miten rikki sitä voikaan ihminen mennä.

Kyllä se helpottaa, usko pois!

Kyllä se helpottaa, usko pois!

.. niin jos hän loukkaa jatkuvasti, ni täytyy alkaa myös miettimään kuinka kauan sellaista kannattaa kestää.

kun se ei kertakaikkiaan puhu!!! kun se eilen jäi valheestaan kiinni ja yritin saada jotain selkoa tilanteeseen niin ei jumalauta mitään sano. Ja en kuitenkaan huutanut yhtään ja oikeesti olisin antanut sen puolustautua. Sille tuntuu olevan ihan yhdentekeviä minä ja lapset ja meidän tulevaisuus....

Jos jollain ois vinkkejä millä ton äijän saa puhumaan niin otan mielelläni niitä vastaan! ap

siltä osin et mies vei luottamuksen ihmisiin ja ylipäätänsä kaikkeen. Mies vaan porskuttaa eteenpäin ja minä murenen pala palalta. Kiitos vaan.

jäi kiinni?

...ja jos et sitä kestä niin jätä hänet. Lapsillakin on parempi olo kun on kaksi kotia jossa kummallakin vanhemmalla on (erikseen) hyvä olo.

tiedän kokemuksesta, minä erosin ja lapsillani on kaksi kotia. valitettavasti molemissa kodeissa on ihan erilainen elämä. minulla rytmit ja sosiaalista elämää, isällä ei mitään rytmejä eikä sosiaalisia kanssa käymisiä.



Tästä tilanteesta kärsii kaikki, isä koska minä koko ajan joudun puuttumaan lasten hyvinvointiin, lapset koska eivät kerkeä sopeutumaan kahteen elämään ja minä kun yritän paikata itseäni ja suojella lapsiani.

Ei auta muuta kuin sopia järjestelyt uudelleen... vaikka sitten lasten kustannuksella

En lukenut koko ketjua..mutta jos lapsia ei ole, niin eikö kannata erota? Eikä lastenkaan takia kannata yhdessä olla, jos menee huonosti....

No mutta ei lastenkaan takia kannata yhdessä olla. Lapset kärsii riitaisasta? elosta--

jossa ei voinut keskustella mistään ja kärsin (miehen) henkisestä väkivallasta. Yritin vuosia taistella suhteen puolesta, mutta mies ei reagoinut millään tavalla. Itsetuntoni mureni näiden vuosin aikana ja vuosikausia uskoin ihan vilpittömästi olevani äärimmäisen tyhmä, surkea ja muutenkin vastenmielistä seuraa -ei vain kumppanini vaan myös kaikkien muiden mielestä.



Lopulta sisuunnuin ja tajusin, ettei vika voi olla pelkästään minussa. Tämän jälkeenkin yritin vielä tehdä töitä suhteen eteen, mutta lopulta luovutin ja halusin erota. Meillä ero on ehdottomasti ollut kaikkien kannalta parempi ratkaisu: minä olen vähitellen saanut itsetuntoni takaisin, olen edennyt elämässäni ja lapset ovat hyväntuulisia ja tasapainoisia.



En kylläkään vieläkään usko, että kukaan voisi sekä rakastaa että kunnioittaa minua, niin syvät arvet suhde lasteni isään jätti. Silti elän tasapainoista, hyvää elämää lasten kanssa -ja ajan myötä lapsetkin ovat sopeutuneet mutkattomasti elämään kahdessa kodissa. Eikä minun tarvitse enää saada kaikkea paskaa niskaani, yrittää luottaa vaikkei luottamukselle ole mitään edellytyksiä eikä kärsiä parisuhteessa jossa toinen on täysi vapaamatkustaja.



Ihan loputtomiin ei huonossa suhteessa kannata itseään rikkoa ja tappaa, vaikken eroa ensimmäisenä kenellekään suosittele. Minä sain elämän takaisin eron jälkeen, ja meidän tapauksessa ero oli se ainoa vaihtoehto -myös lasten hyvinvoinnin kannalta. Luottamus ei synny sillä, että vain toinen yrittää vaan se vaatii yhteiseen hiileen puhaltamista. Eikä se luottamuksen ja parisuhteen eheytyminen ala ennen kuin luottamus on kunnossa.. Jos keskusteluyhteys on täysin poikki eikä mies suostu esim. pariterapiaan, mieti onko kaikki tuon arvoista.

Kohtalotovereita löytyy. Se tässä vieläkin ottaa päähän että varmasti maailmassa on ihania ja hyviä miehiä, mutta en usko että sellaista minun kohdalle löytyy. En tosiaan uskalla varmasti koskaan enää luottaa ja avautua jollekulle.

Henkinenväkivalta jättää kyllä niin syvät arvet.

Kerrohan ap, millaisesta valheesta miehesi jäi kiinni? Olisi helpompi antaa vinkkejä keskustelun avaamiseenn...

Mutta meidän suhteessa ei ole väkivaltaa ( henkistä eikä fyysistä). Yhteistä taivalta takana kymmenen vuotta ja ihan alkutaipaleella oli pettäminen mikä selvitettiin silloin ja nyt kyse on ihan muunlaisesta jutusta. Sekin jätti arven mikä muistuu aina näin kriisin keskellä mieleen.

Tahtoa tämän suhteen pelastamiseen ainakin vielä minulla riittää ja luulen kuitenkin että myös tuolla miehen köriläälläkin jahka saisin sen jotain sanomaan...

Samanlaisesta asiasta väännettiin muutama vuosi sitten ja mies lupasi touhunsa lopettaa mutta siis eilen taas taivas repesi... siksi tuntuukin niin inhalta kun välissä on pitkä aika ja pikkuhiljaa kun luottamus palaa niin taas vedettiin matto jalkojen alta.



Meillä ei huudeta ja riidellä oikeastaan ikinä ja nytkin olen yrittänyt puhua tiukasti huutamatta. En usko lasten kärsivän tilanteestamme ainakaan vielä. Tämä väliaika meillä on eletty ihan normaalia arkea ja tietysti jotain sanomisia joskus on niinkuin varmasti kaikilla.

Ja ainakin vielä tuntuu kuitenkin eroaminen tosi vaikealta koska ei nämä tunteet ole yhdessä yössä mihinkään kuolleet. Eli kyllä sitä rakkauttakin vielä vähän löytyy...



Jotenkin vaan se uskon ja luottamuksen puute tuntuu tällä hetkellä todella musertavalta. Kun kuitenkin sen oman miehen pitäisi olla se peruskallio mihin nojata. Ja muilta osin suhteemme on kutakuinkin kunnossa. Ja jos ei olisi lapsia niin ero olisi varmaankin edes piirunverran helpompaa. Kuitenkin tahtoisin lapsille mahdollisuuden ehjään kotiin mahdollisimman pitkään. Sitten ainakin voisin sanoa että kaikki kaikkeni olen yrittänyt! ap