Lue keskustelun säännöt.
Miten te ateistit kerrotte lapselle kuolemasta?
24.04.2009 |
Mietin miten hankalaa se on näin uskovanakin, mutta jos ei ole mitään antaa lapselle "pehmentääksenne" tietoisuutta kuolemasta, niin miten olette sen selvittäneet?
Kommentit (24)
niin selitys on sama (muuttuu mullaksi), mutta voin kyllä sanoa että jotkut uskovat että ne kuolleet tavataan joskus mutta kukaan ei tiedä. Toivoa sitä tietysti saa. Ja että silloin kun oikein ikävä voi jutella vaikka isin kuvalle, haudalle tms.
Ja jos lapsi itse olisi sairas ja pelkäisi kuolemaa, niin riippuisi tosi paljon lapsen iästä mitä sanoisin. Isommalle voisin kertoa eri näkemyksistä (taivas, sielunvaellus jne), pikkulapsi taas ei todennäköisesti ymmärtäisi mitä on tapahtumassa joten en varmaan kertoisi sen kummemmin vaan lohduttaisin muuten.
Jos tuleekin eteen esim. vanhemman kuolema? Tai jos lapsi itse sairastusi vakavasti, olisi ehkä kuolemansairas ja peloissaan? Eikö olisi tällöin tarkeämpää valaa häneen turvallisuuden tunnetta ja lohtua kuin kertoa hänelle "karu totuus".
t. 21
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuolema on täällä Suomessa jotenkin niin "ihmeellistä", sehän on ihan yhtä luonnollista kun syntyminenkin. Ihan olen rehellisesti kertonut missä mennään sen enempää kaunistelematta. Just kysyin tolta 17-vuotiaalt (kun täällä notkun...), että onko traumoja jäänyt ja sanoi, että miks olisi, häh.
Ei mitään taivas/paratiisi/siellä kohdataan selittelyjä siis meillä. Totuudessa pysytään ja elämän tosiasioissa, joihin kuolema osana kuuluu. Ja joo, lapset oli pieniä kun mummo kuoli, eno kuoli, serkku kuoli (nuorena) ja muutamat koirat ja marsut... En ymmärrä tuota "satueoriaa". Lapset on niin paljon fiksumpia kun me luullaankaan/tiedetään, ottavat asiat fiksummin, turhia höpöjä miettimättä, jos aikuiset ei niille sitä syötä. Ja joo ihan ovat täysipäisiä, mutta ei pumpulissa kasvaneita, ihania, itse ajattelevia nuoria!
Meistä on toinen kuollut kun tytär oli 5-v. En todellakaan ruvennut satuilemaan. Sen verran "pehmensin", että kerroin vain välttämättömimmän ja yritin kertoa asian niin että lapsi sen ymmärtäisi.
Asia oli siinä mielessä helpompi, että olimme eronneet jo ennen lapsen syntymää, joten isä ei ollut mukana jokapäiväisessä arkielämässä. Mutta lapsi kyllä mietti asiaa pitkäänkin ja kyseli mitä uskomattomampia kysymyksiä. Viimeinen kysymys tulin n. puolen vuoden kuluttua hautajaisista: "Äiti, onko isi jo muuttunu luiks?"
Tästä on jo 15 vuotta aikaa ja kyllä tytöstä on kasvanut vastuuntuntoinen nuori nainen.
Jos tuleekin eteen esim. vanhemman kuolema? Tai jos lapsi itse sairastusi vakavasti, olisi ehkä kuolemansairas ja peloissaan? Eikö olisi tällöin tarkeämpää valaa häneen turvallisuuden tunnetta ja lohtua kuin kertoa hänelle "karu totuus".
t. 21