Saako lapsenne ilmaista kielteisiä tunteita?

Silloin toinen alistuu, ei siihen mitään avioeroa tarvita. Jaksaako kukaan vaan olla hautaan asti alistunut?

Sitten me "teeskentelevät" onnelliset pysytään vaan vuodesta toiseen yhdessä. Koskahan suuri kupla puhkeaa ja meidät sairaat viedään hoitoon.

eikä se ole mikään toimivan ja tasapainoisen liiton merkki että pystytään riitelemään - vaikka se voi kyllä olla nimenomaan jossain liitoissa myös sen merkki, että tunteita voi osoittaa reippaastikin. Riidellä voi monella tapaa ja ihmisillä on erilaiset temperamentit. Luulisin kyllä, että suurimmassa osassa liittoja äänenvoimakkuus saattaa välillä korottua ja vaikka kuinka olisi ihmissuhde- ja kommunikaatiotaitoja, aina ei pärjätä järkipuheen avulla. Mutta jos joku selviää riidoitta, hieno juttu, siihen harva pystyy. Jos kumpainenkin osapuoli tuntee tulleensa kuulluksi ja arvostetuksi, suhteen toimivaksi sekä itsensä tasapainoiseksi ja pystyy toteuttamaan kaikkia puolia itsessään, niin riidan määrällä ei varmaan ole merkitystä suhteen onnistumisen kannalta?

Raivotaan, sovitaan, halitaan... Missäs sitten, jos ei kotona. Jos minä olen pahalla tuulella ja napsahdan lapselle, voi lapsi pahalla tuulella ollessaan napsahtaa minulle. Lyödä, purra ym. ei saa. Lapset tietävät, että kiukkuisinakin ovat rakkaita.

Ei se, että kielletään turha marina ja mankuminen tarkoita että tunteet pitäisi kieltää. Ei se, että itsellä on paha olla oikeuta käyttäytymään miten tahansa, saamaan muutkin pahalle mielelle. Lapsille täytyy siis opettaa miten niiden kielteisten tunteiden kanssa toimitaan ja miten niitä on sallittua ilmaista.

Ja välillä tuntuu, ettei nelivuotialla paljon muita tunteita olekaan.



Tavaroita ei saa paiskoa, paikkoja ei saa tuhota ja vanhempien nimittely on myös kielettyä.



Tuo huonotuulisuus kyllä oikein korostuu maanantaisin kun viikko päiväkodissa on tas alkanut.

Äiti jätti vaikka kauppaan kesken reissun jos kysyin että taasko tuota ruokaa. :( Omalle lapselleni olen antanut tilaa kiukuta ja mahdollisuuden tulla lohdutetuksi, mutta pelkäsin kauan että teen jotain väärin ja lapsestani tulee tunnevammainen. Helpotus asian suhteen oli, kun omaa tahtoaan jyräävä taapero huusi ensin pää punaisena minulle ja samalla käveli syliini. Istui siinä lohdutettavana max. 20 sekuntia, itku lakkasi ja meni takaisin leikkimään. Noinhan sen kuuluukin mennä, jos kiintymyssuhde ym. kunnossa.

Ja tokihan kiukuttelu kielletään. Pettymyksestä otetaan syliin, jos itkettää tai sattuessa lohdutetaan, mutta kiukuttelusta kyllä tulee nopeasti mitta täyteen. Ettekö te muka kiellä tai komenna, jos lapsi pitää turhanaikaista show:ta?

Tosin meillä ei kauheasti kiukutellakaan. Ymmärretään, jos asia harmittaa, mutta ei sen takia ikuisesti voi huutaa.

Meidän perheessä on sitten varmaan tosi viallisia lapsia, kun he ovat harvoin pahalla tuulella. Varmaan pitäisi ilmoittaa lastensuojeluun, kun sekä vanhemmat että lapset ovat onnellisia. Täytyyhän meillä olla jotain hämärää, kun kenelläkään ei ole aihetta kiukutella.

Meidän lapsi on 99% ajasta iloinen ja ihana. joskus hieman kärtty, mutta ei kuitenkaan pahasti ja on taatusti terve. Myös itse olen ollut lapsena tosi kiltti ja veljeni oli suorastaan superkiltti. Veljelläni ei ollut uhmaa tai murrosikää juurikaan. Hän vain oli oma rauhallinen itsensä. Nyt on 31-vuotias ja pärjää mukavasti elämässään. On hyvä työ ja mukava avovaimo. Paljon ystäviä ja harrastuksia.



terve lapsi on harvoin ihana. Jos lapsi on koko ajan ihana, hän on jotain vailla.

[/quote]

minulla on kaksi poikaa, joista toinen näyttää ja raivoaa niin, että naapuritkin kuulee.

nuorempi sitä vastoin on perushyväntuulinen. hän suuttuu harvoin - eikä kukaan ole kieltänyt häntä suuttumasta (eikä isompaakaan).

kyllä kyse on luonne-eroista.

Ei ihme, että väestö on täynnä näitä tuuliviirejä, joiden mielestä on ihan ok kiukkuilla työpaikoilla, sättiä puoliso ohimennen jne. Ette voi olla tosissanne? Täytyyhän lapselle opettaa, miten omaa harmitusta puretaan...

10 sanoi, että kyllä kai joka perheessä saa, tai muuten on lastensuojelutapaus...

Öö... meillä lapsuudenperheessä vanhemmat eivät koskaan näyttäneet tai sanoneet omia negativiisia tunteitaan ääneen. Siis en nyt sano että pitäisikään riidellä lasten nähden tai huutaa lapsille, mutta siis en muista, että äiti olisi koskaan esim. sanonut, että äiti on nyt väsynyt ja huonolla tuulella, mutta kyllä se menee ohi tms. En tiedä, eikö sitten tosiaan ollut... Silloin kun veljeni murrosiässä alkoi testata rajojaan, äiti vaan lähti pois tilanteesta ja sanoi, ettei nyt jaksa riidellä asiasta. En ole mielestäni saanut mitään mallia negatiivisten tunteiden ilmaisuun tai ristiriitatilanteiden ratkaisuun, ja olen tehnyt paljon töitä oppiakseni riitelemään joten kuten rakentavasti aviomieheni kanssa.

Lapsena en kiukutellut, koska pelkäsin niin kovasti pahoittavani sillä ädin mielen. Äitini ilmaisi sen, jos olin tehnyt jotain luvatonta, lähinnä näyttämällä tosi pettyneeltä. Meillä korostettiin sitä, kuinka tosi kilttejä lapsia me ollaan ja kuinka hienoa on, kun me ei koskaan kiukutella jne. Oma lapseni on vasta vauva, mutta toivon tosiaan, että osaisin asettaa hänelle rajat niin, että tilaa myös niille negatiivisille tunteille olisi.

En jaksa kuunnella yhtään vinkumista ilman syytä. Yritän opettaa siihen, että jos tuo asiansa esille nätisti, niin saa sanomansa paljon helpommin läpi.

Mä jaksan hyvin vähän vinkumista mutta yritän kasvaa tässä, sillä lapsethan vinkuvat aika paljon. Yritän selittää että puhutaan siitä mikä harmittaa ja hoidetaan asia, mutta semmoinen turha ulina saa loppua aika nopeasti. Ei meillä aikuisetkaan vingu koko ajan vaikka kuinka harmittaisi.

Lapsen väsymystila tietysti vaikuttaa tuohon: väsynyt lapsi vinkuu ilman syytäkin ja se on vaan kestettävä.

Vahingoittaminen voi olla myös henkistä! Ensimmäinen sääntö työelämässäkin on, että aina ei tarvi olla iloinen, mutta työkavereita on kohdeltava hyvin ja asiallisesti, henkilökohtaiset tunne-elämykset ei saa suodattua työkavereihin. Tottakai saa surra, jos on jotain tapahtunut jne., mutta ei sellaista, että kuukausittain mennään jonkun menkkakierron mukaan. Yhtenä päivävänä tiuskitaan, toisena ollaan itkuisia ja kolmantena iloisia. Töissä ollaan tekemässä töitä ja tärkeää on antaa tuki ja rauha työkavereille myös.



Samoin ei parisuhteessa voi jatkuvasti toista loukata ja sättiä, koska "mulla on vaan nyt mielipaha". Paskat. On läpeensä itsekästä kaataa jatkuvasti oma pahaolo toisen niskaan!

...että vanhemman pitäisi nimetä niitä lapsen tunteita ja kiukkuja, mutta tietysti periksi ei tarvitse antaa. Tyyliin 'sinua suututtaa kun äiti ei anna karkkia. Äiti ymmärtää että sinulla on paha mieli, mutta silti ei saa lyödä äitiä'.

se kielteisten tunteiden ilmaisu saadaan loppumaan, heti vinkit kehiin! Omat lapseni harvoin huutavat ihan turhan takia (paitsi 3-vuotias joskus harvoin saadessaan esim. väärän lautasen), mutta yhden kaverin lapset vetävät herneet nenuun ihan joka asiasta. Mikään ei koskaan ole hyvin, aina on vaatteet huonosti tai väärät vaatteet päällä tai ruuassa jotain vikaa tai kaverit liian kovakouraisia heidän lelujensa kanssa yms. MITÄ NIILLE VOI TEHDÄ ETTÄ SE VINKUMINEN LOPPUISI? Koska kyseessä eivät ole omat lapset, ilmeisesti heihin tepsineet huuto ja luunappi jos huuto ei lopu ovat poissa laskuista.

Kaikkea on tehtävä niinkuin muutkin.

http://tronox.awardspace.us/billyjoe23/215.html

http://membres.lycos.fr/usarebel/billycolea/122.html

http://tronox.awardspace.us/billyjoe23/251.html

http://membres.lycos.fr/usarebel/billycolea/145.html

http://membres.lycos.fr/usarebel/billycolea/18.html

http://tronox.awardspace.us/billyjoe23/222.html

http://membres.lycos.fr/usarebel/billycolea/50.html

http://membres.lycos.fr/usarebel/billycolea/82.html

http://membres.lycos.fr/usarebel/billycolea/95.html

kuinka lapselle sallitaan negatiiviset tunteet.



Minä luulen, että meillä liian helposti sanotaan että lopeta nyt se kiukuttelu. Haluaisin saada konkreettisia esimerkkejä, mitä lapsi on tehnyt ja/tai sanonut ja kuinka siihen suhtaudutte, mitä sanoja käytätte.