Miten selviätte vauvan kanssa, te, jotka asutte kaukana kaikista sukulaisista ja joilla

Tai siis vauvaa ei enää perheessä ole, lapset on jo päiväkoti-iässä. Mutta hyvin vauva-ajat ja taaperoajat meni, sekä esikoisen että kuopuksen kohdalla. Mitä ei ole, siitä ei tiedä... Just tänään viimeksi yksi työkaveri ihmetteli, että miten me pärjätään kun ei päästä miehen kanssa esim. leffaan tuosta noin vaan... No ihan hyvin. MLL tarjoaa melko edullista hoitoapua, jos on tarve päästä joskus jonnekin kahdestaan. Harvoin käytetään, mutta joskus tekee hyvää. Kai se on asenteesta kiinni.



Mutta ihan vauvojen kanssa ei ikinä olisi ollut tarvettakaan hoitoavulle, ehkä joskus ois ollu kiva jos olis saanut vaikka siivousapua ;)

Eikö katkeroitumisen riski ole suuri? Asialle ei välttämättä toki mitään voi, mutta voihan se silti aiheuttaa tunteen, että miksi meillä on näin?



Minua ainakin suututtavat ne perheet, joilla hirveästi sukulaisia ja turvaverkkoja lähellä, ja kehtaavat marista joistain pikkuasioista.

Miehen kanssa ollaan vuorotellen annettu toisillemme omaa aikaa. Samoin lääkärit ja vastaavat ollaan saatu järjestettyä niin, että toinen vanhemmista on kotona. Univelkoja on nukuttu pois lomilla mummoloissa kyläillessä. Muutaman kerran ensimmäisen vuoden aikana vauva oli pari tuntia kerrallaan hoidossa, kun esim. isovanhemmat olivat käymässä ja kävimme miehen kanssa elokuvissa tai oli häät isovanhempien asuinpaikkakunnalla yms. mutta tuon pitemmäksi ajaksi tai kovin usein ei olisi kyllä alle 1-vuotiasta raaskittu jättääkään hoitoon.

Uskon itseeni.



Mulla on 8-kuinen vauva ja pari vuotta vahempi lapsi. Mieskin on nykyään vain haittana (välinpitämätön alkoholisti) ja lähteekin luultavasti pian täältä. Alkoholisteja ja mielenterveyspotilaita ovat sukulaiset ja miehen sukulaisia ei hirveesti kiinnosta (sukuvika varmaan...). Ystävät ovat vähissä + mulla erittäin vaikeeta sosiaaliset suhteet + olen masentunut.



Päivä kerrallaan.

kyllähän se välillä ärsyttää että jotkut pääsevät viettämään aikaa pariskuntana viikottain ilman mitään lastenhoito-ongelmia. mutta en minä voi sellaisesta asiasta olla katkera jolle en minä voi mitään, eikä voi myöskään sen katkeroitumisen kohde.jotkut ovat vain onnekkaampia tässä asiassa.

-3

Eikö katkeroitumisen riski ole suuri? Asialle ei välttämättä toki mitään voi, mutta voihan se silti aiheuttaa tunteen, että miksi meillä on näin?

Minua ainakin suututtavat ne perheet, joilla hirveästi sukulaisia ja turvaverkkoja lähellä, ja kehtaavat marista joistain pikkuasioista.

Kyllä vaivan kanssa toki ilman turvaverkostoakin selviää, mutta voi olla todella raskasta.



Meillä suku ja muut "hoitajat" asuivat kokonaan toisessa maassa lapsen ollessa pieni. Lisäksi mieheni työ oli todella vaativaa ja aikaavievää, joten usein olin aamusta iltaan yksin lapsen kanssa, mies kotona vain kun vauva yöunilla. Lisäksi vauva oli todella vaativa. Ei voinut käsistä laskea mihinkään ennen kun oli n. puoli vuotias. Muuten huusi kuin syötävä. Päiväunetkin nukkui vain sylissä. Juu, kukaan "superäiti" ei usko, mutta näin vain oli. OK. Kun lapsi oli vuoden vanha olin niin poikki, että pää meinasi levitä. Onneksi kuitenkin tajusin hankkia kotiapua muutamana päivänä viikossa, että sain vähän omaa aikaa ja lepoa.



Suosittelen todella, että jokainen, jolla ei turvaverkostoa ole, ja varsinkin jos mieskin vielä on paljon poissa kotoa, hankkii ajoissa apua.



Nyt ollaan taas toisessa maassa ja perheenlisäystä tulossa. Miehen työ enstistä liikkuvampaa. Edelliskerrasta oppineena meille tulee lastenhoitaja hyvin pian vauvan synnyttyä, jos ei jopa ennen sitä. Esikko on jo sen verran isompi ja omatoimisempi, että hänen hoitamisensa ei ole raskasta ja toisekseen hän on päiväkodissa.

että se on niin kurja, ettei meillä ole mitään turvaverkkoja. Jos se olisi niin kurjaa, niin voisiko hän olla turvaverkkomme, kun asuukin 50 km etäisyydellä

Eikö katkeroitumisen riski ole suuri? Asialle ei välttämättä toki mitään voi, mutta voihan se silti aiheuttaa tunteen, että miksi meillä on näin?

Minua ainakin suututtavat ne perheet, joilla hirveästi sukulaisia ja turvaverkkoja lähellä, ja kehtaavat marista joistain pikkuasioista.

ja mietimme samaa, miten pärjäämme. Minulla ihana ex-työkavari on auttanut ja meillä myös kunnalta saa lastenhoitoapua. Lisäksi on avoin päiväkoti johon voi lapsen viedä vähäksi aikaa, pientä korvausta vastaan. Yllättäin myös joku naapuri voi tarjota apuaan. Minusta tässä tilanteessa on tärkeä tietää mistä saa hoitoapua tarvittaessa, vaikkei sitä tulisi (paljoa) tarvitsemaankaan. On inhimillistä tarvita apua pienen vauvan kanssa koska tilanne on uusi ja vauvaelämä välillä rankkaa. Toivon että löydätte ystävällisiä ihmisiä jotka tarjoavat teille hengähdystaukoja, kaikkien ei tarvitse olla superäitejä jotka pärjäävät kaikessa ilman apua!

niin mulle ainakin oli ihan riittävää, kun päästiin kerran parissa kuussa miehen kanssa pariksi tunniksi jonnekin (jos oltiin lomalla sukulaisten luona tai isovanhemmat tai kummit vieraili meillä) ja se, kun pääsin silloin tällöin ystävien kanssa ulos, kun mies oli vauvan kanssa. Ystävien kanssa kyläiltiin myös vauvan kanssa. Harmi vaan, kun kukaan kavereista ei ollut kotiäitinä samaan aikaan vauvan ensimmäisen vuoden aikana. Päivisin kävin välillä vauvan kanssa työpaikalla juttelemassa työkavereiden kanssa ja kerhossa ja jumpassa tutustuin muihin äiteihin. Onhan nuo ystävätkin tavallaan turvaverkkoa, mutta varsinaista hoitoapua tai muuta apua siis ei heiltä ole pyydetty. Kerran on vaan ollut hankala tilanne, kun mies oli työmatkalla ja vauva alkoi yöllä itkeä selvästi kipua (ja korvatulehdus seuraavana päivänä löytyikin), kaikki sinkkukaverit sattui olemaan viikonloppua poissa kaupungista, juuri synnyttänyttä ystävää en viitsinyt vaivata ja taaperon äiti -ystävä sattui myös olemaan lapsen kanssa yksin kotona, niin kukaan ei päässyt hakemaan meille särkylääkettä.

En oikein osaa ajatella, minkälaista apua olisin kaivannut enemmän; siis olisinko kuitenkaan raaskinut jättää lasta kovin usein hoitoon.

Eikö katkeroitumisen riski ole suuri? Asialle ei välttämättä toki mitään voi, mutta voihan se silti aiheuttaa tunteen, että miksi meillä on näin?

Minua ainakin suututtavat ne perheet, joilla hirveästi sukulaisia ja turvaverkkoja lähellä, ja kehtaavat marista joistain pikkuasioista.

En halua väittää, että ei olisi ollut välillä, tai useinkin, rankkaa ensimmäisen vuoden aikana. En vaan osaa ajatella, minkälaista apua olisin sitten kaivannut... En varmaan olisi alle vuoden, tai ainakaan alle puolen vuoden, ikäistä lasta raaskinut jättää kovin usein hoitoon muille kuin miehelle. Toki minulla on se onni, että mies ei ole jotunut tekemään ylitöitä, työmatkoja tms. eli olen saanut sitä omaa aikaa, kun mies on hoitanut vauvaa.

En ymmärtänyt... Enkä sitäkään, että miksi pitäisi suuttua niille perheille, joilla on apua lähellä? Jokainen elää omaa elämäänsä, omaa todellisuuttaan. Meillä on meidän murheet (eikä niihin kuulu sen voivottelu, että mummo siirsi tämän illan hoitoavun huomiselle), toisilla niitten murheet (ja sille toiselle tuo edellä kuvattu tilanne voi olla isoin ongelma sillä hetkellä...).



Meillä on näin, mutta elämä on ihanaa näinkin. Turha sitä on potea ja rypeä. Aina on kaikki järjestynyt jollain tapaa. Kierukkaa laitettaessa kuopus nukkui vaunuissa ja esikoista viihdytti terveydenhoitaja. Hammaslääkärissä esikoinen heilutteli kuopukselle helistintä. Lainaneuvotteluissa lapset piirteli.



Toki silloin oli minullakin raskasta, kun esikoinen oli vauva, kaikki oli uutta ja vauva itki kaiket päivät ja nukkui vain sylissä hytkyttämällä tai vaunukävelyillä. Siitäkin selvittiin tervejärkisenä ja kuopus olikin helppo ja vähäitkuinen.



12

Nyt on toinen lapsi tulossa.



Mies hoitaa lastamme tosi paljon minkä töiltään kerkii. Kahdenkeskistä aikaa meillä ei ole yhtään, molemmat sitten vuorollaan käydään omissa menoissa.

olet kuitenkin saanut sitä apua. Toiset ei pääse ikinä miehen kanssa mihinkään kahdestaan. Toisilla ei mieskään tee ikinä mitään ilman käskemistä ja käskemälläkin hyvin, hyvin vähän (tosin parempi sekin, kuin olla yh).

niin mulle ainakin oli ihan riittävää, kun päästiin kerran parissa kuussa miehen kanssa pariksi tunniksi jonnekin (jos oltiin lomalla sukulaisten luona tai isovanhemmat tai kummit vieraili meillä) ja se, kun pääsin silloin tällöin ystävien kanssa ulos, kun mies oli vauvan kanssa. Ystävien kanssa kyläiltiin myös vauvan kanssa. Harmi vaan, kun kukaan kavereista ei ollut kotiäitinä samaan aikaan vauvan ensimmäisen vuoden aikana. Päivisin kävin välillä vauvan kanssa työpaikalla juttelemassa työkavereiden kanssa ja kerhossa ja jumpassa tutustuin muihin äiteihin. Onhan nuo ystävätkin tavallaan turvaverkkoa, mutta varsinaista hoitoapua tai muuta apua siis ei heiltä ole pyydetty. Kerran on vaan ollut hankala tilanne, kun mies oli työmatkalla ja vauva alkoi yöllä itkeä selvästi kipua (ja korvatulehdus seuraavana päivänä löytyikin), kaikki sinkkukaverit sattui olemaan viikonloppua poissa kaupungista, juuri synnyttänyttä ystävää en viitsinyt vaivata ja taaperon äiti -ystävä sattui myös olemaan lapsen kanssa yksin kotona, niin kukaan ei päässyt hakemaan meille särkylääkettä.

En oikein osaa ajatella, minkälaista apua olisin kaivannut enemmän; siis olisinko kuitenkaan raaskinut jättää lasta kovin usein hoitoon.

Eikö katkeroitumisen riski ole suuri? Asialle ei välttämättä toki mitään voi, mutta voihan se silti aiheuttaa tunteen, että miksi meillä on näin?

Minua ainakin suututtavat ne perheet, joilla hirveästi sukulaisia ja turvaverkkoja lähellä, ja kehtaavat marista joistain pikkuasioista.

Mua vituttaa joskus kyllä, kun mulla samanlainen anoppi, kuin jollain toisella tässä ketjussa. Eli voivottelee joskus meidän tukiverkkojen puutetta/rankkuutta, muttei auta mitenkään. Joskus jos erehtyy pyytämään, niin ei hän jaksa, kun on auttanut miehensä pojan perhettä. Mutta miksei ikinä halua auttaa oman poikansa perhettä?

On tää kyllä ihan kauheeta, jos on esim. kipeänä ja kukaan ei auta. Mies vähät välittää ja ketään muuta ei ole. Mut pakko pärjätä, en mä halua, että multa otetaan lapset pois.

Mutta siis yhtään sukulaista ei asu samalla paikkakunnalla, tai lähipaikkakunnilla, jotenkin ymmärsin aloituksen koskevan lähinnä sitä. Olen iloinen ja kiitollinen siitä, että saan apua mieheltä ja sukulaisiltakin loma-aikaan. Varmasti olisi rankkaa, jos ei olisi YHTÄÄN omaa aikaa.

t. 20/21

olet kuitenkin saanut sitä apua. Toiset ei pääse ikinä miehen kanssa mihinkään kahdestaan. Toisilla ei mieskään tee ikinä mitään ilman käskemistä ja käskemälläkin hyvin, hyvin vähän (tosin parempi sekin, kuin olla yh).

niin mulle ainakin oli ihan riittävää, kun päästiin kerran parissa kuussa miehen kanssa pariksi tunniksi jonnekin (jos oltiin lomalla sukulaisten luona tai isovanhemmat tai kummit vieraili meillä) ja se, kun pääsin silloin tällöin ystävien kanssa ulos, kun mies oli vauvan kanssa. Ystävien kanssa kyläiltiin myös vauvan kanssa. Harmi vaan, kun kukaan kavereista ei ollut kotiäitinä samaan aikaan vauvan ensimmäisen vuoden aikana. Päivisin kävin välillä vauvan kanssa työpaikalla juttelemassa työkavereiden kanssa ja kerhossa ja jumpassa tutustuin muihin äiteihin. Onhan nuo ystävätkin tavallaan turvaverkkoa, mutta varsinaista hoitoapua tai muuta apua siis ei heiltä ole pyydetty. Kerran on vaan ollut hankala tilanne, kun mies oli työmatkalla ja vauva alkoi yöllä itkeä selvästi kipua (ja korvatulehdus seuraavana päivänä löytyikin), kaikki sinkkukaverit sattui olemaan viikonloppua poissa kaupungista, juuri synnyttänyttä ystävää en viitsinyt vaivata ja taaperon äiti -ystävä sattui myös olemaan lapsen kanssa yksin kotona, niin kukaan ei päässyt hakemaan meille särkylääkettä.

En oikein osaa ajatella, minkälaista apua olisin kaivannut enemmän; siis olisinko kuitenkaan raaskinut jättää lasta kovin usein hoitoon.

Eikö katkeroitumisen riski ole suuri? Asialle ei välttämättä toki mitään voi, mutta voihan se silti aiheuttaa tunteen, että miksi meillä on näin?

Minua ainakin suututtavat ne perheet, joilla hirveästi sukulaisia ja turvaverkkoja lähellä, ja kehtaavat marista joistain pikkuasioista.

Mua vituttaa joskus kyllä, kun mulla samanlainen anoppi, kuin jollain toisella tässä ketjussa. Eli voivottelee joskus meidän tukiverkkojen puutetta/rankkuutta, muttei auta mitenkään. Joskus jos erehtyy pyytämään, niin ei hän jaksa, kun on auttanut miehensä pojan perhettä. Mutta miksei ikinä halua auttaa oman poikansa perhettä?

On tää kyllä ihan kauheeta, jos on esim. kipeänä ja kukaan ei auta. Mies vähät välittää ja ketään muuta ei ole. Mut pakko pärjätä, en mä halua, että multa otetaan lapset pois.

Pärjään erittäin hyvin, kuten olen aina pärjännyt. Piece of cake, etenkin vauvan kanssa.

Kolmen ensimmäisen lapsen aikana tämä ei haitannut. No joskus olisi ollut kiva miehen kanssa tehdä kahdestaan jotain, mutta se ei onnistunut kuin kotona iltaisin kun lapset nukkui.



No tähän suhteen hoitamattomuuteenhan avioliittomme sitten kaatuikin minun odottaessa neljättä lasta. Nyt on kaikki mahdollinen apu sitten 400km päässä, minne mieskin muutti (kotipaikkakuntamme). Voin sanoa että elämästäni en nauti enää ollenkaan. Menen vain päivästä toiseen odottaen, että jonain päivänä vauva ja muutkin lapset kasvavat, ja minäkin pääsen jonnekin yksin.



Kyllä kaikki oli helppoa, kun se mieskin oli paikalla vaikka suhde ei täydellinen ollutkaan. Harmi että se lähti... =(



En kyllä silti ole katkera niille, joilla apua on. Kateellinen kyllä aina aika ajoin.

kaverit, tutut, jotka ovat samassa elämäntilanteessa ja voisivat luontevasti auttaa? Mun mielestä turvaverkkoon kuuluu muitakin kuin sukulaisia, naapuritkin.

lasta ilman minkäänlaista hoitopaikkaa tai hoitajaa. Mies oli töissä ja minä hoidin. Otin lapset mukaan, minne ikinä meninkin. (Toisen raskauden aikana yksi ultrauskerta oli kohtuullisen hankala, kun pieni villi esikoinen pyöri sylissäni, siis päälläni, ultrauksen aikana korkealla sairaalavuoteella.)



Kolmannen lapsen synnyttä muutimme toiselle paikkakunnalle ja löysimme hyvän lastenhoitajan, teinitytön, jolle uskaltaa jättää lapset vaikka kymmeneksi tunniksi kerrallaan. Usein pyörähdämme pari-kolme tuntia kahdestaan miehen kanssa jossakin. Yön yli lapset eivät ole koskaan olleet hoidossa. Muita hoitoapuja ei ole.

että hoidamme täällä keskenämme lapset kun olemme oksennustaudissa kummatkin, ja kun mies oli sairaalassa, hoidin yksin koko systeemin (2kk) ja sen jälkeen kun mies pääsi kotiin, niin vielä hänetkin. Onneksi toipui sairaudestaan.



Tukiverkkojen puute on myös tarkoittanut sitä, että emme ole kertaakaan kuuteen vuoteen ollut missään kahdestaan, vuorotellen toki ollaan oltu.



Jos miehellä on työmatka ja sairastun sillä aikaa (viimeksi entero-rokkoon) niin se on vain hoidettava homma vaikka pää kainalossa.



Kyllä se suututtaa, kun isovanhemmat eivät sellaisissa tilanteissa tule pyydettäessäkään.



t. se harmittelevan anopin miniä

Kenelle pitäisi katkeroitua? En ymmärtänyt... Enkä sitäkään, että miksi pitäisi suuttua niille perheille, joilla on apua lähellä?...

Meillä on näin, mutta elämä on ihanaa näinkin. Turha sitä on potea ja rypeä. Aina on kaikki järjestynyt jollain tapaa.

Olemme itse valinneet muuttamisen kauas vanhoista ystävistämme ja sukulaisistamme mielenkiintoisen työn vuoksi. Pidämme valintaa edelleen hyvänä. Normaalissa arjessa en kaipaa sukulaisten tai tuttavien apua, hyvin pärjätään. En erityisemmin kaipaa kahdenkeskisiä iltamenoja miehen kanssakaan. Toki elämässä voi tulla eteen tilanteita joissa läheisten apu olisi tarpeen, mutta onneksi sellaisia ei vielä ole tullut. Jos oikein tiukka paikka tulisi niin sitten varmasti apua saataisiin hieman kauempaakin.

Onhan se hassua joskus ajatella kuinka helppoa jotkut asiat olisivat jos olisimme jääneet sinne synnyinsijoillemme.