Katson super-nannya: onko oikein sanoa lapselle

jotka eivät ole saaneet kotona näyttää tunteitaan? Missä lapsi sitten voi kiukuta, jos ei kotona? Sitä rajanvetoa itsekin mietin, että miten osoittaa lapselle, että häntä rakastetaan joka tapauksessa, mutta silti opettaa, miten voi käyttäytyä. Joka päivä meillä kokeillaan ja keskustellaan siitä, miten aikuiselle puhutaan. Voiko komentaa "MAITOO!" vai miten se nyt olikaan. "Voisinko saada..." tulee heti kun aikuinen muistuttaa "Miten pyydetään?" Välillä lapsi taas oikein kerjää sitä, että hänen kiukutteluunsa puututaan ja otetaan tiukasti syliin. Raivarin jälkeen jutellaan, kuinka isä ja äiti rakastavat häntä, mutta silti ei voi heitellä tavaroita tms. Lopuksi lapsi kerää heittelemänsä tavarat ja pyytää oikeasti anteeksi.

Itkevä ja parkuva lapsi meillä poistetaan esim. ruokapöydästä tai jos aikuisten pitää saada keskustella. Saa sitten tulla paikalle, kun on rauhoittunut. Siinä on selvä logiikka, että ruokapöydässä syödään eikä sotketa/paruta ja ryhmässä keskitytään siihen, mitä ryhmässä tehdään.



Onneksi lapsi ymmärtää jo kerrasta tai parista, miten pitää toimia.



Suomalaiseen tapaan äiti rakastaa tai kullittelee lastaan jokseenkin harvoin. Eikä se liity siihen, mitä lapsi tekee tai on tekemättä.



En pysty johdonmukaiseen jäähykäytäntöön ja muitakin puutteita on, mutta lapset osaavat jokseenkin käyttäytyä.

halilla palkita. Musta tuo on hyvä menetelmä, ettei saa halia tai huomiota, kun kiljuu. Pakkohan lapselle on opettaa, miten käyttäydytään!



Siitä eilisestä 4,5-vuotiaasta tuli kyllä mieleen, että kannattaisiko viedä tutkimuksiin. Lapsella voi olla jotain neurologista häikkää, koska ei neljän tunnin raivari tuon ikäiseltä ole enää normaalia.

Ne, joiden kotona on oppi, että saa käyttäytyä miten vaan. Uskomaton väite, että kotona opetettu itsehillintä aiheuttaisi koulussa riehumista...

Tietenkin tunteet pitää osata näyttää, mutta raivoaminen ei ole oikea tapa. Lapsi raivoaa ja hänelle opetetaan, että raivomalla ei saa haluamaansa oli se sitten hali tai karkki.

jotka eivät ole saaneet kotona näyttää tunteitaan? Missä lapsi sitten voi kiukuta, jos ei kotona? Sitä rajanvetoa itsekin mietin, että miten osoittaa lapselle, että häntä rakastetaan joka tapauksessa, mutta silti opettaa, miten voi käyttäytyä. Joka päivä meillä kokeillaan ja keskustellaan siitä, miten aikuiselle puhutaan. Voiko komentaa "MAITOO!" vai miten se nyt olikaan. "Voisinko saada..." tulee heti kun aikuinen muistuttaa "Miten pyydetään?" Välillä lapsi taas oikein kerjää sitä, että hänen kiukutteluunsa puututaan ja otetaan tiukasti syliin. Raivarin jälkeen jutellaan, kuinka isä ja äiti rakastavat häntä, mutta silti ei voi heitellä tavaroita tms. Lopuksi lapsi kerää heittelemänsä tavarat ja pyytää oikeasti anteeksi.

En minäkään ole sitä mieltä, että raivoamisesta palkitaan, vaan paras tapa on todellakin vaieta raivoaminen pois. Ja totta kai elämässä on syyn ja seurauksen laki, joka lapsenkin pitää oppia.



Puhun tuosta sanamuodosta. Vaikka ei minunkaan tee mieli halata huonostikäyttäytyvää lasta, eikä niin voi tehdäkään, jottei lapsi kokisi saavansa minkäänlaista palkintoa - niin sitä ei saa sitoa rakastamiseen.

Tykkään kyllä sinusta mutta en siitä mitä teet.

Lapset ovat hyvin konkreettisia ja tämmöisten lauseiden lallattaminen sillä hetkellä kun lapsi ravioaa eivät ole toimivia.

Tuota pitäisi lapsen miettiä ihan todella. Tuon voi sanoa sitten kun tilanne on rauhallinen, ei sillä hetkellä kun se on päällä.

En ymmärrä miksi pelätään lapsen vahingoittumista jos lapselle asettaa rajat ja sanoo selkeästi mitä seuraa siitä, jos käyttäytyy huonosti ?? Niinhän se menee myöhemminkin !

ja kyllä lapseni tietää selkeästi rajansa.

Olen tainnut aloittaa liian teoreettisen keskustelun.

ap

En ymmärrä miksi pelätään lapsen vahingoittumista jos lapselle asettaa rajat ja sanoo selkeästi mitä seuraa siitä, jos käyttäytyy huonosti ?? Niinhän se menee myöhemminkin !

Päiväkotiryhmässä oma 5 vuotias poikani käyttäytyy todella esimerkillisesti. Ei huuda, ei kiukuttele, ei raivoa, ei kiusaa muita, ei uhmaa tätejä, noudattaa annettuja ohjeita jne.

Yksi täti oli jo huolissaan että kotona lapsen elämä on rajattua niin, että lapsi on alistettu ja latistettu.

Piti siinä tovi vakuutella, että kotona lapsi uhmaa aika vahvasti, karjuu ja kiukuttelee varsin kiitettävästi.

Mutta en minä siedä huonoa käytöstä, puutun siihen. Oppi on siis mennyt perille siinä mielessä, ettei huonolla käytöksellä saavuteta mitään ja ettei se ole suotavaa joka paikassa.

Tottakai kotona pitää saada näyttää kaikki tunteensa. Jos ei, lapsesta kasvaa aika latistettu olento. Mutta en minä silti hyväksy tai JAKSA niitä himpatin raivareita ja huonoa käytöstä !! PITää siihen kotonaKIN puuttua!!

Ja muuten: olen varmaan tosi huono äiti, kun en oikein pidä luonnollisena tätä: "äiti rakastaa sinua mutta äiti ei pidä siitä että .... *se huono käytös nimettynä* "

Minusta tuo on jotenkin teennäistä ja vähän omituista lässyn lässyä.

Olen varmaan tosi kylmä ja kova äiti, kun saatan ottaa lapsen syliin, tai halata, tai pörröttää päätä ja sanoa lämpimällä äänellä että mitäs äidin oma mörökölli. (koska lapsi on sellainen mörökölli)

jotka eivät ole saaneet kotona näyttää tunteitaan? Missä lapsi sitten voi kiukuta, jos ei kotona? Sitä rajanvetoa itsekin mietin, että miten osoittaa lapselle, että häntä rakastetaan joka tapauksessa, mutta silti opettaa, miten voi käyttäytyä. Joka päivä meillä kokeillaan ja keskustellaan siitä, miten aikuiselle puhutaan. Voiko komentaa "MAITOO!" vai miten se nyt olikaan. "Voisinko saada..." tulee heti kun aikuinen muistuttaa "Miten pyydetään?" Välillä lapsi taas oikein kerjää sitä, että hänen kiukutteluunsa puututaan ja otetaan tiukasti syliin. Raivarin jälkeen jutellaan, kuinka isä ja äiti rakastavat häntä, mutta silti ei voi heitellä tavaroita tms. Lopuksi lapsi kerää heittelemänsä tavarat ja pyytää oikeasti anteeksi.

Päiväkotiryhmässä oma 5 vuotias poikani käyttäytyy todella esimerkillisesti. Ei huuda, ei kiukuttele, ei raivoa, ei kiusaa muita, ei uhmaa tätejä, noudattaa annettuja ohjeita jne. Yksi täti oli jo huolissaan että kotona lapsen elämä on rajattua niin, että lapsi on alistettu ja latistettu. Piti siinä tovi vakuutella, että kotona lapsi uhmaa aika vahvasti, karjuu ja kiukuttelee varsin kiitettävästi. Mutta en minä siedä huonoa käytöstä, puutun siihen. Oppi on siis mennyt perille siinä mielessä, ettei huonolla käytöksellä saavuteta mitään ja ettei se ole suotavaa joka paikassa. Tottakai kotona pitää saada näyttää kaikki tunteensa. Jos ei, lapsesta kasvaa aika latistettu olento. Mutta en minä silti hyväksy tai JAKSA niitä himpatin raivareita ja huonoa käytöstä !! PITää siihen kotonaKIN puuttua!! Ja muuten: olen varmaan tosi huono äiti, kun en oikein pidä luonnollisena tätä: "äiti rakastaa sinua mutta äiti ei pidä siitä että .... *se huono käytös nimettynä* " Minusta tuo on jotenkin teennäistä ja vähän omituista lässyn lässyä. Olen varmaan tosi kylmä ja kova äiti, kun saatan ottaa lapsen syliin, tai halata, tai pörröttää päätä ja sanoa lämpimällä äänellä että mitäs äidin oma mörökölli. (koska lapsi on sellainen mörökölli)

jotka eivät ole saaneet kotona näyttää tunteitaan? Missä lapsi sitten voi kiukuta, jos ei kotona? Sitä rajanvetoa itsekin mietin, että miten osoittaa lapselle, että häntä rakastetaan joka tapauksessa, mutta silti opettaa, miten voi käyttäytyä. Joka päivä meillä kokeillaan ja keskustellaan siitä, miten aikuiselle puhutaan. Voiko komentaa "MAITOO!" vai miten se nyt olikaan. "Voisinko saada..." tulee heti kun aikuinen muistuttaa "Miten pyydetään?" Välillä lapsi taas oikein kerjää sitä, että hänen kiukutteluunsa puututaan ja otetaan tiukasti syliin. Raivarin jälkeen jutellaan, kuinka isä ja äiti rakastavat häntä, mutta silti ei voi heitellä tavaroita tms. Lopuksi lapsi kerää heittelemänsä tavarat ja pyytää oikeasti anteeksi.

Meillä on todella vahvatahtoinen ja helposti kiihtyvä lapsi. Toisaalta hän on myös aina ollut hyvin varautunut vieraita ihmisiä kohtaan ja vaatii sekä itseltään että toisilta lähes täydellisyyttä.

Vieraat ihmiset pitävät lasta todella hyväkäytöksisenä, joskin eloisana. Vieraiden on kovin vaikeaa uskoa, että samainen ipana on pienempänä karjunut tunnin raivareita oksennukseen, nenäverenvuotoon tai tajuttomuuteen asti. Monikaan ei usko, että meidän päiväkotiryhmässä herttainen ja kaikki mukaan porukkaan haaliva kullanmuru riipii vieläkin joskus pienemmältä sisarukselta lelut käsistä, pieksee pienempäänsä kuin vierasta sikaa, ei ota leikkeihin, karjuu ja komentaa.

Lapsi skarppaa todella kodin ulkopuolella, väsymys, turhautuminen ja jännitys purkautuvat sitten kotona ja saavatkin purkautua, mutta meillä ei saa itseään, toisia tai tavaroita satuttaa (fyysisesti tai henkisesti). 5v alkaa olla sisäistänyt jo aika hyvin sallittun tavan purkaa pahaa oloaan. Nykyisin saattaa huutaa suoraa huutoa tai karjua "Mua suututtaa! Oon vihainen!" ja hyppii tasajalkaa tai makaa lattialla potkien. Hiukan rauhoituttuaan pystyy sitten useimmiten kertomaan mikä purkaukseen on syynä. Syliin ei halua itse tulla kiukkuisena ja holdingista on aina suorastaan ahdistunut. Muutamia kertoja on osannut sanoa rauhallisella äänellä "Kohta mä suutun tosi paljon. Meen nyt pois rauhoittumaan, ei saa tulla."