Risut ja ruusut aikamme senioreille, siis vanhempienne ikäpolvelle!

itsekkäiksi paskoiksi :)

olemme jossain vaiheessa samassa jamassa, ikää tulee meillekin joka päivä lisää. Ei me siitä vanhuudesta mihinkään päästä, mutta millaisia olemme vanhoina?

äitini on 43v ja isäni 45v.

itsekin olen kuitenkin jo 27v.

Toi avaus oli ihan kamala. Ei siinä paljon kiitetty isovanhempia tai vanhempia. Entäs ne jotka on köyhiä, sairaita, vaikka ovat kaikkensa antaneet lastensa ja lastenlasetnsa eteen. Nuoriso haluaa heistä vaan lapsilleen hoitajaa ja itselleen rahaa.

Köyhät, väsyneet ja sairaat elköön vaivautuko.

Tunnekylmä, kieriskelee rahoissa joista ei riitä muille kuin hänelle itselleen. Pitää kirjaa jokaisesta eurosta, ostelee laitteita joita ei osaa edes käyttää.

Keskimäärin suuret ikäluokat ovat kotoisin Suomessa todella köyhistä oloista, teollisuuskaupunkien yksiöistä tai metsämökeistä, noita suuren tilojen perillisiä ovat olleet harvat.



Asuntolainojen korot olivat hurjat, laina-ajat jotain 5 vuotta, joten kyllä niitä maksaa piti, omilla vanhemmillanikin meni lainaan koko nettopalkka, ruoka ostettiin sitten päivärahoilla työmatkoista. On meillä sillinpäitä järsitty ja vaatteita paikattu.



Vain pieni osa suurista ikäluokista on korkeakoulutettuja, kyllä niitä paikkoja nykynuorille on paljon enemmän.



Muutenkin elintaso meillä on ihan toista kuin edellisillä sukupolvilla. 70-luvun nuoren perheen elintaso 'hyvässäkin' perheessä olisi kurjaa köyhyyttä nykyaikana. Ja suuret ikäluokat ovat antaneet paljon eteenpäin. Me olemme saaneet melkoiset pesämunat vanhemmiltamme, asumme hyvin ja koskaan meillä ei ole ollut taloudellisia huolia. Omat vanhempamme kituuttivat nälässä opiskeluaikoina, meille he maksoivat kuukausirahaa valtion opintotuen lisäksi.



Sota-aika on jättänyt arpensa suuriin ikäluokkiin, ja sota-ajan lapsiin, koska sotaa käyneistä miehistä ei enää ollut isiksi, eikä kaikista äideistäkään enää ihan äideiksi, perheväkivalta 50-luvulla oli hurjaa, perheitä ajettiin hankeen usein, kun sodan traumoja hukutettiin viinaan. Siihen nähden vanhempiemme ikäluokka on tehnyt urotyön kasvattaessaan edes kohtuullisesti seuraavan sukupolven.

Hän auttoi äitiäni ja muita lapsiaan lastenlastensa hoidossa, kun olin pieni. Tai ei voida puhua avusta, vaan siitä, että hän hoiti kokonaan minua ja viittä (ei kaikkia samaan aikaan) serkkuani 60-70 luvuilla, kun vanhempamme kävivät töissä. Isovanhemmat olivat tuolloin todella tärkeitä käytännön avun antajia, jos olivat voimissaan....



Omat vanhempani, tätini, setäni ym, jotka saivat itse apua eivät kyllä nyt auta yhtään tai yksi setä ja yksi täti vain auttaa omien lastensa perheitä jonkin verran lastenlastensa sairastapauksissa.



Itsekäs on tuo suuri ikäluokka. Ovat yrittäneet uhkailla ja kiristää meitä nuorempia, että perintöä ei sitten tule, jos ei heidän mielensä mukaan tehdä esim ammattia tai tulla auttamaan heitä kun he vanhenevat. Raha on heille valtaa ja tuo turvallisuuden tunnetta. Eikä me huolita tuota rahaa...

Tosiaankin suuret ikäluokat ovat tottuneet vaikuttamaan rahalla. Olisin voinut haastaa suuriin ikäluokkiin kuuluvat vanhempani oikeuteen, kun lähdin 16 vuotiaana opiskelemaan ammattia, enkä lukioon, niinkuin he toivoivat. He eivät auttaneet minua mitenkään taloudellisesti, vaikka heidän suuret tulonsa vaikuttivat minun opitotukeeni pienentävästi! Näin nälkää ja tein opiskelujen ohessa töitä sen minkä sain (lamavuodet 91 >).



Eipä vain suuret ikäluokat ole nähneet nälkään, vaan nähtävästi myös heidän lapsensakin!

vai voiko joku teistä väittää, ettei tunne ketään väärin toiminutta 70-luvulla syntynyttä?

Mä oon hortonomi! Siis olinko 12 vai 13 versus toisinpäin. Sinänsä tämä on surullinen ketju, meidän pitäisi oppia, kasvaa ja kehittyä, mutta tosi inhimillisiä ja "raakoja" ollaan. Annetaan kaikkien kukkien kukkia ja katsotaan tulevaan, mehän voimme vaan "parantaa" maailmaa ja on ihan turha jäädä roikkumaan ja energiaa hukkaamaan moiseen katkeruuteen ja kateuteen. ME teemme tästä maailmasta paremman paikan lapsillemme ja kasvatamme heidät siihen. LUONNOSTA kaikki lähtee!Eli ei nyt liikaa rähmitä niiitä meneiden sukupolvien huonoja juttuja vaan poimitaan sieltä ruusut. Kateus ja katkeruus ovat ikäviä juttuja! Jokainen on OMAN elämänsä herra/rouva!

kommentit olivat karmeita yleistyksia. Olempa onnellinen etta en asu Suomessa jos suhtautuminen vanhuksiin on tuollainen.

Tulee se vanhuus teillekin aikanaan eteen, muistelkaa sitten naita sanomisianne.

Otetaan esimerkiksi mun vanhempien ikäluokat (s. 1940-1950): melkein jokainen pääsi opiskelemaan korkeakouluihin jos halusi.

Kuulostat niin Helsinkiläiseltä, Helsinkiläiseltä herrantertulta.

Iso osa 40-50-luvulla syntyneitä ei päässyt edes oppikouluun perheen taloustilanteen takia.

Oletko itse luuseri, joka odottaa vaan perintöä? Niin metsä vasta kun sinne huutaa. Mulla ihanat vanhemmat ja isovanhemmat ja vielä yksi isoisovanhempi, joita en voisi enempää kunnioittaa. Sodat ovat käyneet, maan rakentaneet ja ikävä kyllä nämä pullamössötkin aikaan saaneet.

Kyllä tukevat ja ovat varoissaan, mutta ei olisi koskaan tullut mieleenkään mitään taloudellista apua pyytää. Kesätöihin menin, kun olin 15 v. ja siitä lähtien joka kesä, ja koko opiskeluajan (7 vuotta) kävin töissä opintojen ohella. Että ruusut kaikille vanhemmille ikäpolville, jotka toooooosi paljon huonommissa olosuhteissa eläneet ja risut niille nykykakaroille, jotka pillittää joka hemmetin asiasta! Ja joo, osallistuvat ihan tarpeeksi lastenlasten elämään, mutta en todellakaan koe, että heidän pitäisi olla jotain lapsenvahteja. Ja joo, terveitä ovat, ja varoissaankin vissiin, jos se nyt niin oleellista. JOKAINEN TÄÄLLÄ TEKEE ITSE ELÄMÄNSÄ!

sen enempää kommentoimatta.



Tuossa Seniori ikäluokassa ei ole mitään hyvää, yksiä velliperseitä koko sukupolvi.



Nyky sukupolvi tekee moninkertaisen työn heihin verrattuna, huomaahan sen työelämässäkin, kun senioreista ei suoran sanottuna ole mihinkään.

minä synnyin tosin muutama vuosi mainitsemasi jälkeen mutta nyt kyllä tuntuu siltä, että sinulla, tuon alla kirjoittama, on ollut todella ikävät kokemukset "meidän ikäisistämme".

Kerronpa sinulle omasta elämästäni:

synnyin 1950-luvun puolivälissä; olin pikkusisko ja sain kulkea isoveljen vaatteissa; jotka kaiken lisäksi olivat aina parsitut, niin että minua nolotti ihan hemmetisti.

Minulla ei ollut polkupyörää, meillä ei ollut televisiota ja sukset niinkuin myös luistimet oli ostettu käyetttyinä ja kuluneina.

Kun aloin opiskella vuonna 1973, minun piti pyrkiä yliopistoon - opiskelu ei siis "edes" humanistisessa tiedekunnassa (saatikka lääkiksessä etc) ollut itsestään selvää; enkä päässyt ensi yrittämällä.

Ensimmäisessä kesätyössäni olin 14-vuotiaana - lajittelin kangastilkkuja. Sen jälkeen teinkin töitä joikaisena loma-aikana.

Kun perustimme perheen, asuimme Helsingin laitamailla olevassa omakotitalossa. Mutta siis vain vuokralaisina. Eikä meillä ollut koko taloa vuokralla vaan vain yläkerran huone.

1980-luvulla olimme saaneet säästettyä mielestämme tarpeeksi suuren summan, että menimme pankkiin keskustelemaan asuntolainasta. Tarvitsimme 100.000 markkaa (16 tuhatta euroa), jotta olisimme saaneet maksettua haaveilemamme 53-neliöisen kaksion perheellemme (aikuiset ja yksi lapsi). Asunto maksoi silloin 267.000 markkaa. Vasta kolmannesta pankista meille myönnettiin haluamamme laina, vaikka sekä mieheni että minä olimme kokopäivätyössä ja meillä kuyitenkin oli jo säästettynä yli 10 vuoden aikana tuo toinen puoli eli yli puolet asunnon hinnasta!

Asuntolainan korko oli 10,.5 prosenttia ja olimme tajuttoman onnellisia, että se myönnettiin meille 10:ksi vuodeksi.

Kun lama iski Suomeen 1990-luvun alussa, nousi korkomme pahimmillaan 17:ään prosenttiin - onneksi lainaa ei ollut enää kuin vajaat 20.000 markkaa.

Siinä vaiheessa lapsemme oli kasvanut isoksi ja pääsi ylioppilaaksi. Mummot sairastuivat ja kuolivat. Heiltä kummaltakin jäi pienet velkaiset kaksiot. Me emme halunneet lapsellemme yhtä vaikeaa elämän alkua kuin itsellemme, joten siirsimme perinnöt lapselle, joka pääsikin heti ostamaan itselleen asunnon; juuri 20 vuotta täyttäneenä.

Me asumme yhä kaksiossamme, maksamme juuri putkiremonttia; mies on jäänyt eläkkeelle ja minä teen kokopäivätyötä. Sen lisäksi hoidan lapsemme lasta pari-kolme kertaa viikossa ja nautin suuresti hänen seurastaan ja siitä, että lapsellamme ja hänen miehellään on omaa aikaa.

Olenko siis itsekäs ja paskamainen?

Meitä on muuten monta minun ikäistäni, jotka elävät aivan samanlaista elämää ja jotka ovat tejneet kaikkensa, että lapsillamme on helpompi elämä kuin meillä. Siksi tuntuu todella ikävältä lukea halveksivia näkemyksiänne.

Minusta nimenomaan tuo "suuri ikäluokka" on se, joka on lähes kaiken pahan alku ja juuri. Se ikäpolvi, jonka toiminnan ja ahneuden seurauksena maailma on nyt mitä on!

Otetaan esimerkiksi mun vanhempien ikäluokat (s. 1940-1950): melkein jokainen pääsi opiskelemaan korkeakouluihin jos halusi. Asuntolainat maksoivat inflaation myötä itse itsensä, jos vaan ymmärsi ajoissa asuntolainaa ottaa. Perinnöt omilta vanhemmilta ovat useimmiten muhkeat, koska maat ja mannut ovat menneet viimeistään tämän ikäluokan osalta kunnolla jakoon, maatilat ollaan pistetty lihoiksi ja metsät sahan alle.

Suuriin ikäluokkiin kuuluvat ihmiset ovat kyllä joutuneet tekemään töitä elantonsa eteen, mutta eivät monetkaan heistä kanna yhteiskunnallista vastuutaan. Koetapa saada tietty ikäpolvi kiinnostumaan kierrätyksestä, lajittelusta tai ylipäätänsä ympäristöstä huolehtimisesta!!! Oma piha pidetään ehkä kunnossa, mutta siinä kaikki!

Suuret ikäluokat kai katsovat joutuneensa ponnistelemaan menestyksenä eteen niin kovin, että heillä ei riitä rahkeita enää edellä mainittuihin asioihin tai omien lastenlastensa hyvinvoinnista huolehtimiseen ("olemme jo osuutemme tehneet"). Vaikka nimenomaan tämä vanhempiemme sukupolvi oli ensimmäinen, jota esimerkiksi sodat eivät ole juurikaan koskeneet!!

Toki meissä 70- ja 80-luvuilla syntyneissäkin on paljon pullamössöporukkaa. Mutta silti väitän, että maailma on jo pilattu ennen meitä. Malli rahan ja keskiluokkaisuuden palvontaan tulee vanhemmiltamme. Olemme vanhempiemme kasvattamia kaikissa suhteissa, joten syyt ongelmiinkin heijastuvat pitkälti menneistä sukupolvista - vaikka tietysti jokainen kantaa itse vastuun omista tekemisistään.

Mun anoppi istuu appiukko-vainajan keräämän rahapotin päällä. Syö päiväyksen vanhoja ruokia, ei hanno lämmittää taloaan jne jne. Me kysyttiin siltä kerran , voisiko hän lainata meille takuuvuokraa varten rahaa. Esitettiin sille takaisinmaksusuunnitelma, siis päivämäärät, milloin summa ilmestyy mamman tilille. Anoppikulta kuitenkin halusi nähdä meidän tiliotteet, palkkakuitit ja menot eriteltynä edellisen kuukauden ajalta. Me lainattiin takuuvuokra sitten pankista. Helpommalla saatiin sieltä.

mutta onhan kiva, että pankki antoi rahat!

ja jos mun oma isä pääsi opiskelemaan pariinkin korkeakouluun erittäin huonoilla todistuksilla, niin eiköhän se kerro opiskelemaan pääsystä jotakin....?? Lopulliseen opinahjoonsa iskä ei edes päässyt pääsykokeen läpäisemällä, vaan PUHUMALLA ts. anelemalla... Olisko se nykyään mahdollista? Veikkaan että ei todellakaan olisi!



On varmasti suurissa ikäluokissa niitä köyhissä oloissa syntyneitäkin, sitä en väittänytkään. Mun vanhemmat teki opiskelujajan hulluina töitä, kun kotoa ei saaneet tukia. Mutta myöhemmin perinnöt ovat olleet merkittäviä ja kotiseudultani tiedän todellakin monia, joille metsien ja maiden myyminen on tuonut kunnon potin.



Itsekkyys on minusta suurten ikäluokkien tunnusomaisin piirre kuitenkin. Se tulee vastaan perheen ja suvun puolelta kuten myös työelämästä.



terveisin kuka minä olinkaan, herrantertuksi väitetty kuitenkin

hoitelivat lainat. Nykyäänkin on enemmän sääntö kuin poikkeus, että työn perässä joutuu muuttamaan. Ruotsiinmuutto oli helppo, kun kulttuurierot eivät olleet niin suuret ja toisaalta tulotaso nousi valtavasti - kiitos 30% devalvaation, joka tehtiin ennen kuin muutto käynnistyi. 60- ja 70-luvulla oli vielä toimiva lastenhoitojärjestelmä siinä, kun otettiin "tyttö" hoitamaan taloutta ja lapsia. Tavallisella virkamiesperheelläkin oli siihen varaa.

Uskomatonta haukkumista.

Mutta siihen täytyy ilmeisesti turvautua, kun asiaperusteet loppuvat.

Seniorinetin puolellakin jotkut esiintyvät tosi asiantuntijoina, ja sitten kun narahtavatkin kiinni puutaheinän puhumisesta, aletaan puolustella että ei viitsi eikä jaksa ja on tärkeämpääkin tekemistä ja aletaan ivailla ja haukkua.

Liian vähänkö on teitä tehty, enemmänkö pitäisi löytyä.

Aivan tarpeeksi tai ehkä liikaakin, ainakin tuntuu siltä kun lukee teidän kirjoituksia.

Toivottavasti elätte vain siihen asti, että pystytte loppuun asti itse takapuolenne pyyhkimään!

1960-luvulla varsinkin suuret ikäluokat tekivät todella rajua pesäeroa omiin sodankäyneisiin vanhempiinsa. Radikaalit hilluivat kaduilla mielenosoituksissa jossa poltettiin sotilaspasseja ym minkä tiedettiin kuohutavan ja pahoittavan sodan käyneiden ja kokeneiden usein hyvin vaatimattomista olevien isien ja äitien mieltä.



Sotaveteraaneja ei juuri arvostettu vaan yleinen mielipide 60-70 luvulla oli sodan vammojen ja traumojen kanssa kamppailevien puolesta, että mitäs sinne lähditte. Vaikka tämä ilmapiiri 60 luvulta on nykyään todella vaiettu se näkyy esim. linnan juhlissa. Useasti haastateltava sotaveteraani painottaa sitä, että nimenomaan NYKYAJAN nuoriso antaa heille arvoa (katsokaapa haastatteluja ensi kerralla sillä silmällä).



Tätä taustaa vasten joskus naurattaa miten liikuttavan yksimielisinä suuret ikäluokat nyt puolustavat saavutettuja etujaan argumentoimalla, että melkein tässä on sodatkin sodittu ja kouluun on hiihdetty kesät talvet ylämäkeä molempiin suuntiin. Nuorempana ei kuitenkaan juuri ymmärretty omia todella todella vaikeita aikoja kokeneitä TODELLISET pula-ajat kokeneita vanhempia :-) Mutta näinhän tämä homma menee ja kiertää ympyrää.



Sitten vielä muutama sana ihan mikrotasolta. Omat (suuriin ikäluokkiin kuuluvat vanhempani) ovat todella epäitsekkäitä ja ovat auttaneet ja tukeneet minua aina henkisesti ja omat lapseni saatuani myös taloudellisesti. Myös tuttavapiiriä seuratessani olen huomannut että mummot ja papat ottavat tosi mielellään osaa lastensa ja lastenlastensa elämään. Aika harvassa on ne egoistiset "nykyajan" isoäidit ja isoisät joita kuulee useasti parjattavan.