Väkivalta ja äidin päihdeongelma

täälä yksi joka on kasvanut perheväkivallan keskellä. Äitini ja isäpuoleni tappelivat useasti verissäpäin. Monesti olin asiaa todistamassa ja pitämässä pienestä veljästäni huolta.

Kasvoin paljon näiden tappeluiden seurauksena, ja päätin etten ikinä hyväksyisi omalla kohdallani väkivaltaista suhdetta. Olen elänyt hyvässä suhteessa kohta 9 vuotta ja lapsia on siunaantunut kaksi. Päätin myös että lapseni eivät tule ikinä kokemaan samaa kuin minä.

Kiitos yhteydenotostasi. Tutkimusten mukaan väkivaltaisessa ja päihdeongelmaisessa perheessä kasvavilla lapsilla on suurempi riski ajautua väkivaltaisiin suhteisiin ja oppia käyttämään väkivaltaa ongelmien ratkaisukeinona. Tällaisissa tilanteissa lasten selviytymisen kannalta tärkeitä ovat turvalliset ja merkittävät kodinulkopuoliset aikuissuhteet. Tuttavaperheesi aikuiset tarvitsevat ammattiauttajien apua. Itse voit toimia perheen lasten tukena, mutta todennäköisesti myös he tarvitsevat ammattiauttajien apua.

Tee lastensuojeluilmoitus kunnan sosiaalitoimeen!



Kehittämispäällikkö Auli Ojuri, Ensi- ja turvakotien liitto

Lasten ja nuorten psykologi Eija Keränen, Pääkaupungin Turvakoti

Olen itse elänyt lapsuuteni/nuoruuteni väkivallan täyttämässä perheessä. Niin no toisaalta emme me lapset siitä väkivallasta itse fyysisesti kärsineet vaan äiti otti sitä ihan kunnolla vastaan.



Me lapset tuimme toinen toistamme ja itse vanhimpien joukossa pidin huolta pienistä sisaruksista ja veinkin heidät pois tilanteista.



Nyt " aikuis-iällä" olemme jutelleet monet kerrat sisariemme kanssa tilanteestamme ja siitä että kukaan ei koskaan puuttunut tilanteisiin, ei edes naapurit jotka varsin hyvin tiesivät tilanteen vakavuuden, kuulihan sen jo kirkumisesta ja paukkeesta. Ihan kerrostalossa asuttiin.. Sukulaisetkaan ei tilanteelle mitään tehnyt, he tuntuivatr olevan jotenkin voimattomia tähän.



Viina oli myös todella läsnä joka päiväisessä elämässämme, se laukaiskin tilanteet joita rupesi vuosi vuodelta olemaan koko ajan enemmän. Se tuntuikin lopulta hajottavan luottamuksen ihmisiin, niin monet kerrat sitä pettyi kun kännistä örinää kuului kun koulusta kotiin raahautui. Saatika sitten että ilo yhteisestä perhepiknikistä kuihtui siihen kun vinkkua tai muuta viinaa vedettiin pullon suusta ihan muiden läsnäollessa, kyllä hävetti!



Olemme myös miettineet että meidän huostaanotto olisi ollut sosiaalitoimiston asia. Mutta koska ulkoisesti kaikki oli ok, mitä nyt äidillä silmät ummessa turvotuksesta, kukaan ei puuttunut.

Toisaalta se mitä olisi todella käynyt jos olisimme huostaanotettu;

tuskin olisin itse naimisissa, kahden ihanan lapsen äiti ja hyvässä työssä. Jos totta puhutaan niin olisin jäänyt sille pimeällä tielle jolle suunta jo melkein suuntautui. Me oltiin meidän perhe ja siitä pidettiin kiinni, oli mikä oli. Kukaan ei olisi voinut meitä mitenkään " pelastaa" , meistä kun ei ollut mitään mitä olisi pitänyt pelastaa.

Vasta kun itse on saanut lapset sitä oikeasti tajuaa mitä on itse kokenut, sitä en lapsilleni ikinä halua vaikka en heitä tynnyrissäkään kasvata.



Jotenkin sitä on vaan taistellut omat hölmöt asiat läpi harmaan kiven.



Siinä voi olla perää että lapsi saattaa itse hakeutua väkivaltaiseen suhteeseen, itselläni on ollut jos jonkinlaista hiihtäjää ihan nuoruudessani kun etsin sitä " oikeaa" .

Kun mieheni elämääni astui 9 vuotta sitten tuntui hän jotenkin liian vakaalta ja turvalliselta. Joskus se tuntui jopa jotenkin oudolta, sitä vaan odotti että kyllä se nyrkki heilahtaa mutta ei se vaan ole oman provosoinnin tuloksenakaan.



Ehkä joskus vielä opin luottamaan ihmisiin, pikku hiljaa. Sosiaalinen olen ja tuttuja vaikka kuinka mutta se että en anna itsestäni kaikkea juuri kenellekään ehkä on peruja lapsuuden ajoista.



No voisin jatkaa loputtomiin mutta jotenkin teki mieli vastata tähän. Tämä on vain hiuksen hieno pinta raapaisu siitä mitkä ne tunnot tuolloin oli, kukaan ei voi ymmärtää ellei itse sitä ole käynyt läpi ja se on tosi! Tätä kun ei voi opiskella, tämä on pitänyt käydä läpi ennen kuin voi mitään ymmärtää...