tyrmätä mielipide tai olla ottamatta kantaa. Mikään ei tosin ole minun mielestä rasittavampaa kuin ihmiset, joilla ei ole koskaan mitään mielipidettä mistään.



Tästäpä tulikin hedelmällinen viestiketju... =)