Mulla on tunteita joita ei ymmärrä kukaan, kukaan ei voi auttaa :(

Minulla myös äidin-ikävä, vaikka hän hengissä ja voimissa onkin. On vain kovin välinpitämätön. Jotain hellyyttä, hoivaa ja turvaa vailla olen, tietoa siitä, että jos jotain sattuisi, äiti auttaisi.

Mua ärsyttää se piirre itsessäni, että haen sitä äitihahmoa itselleni. 3 naista on olleet sellaisia joihin olen kiintynyt sillä tavalla. Edellisestä aikaa vuosia mutta nyt taas olen löytänyt itselleni " äidin" ja hänen kauttaan (hän ei siis tiedä tästä mitään) joudun käymään läpi kaikkia kurjia tunteita liittyen näihin asioihin. Tätä ei kukaan ymmärrä joten säästän kaikkia ystäväni moiselta.

Minun äitini on oikein lempeä, josta kaikki ihmiset pitävät. Hän on kyllä koko ikänsä kärsinyt jonkinasteisesta masennuksesta (töitä kyllä tehnyt, ettei ole haitannut elämää), eli luulen sen vaikuttaneen siihen ikävään.



Tämä ikävä vaivasi minua kun olin parikymppinen. Kun tajusin etsiväni äitihahmoa anopistani, joka on tosi äidillinen, ja tajusin, mikä minussa mättää, niin " paranin" .

Olen nyt 37 v, enkä enää etsi äitihahmoa.

eli munkin äiti kärsi käytännössä koko lapsuusikäni ja nuoruuteni masennuksesta. Kun isäkin oli etäinen, samoin isovanhemmat, minulla ei ollut ketään johon oikeasti turvautua. Usein haaveilen että pääsisin käpertymään äidin syliin, äidin, joka olisi viisaampi ja vahvempi kuin minä ja voimakas ihminen. Oma äitini on kyllä elossa, mutta koin olevani tavallaan hänen huoltajansa, koetin parantaa häntä pitkälle parikymppiseksi asti. En kyllä ole huomannut että olisin elävästä elämästä äitihahmoja itselleni etsinyt.

Luulen, että omalla kohdallani tuo ikävä ja haikeus, johtuu siitä, että napanuora ei ole vielä katkennut völiltämme ja lähdin aivan liian aikaisin pois kotoa. :/