Äitiä ahdistaa
Tämä ei ole ehkä ihan oikea palsta, koska poikani täyttää vasta viisi kesäkuussa, mutta ehkäpä täältä löytyisi vertaistukea.
Minulla on siis liki viisivuotias poika ja 2-vuotias tyttö. Molemmat ovat päiväkodissa. Osumme taloyhtiössä, jossa on useita suunnilleen samanikäisiä lapsia, mutta vain tyttöjä. Minua on jo pidemmän aikaa vaivanneet poikani kaverisuhteet sekä päiväkodissa että kotona.
Päiväkodissa pojallani on alusta saakka ollut yksi paras kaveri, "Mikko". Mikko on tosi fiksu, mutta kovin jääräpäinen. Välillä poikani ja Mikko meikkivät todella hienosti, välillä taas Mikko saattaa kieltäytyä leikkimästä poikani kanssa, usuttaa muitakin samanikäisiä poikia olemaan leikkimättä. Yleensä pojalleni on löytynyt joku kaveri, mutta on vähän onnettomana sitten iltaisella, kun ei ole päässyt siihen joukkoon, johon haluaisi.
Kotipihalla taas poikani tuntuu aina olevan ns. kakkoskaveri, jos ketään muuta ei ole, niin hänen kanssaan leikitään. Tytöt leikkivät mieluiten keskenään. Nyt onneksi naapuriteloyhtiöstä on löytynyt yksi pari vuotta vanhempi poika, joka leikkii mielellään poikani kanssa.
Minua jotenkin - ehkä suhteettomasti - vaivaavat nämä kaverisuhteet. Pahoitan itse mieleni asioista lähes päivittän ja saatan yölläkin kehitellä skenaarioita, ettää pojastani tulee koulukiusattu jne. Yritän karistaa ajatukset pois, mutta se ei ole helppoa.
Onko kenelläkään muulla tällaisia huolia? Tuntuu siltä, että muiden lasten kaverisuhteet sujuvat ihan itsekseen, kavereita tunkee sisälle ovista ja ikkunoista ja kaikki menee vaivattomasti. Onko kenelläkään muulla kokemuksia kuvailemistani asioista? Mitä asioille voisi tehdä?
Kommentit (4)
Oletko miettinyt, oletko kokenut noita tunteita, joita nyt koet, jo lapsena?
Itse olen huomannut, että kun olen selvittänyt omat vastaaviin juttuihin liittyvät "traumani", niin olen pystynyt suhtautumaan paljon lungimmin lapsen juttuihin. Silloin voin olla lapselle se turvallinen ja lohduttava aikuinen (koska vastoinkäymisiltä ei elämässä voi välttyä), eikä lapsen tarvitse suojella minua mielipahalta. Lapsihan helposti vaistoaa vanhemman fiilikset ja alkaa vähän isompana välttää kertomasta asioita, jotka pahoittaa äidin mielen, eli kantaa itse vastuun pärjäämisestään.
Että työstät ehkä omia traumojasi tuntemalla lapsesi tunteita. Samaa ahdistusta olen kokenut itsekin ja tiedostan että ne liittyvän oman lapsuuteni ulkopuolisuuteen ja syrjityksi tulemiseen. Äärimmäisen aktiivisesti pyrin hankkimaan lapsilleni kavereita, kuljetin harrastuksissa jne. mutta ei se kantanut pitkällekään. Kouluun siirtyessä kaikki lapset etsivät omat kaverinsa itse eikä siitä välttämättä ollut hyötyä, että olin opettanut lapseni siihen, että soitan heille kavereita kylään. Molemmat lapset jäivät syrjään koulussa, tai olipa heillä siellä kavereita mutta vapaa-aikoina ei puhelin soinut eikä heidän omiin kutsuihinsa tullut yleensä vastakaikua. Muut tuntuivat ystävystyvän keskenään mutta minun lapsia ei kukaan hamunnut ystäväkseen. Mua ahdisti suunnattomasti ja mietin öisin miten lapset saisivat hyviä kavereita. Onneksi he ovat ylemmillä luokilla löytäneet omatoimisesti seuraa itselleen aivan eri tyypeistä, kuin joita aikoinaan yritin saattaa omieni kavereiksi jatkuvilla kyläkutsuilla jne.
Olen oppinut että aikuinen ei voi järjestää lapselleen ihmissuhdetta. Lapsen on elettävä oma elämänsä itse ja tunnettava myös yksinäisyys ja muut negatiiviset tunteet. Pettymykset sysäävät eteenpäin. Aikuisella on omat murheensa. Jos itse on syrjäänvetäytyvä ja epäsosiaalinen eikä olet sinut ominaisuuksiensa kanssa, sitä toivoisi lastensa olevan erilaisia. Sitten kun sama kaava toistuukin lasten kasvaessa, sitä työstää omia ongelmiaan heidän kauttaan. Paras varmaan olisi jos saisi lapsilleen vakuutettua että elämä voi olla onnellista myös epäsosiaalisella ihmisellä ja yleensä niitä ystäviä vähitellen löytyy, kun lapsi itse joutuu niitä suhteita muodostamaan. Aikuisellakin ystävyys onnistuu vain harvan kanssa, ei lapsilla ole sen kummempaa. Varmaan naapurustosi lapsista osa on hyvinkin sosiaalisia, mutta ei kaikkien tarvi olla. Jokainen lähtee niillä geeneillä, jotka on saanut syntyessään.
Kuitenkin huomaan ahdistuneena ajattelevani että poika lähtee syksyllä yläkouluun. Miten käy kaveriasioitten sitten, kun luokka hajaantuu kaupungin eri kouluihin.
Hei! Eli mä vahingossa vastasin sulle uudella viestillä ja se on tässä ketjussa ennen sinun viestiäsi otsikolla: ylihuolestunut mamma täälläkin-nou hätä!
Meillä ei ole vielä eskariin menevälläkään vakikavereita oikeastaan.
En kanna stressiä liikaa siitä. Tietysti harmittaa joskus, mutta on päiväkodissa ja siellä leikkii parin kaverin ja veljensä kanssa.
Alle kouluikäisten kanssa voi hyvin vielä kutsua vanhempanakin aktiivisesti toisia lapsia kylään sisälle leikkimään, vaikka vanhempien kanssa tai ilman.