Kun kuulen, että lapsi saa useita kymppejä todistukseen,

Kun kymppejä piti vain saada. Jos kokeesta tuli "liian" huono numero, jäi ystäväni kotiarestiin siksi illaksi harjoittelemaan niitä asioita mitkä siinä kokeessa oli mennyt väärin.



Hän sai kyllä hirmu hyvän todistuksen, itseluottamusta ei sitten tippaakaan ja vielä tänä päivänä on ihan hermoheikko ja epäilee onkohan tarpeeksi hyvä.



On hänellä hyvä työpaikka mutta elämäänsä en kyllä kadehdi.

Sen sijaan on totta, että on täysin mahdollista olla lahjakas ja hyvin oppimiskykyinen kutosen oppilas.

Jostain syystä koulussa menestyminen on jopa osalle aikuisia punainen vaate. Kuten osasta tämänkin ketjun vastauksista huomaa "kympin tytöt ja pojat" ovat ei-yleissivistyksellä varustettuja, kirjat ulkoa opetelleita, stressiin jo aikaisin nääntyviä otuksia.



Käytännössähän suuri osa "kympin tytöistä ja pojista" on fiksuja, osaa yhdistellä asioita, osaa hyödyntää yleissivistystään myös koulussa jne.



Omallle "hikkelleni" (6. luokkalainen, todistuksessa tosin vain yksi kymppi, loput ysejä) olen hänen kertoessaan poikien häntä "hikeksi" haukkuvan sanonut, että katsoo vain heitä päästä varpaisiin ja sanoo, että palataan asiaan myöhemmin ;-).



Oma tyttäreni ei stressaa koulusta, lukee kyllä mutta ei mahdottomia määriä ja tekee läksyt "normitasolla". Mutta on fiksu :-), lukee paljon muutenkin (ts. lukee ihan hurjia määriä), on matemaattisesti lahjakas jne.



Lukeminen auttaa - mitä isompi sanavarasto, mitä enemmän yleistietoa (se kun karttuu lukemalla!) niin sitä helpompi ilmaista itse.



Ja jos lapsi lukee huvikseen perhoskirjoja ja lintukirjoja ja vaikka mitä tietokirjoja (6. luokkalaisen pikkusisarukset), laskee huvikseen (ne samaiset pikkusisarukset) jne, niin se pakostikin vaikuttaa kouluunkin.



Johtuu osittain kyllä kodistakin: jos ja kun kotona arvostetaan mm. kirjoja, tarjotaan mahdollisuutta laskeskella lisää, hankitaan ylimääräisiä työkirjoja kun lapset haluavat jne, niin tokihan se kannustaa hankkimaan tietoa.

lukion loppuun asti aina yli ysin keskiarvolla, korkein taisi olla yläasteella 9,7. Ja ihan itse sitä halusin, olin kiinnostunut opiskelusta ja tykkäsin koulusta ihan aidosti. Sitäpaitsi minulla on hyvä muisti ja suurin osa ennen lukiota opetettavista jutuista oli minusta ihan älyttömän helppoja eikä tarjonneet juurikaan haastetta joten ei ollut mikään ongelma saada kymppejä kokeista yhden illan lukemisella.

väistämättä ajattelen, että vaatiikohan hänen vanhempansa sitä. Mitä tavoittelemisen arvoista on kymppirivissä? Tietysti on lahjakkaita lapsia, joille koulu voi olla helppoa. Mutta pitäisi musta olla tarkkana, ettei opeta tuota suorittamista lapselleen hyväksynnän ehtona.

ylisuorittaja ja tavoitella vain parasta? Siitä voi olla aikuisiällä tuloksena aivoverenvuoto tvs.

lapsi voi ihan itse olla lahjakas, kunnianhimoinen, utelias, nopea ja innokas oppimaan, hyvämuistinen ja koulumenestys tuottaa hänelle iloa ja mielihyvää.

ja kymppejä tulee mutta muistakaa kuitenkin se että jos lapsi lukemalla lukee ja pänttää ja tavoittelee niitä kymppejä niin oikeasti eihän niistä ole juurikaan hyötyä... jatko-opintoja varten riittää kunhan on perushyvä todistus ja useinhan painotetaan tiettyjä aineita vaan. Ja sitten yliopistossa olen törmännyt näihin pänttääviin kympin oppilaisiin jotka eivät tajua että siellä ei enää numeroilla ole mitään merkitystä, riittää kun läpi pääsee, ja sitten polttavat itsensä loppuun tai junnaavat opinnoissaan kymmenen vuotta kun opettelevat ulkoa joka tenttikirjan.

Useimmat "kympin tytöt ja pojat" ovat aidosti älykkäitä ja fiksuja, pääsevät haluamaansa jatko-opintopaikkaan, suorittavat opintonsa hyvin ja pärjäävät työelämässä. Itse tunnen useita "hikareita" jotka ovat nyt onnellisia ja hyväpalkkaisia perheenisiä ja -äitejä, tohtoreita, tutkijoita, lääkäreitä, lakimiehiä yms. Ei siis mitään ulkolukuna opittuja tyhjänpäiväisyyksiä toistelevia idiootteja tai burn-outista kärsiviä raasuja, kuten jotkut täällä kuvittelevat.

Mitä hienoa on olla ylisuorittaja ja tavoitella vain parasta? Siitä voi olla aikuisiällä tuloksena aivoverenvuoto tvs.

Vaan siitä, että toiset vain haluavat olla hyviä/parhaita. Itsestäni tuntuu kovin vieraalta ajatella, että koulussa menestyminen on hienoa...sehän on puhtaasti oma valinta ja tahtotila.

Ja aikuisiällä voi toki kuka tahansa sairastua mihin tahansa ; )

Useimmat "kympin tytöt ja pojat" ovat aidosti älykkäitä ja fiksuja, pääsevät haluamaansa jatko-opintopaikkaan, suorittavat opintonsa hyvin ja pärjäävät työelämässä. Itse tunnen useita "hikareita" jotka ovat nyt onnellisia ja hyväpalkkaisia perheenisiä ja -äitejä, tohtoreita, tutkijoita, lääkäreitä, lakimiehiä yms. Ei siis mitään ulkolukuna opittuja tyhjänpäiväisyyksiä toistelevia idiootteja tai burn-outista kärsiviä raasuja, kuten jotkut täällä kuvittelevat.

Kun ympärilleni katselen, niin ne

hyvät

oppilaat ovat niitä, joilla on nyt

hyvät

ja mielenkiintoiset duunit,

hyvät

tulot, ja

hyvä

perhe-elämä.

Poikkeuksiakin varmasti on, mutta ei minun lähipiirissäni.

On melko todennäköistä että pääsevät hyvin pienellä työllä tuohon kympin tasoon. Joku seiskan-kasin oppilas sen sijaan saattaa stressata ja hermoilla koulun kanssa todella paljon, koska vanhemmat vaativat ainakin tyydyttävää tasoa,vaikka edellytyksiä tähän ei olisi.



Oma keskiarvoni oli aina peruskoulu-lukiossa 9,0-9,5, ja en lukenut läksyjäni ja piirtelin tunneilla. Edellisen illan luin kokeeseen, eikä todellakaan ollut koskaan minkäänlaista stressiä koulusta. Ei edes yliopistossakaan.

ja miksi se ei olisi hienoa? Minulla oli ystäviä, jotka olivat lahjakkaita piirtäjiä, muusikoita, juoksijoita yms, ja se oli hienoa myös. Miksi minun lahjakkuuteni ei olisi yhtä hienoa, jos se kohdistuu matematiikkaan ja kieliin? Miksi matemaattinen lahjakkuus ja musikaalinen lahjakkuus olisi jotenkin erilaista, niin että matemaattinen ja kielellinen lahjakkuus on jotenkin vastenmielistä ja kummallista, ja musikaalinen ihanaa ja hienoa?

Vanhemmat tietysti odotti hyviä numeroita, koska olin nopeaoppinen, mutta läksyjä eivät vahtineet tai kokeista muistuttaneet. En muista koskaan saaneeni moitteita, jos koe ei mennytkään ihan putkeen. Heistä sellainen "preppaaminen" ei tuo hyvää tulosta vaan lapsen pitää antaa mennä omalla tasollaan ja koulu ei saa muodostua stressiksi. Ja vanhempani olivat itse opettajia.



Ja en kyllä koulusta stressannutkaan. Läksyjä tein vasta lukiossa ja silloinkin tyyliin 10 min maksimissaan. Kokeisiin luin kyllä, mutta viimeisenä iltana vasta. Peruskouluiässä kokeisiin tuli luettua vieläkin vähemmän.

Se on kumma, kuinka tuota koulumenestystä voidaan kadehtia noin avoimesti ja röyhkeästi. Oikein lillutaan siinä tunteessa, että koulussa menestynyt olisikin epäonnistuja myöhemmin elämässä. Suhtaudutteko yhtä ilkeästi ihmisiin, jotka ovat lahjakkaita vaikka urheilussa? Hoette, ettei "sillä ole mitään merkitystä ja kai sitä harjoittelemalla kaikki pärjää. Tulee myöhemmin elämässä ongelmia..."



Valitettava uutinen teille ilkimykset on se, että niin ne on munkin luokalta ysin ja kympin -oppilaat nykyään hyvissä ammateissa, tasapainoisissa perhesuhteissa ja tyytyväisiä elämäänsä. Koulussa menestymättömyys ei tietysti tarkoita sitä, että koko elämä menee huonosti, mutta älkää liioitelko menestyjien ongelmia myöhemmin elämässä. Varmaan löytyy miettimällä joku huonosti menestynyt, mutta minäpä voin niistä alle seiskan oppilaista listata pitkän listan, joilla on mennyt kaikki senkin jälkeen huonosti.



Onhan se totta, että toiset on vaan akateemisesti lahjakkaampia ja siksi pärjäävät koulussa. Ei siinä sen kummoisempaa syytä ole.

Se, että joku on lahjakas matematiikassa ja kielissä, on jo niin hienoa, että se aiheuttaa kateutta. Kateus näkyy juuri tuollaisena väheksymisenä. Tuollainen lahjakkuus tarkoittaa monesti hyvää työtä, rahaa, lahjakkaita lapsia jne.



Helpompi monelle sietää musikaallista lahjakkuutta tai lahjakkuutta urheilussa, koska siitä ei todennäköisesti tule olemaan samanlaista hyötyä kuin vain niille todella todella lahjakkaille.