Mies huutaa lapselle, jääkö siitä traumoja?

Ja siis alkuperäisessä avauksessa oli tarkoitus kirjoittaa, että "äidin apuun huutamista." Itse en huuda lapselle vaan päinvastoin ihan väsymykseen saakka pyrin pehmeillä ja vitsikkäillä keinoilla kääntämään huomion kiukusta johonkin mukavaan. Isänsä "ei jaksa" kuulemma pelleillä lapsen kanssa, vaan sillon tehdään kun isä sanoo ilman leikkimistä ja huumoria asiat juuri aikuisen mielen mukaan ja kolmivuotiaaseen ei takuulla tällainen tehoa koskaan. Uhmakohtaus on ihan välitön ja isänsä saa taas syytä raivoamiseen.

Kyllä voi hyvinkin jäädä traumoja. Isäni huusi minulle kaikki 18 vuotta ja nimenomaan aina jostain eto asiasta vrt maitolasi. Sitten kelpasin isälle kun muutin pois kotoa eikä enää ole ilennyt mistään huutaa. Mutta minä en hänestä välitä vieläkään.

Kotona asuessa toivoin että äiti eroaisi, niin minun ei tarvitsisi kestää huutoa. Lisäksi sain aivan vääristyneen kuvan miesten ja naisten välisistä suhteista, vaikkei isäni siis äidille huutanutkaan vaan minulle. Olin vuosikausia huonossa suhteessa väärän miehen kanssa, koska luulin sitä normaaliksi että mies on aggressiivinen (ei väkivaltainen kuitenkaan) ja raivoaa koko ajan.

Jää traumat. T. N21

[quote author="Vierailija" time="04.04.2015 klo 13:45"]

Kiitos kommenteista, voinko ottaa yhteyttä oikeasti lastensuojeluun ihan vain siitä syystä että isänsä tarvitsee ohjausta käytöksessään? -Ap

[/quote]

Aloita neuvolasta/perheneuvolasta?

Mitä traumoja on tullut? Meillä ei ikinä huudettu.

[quote author="Vierailija" time="04.04.2015 klo 13:41"]lastensuojelulla on tarjolla apua ja ohjausta suoraan terapiaan aikuiselle ihmiselle joka huutaa kolmevuotiaalle..

ei teillä hyvin mene ja miten voit äitinä seurata tuota vierestä hiljaa, mitä sillä opetat lapselle, että ollaan vaan hiljaa kun isä huutaa ja nälvii.. sellaistako on elämä?? sitten lapsi ei saa inahtaakaan kun sen pitää olla hiljaa mutta aikuiset saa karjua ja käyttäytyä itse kuin pikku penskat..

sun miehellesi olisi yksi asia sanottavana: kasva aikuiseksi ja jos et osaa käyttäytyä kuin aikuinen, hae apua.
[/quote]
En kai minä nyt sitä hiljaa sivusta seuraakaan, mutta tervetuloa kokeilemaan vastaanväittämistä erittäin huutoherkälle miehelle ja kiukkuiselle lapselle, ei siinä keinoja toimia oikein ole juuri lainkaan. Mieheen ei saa mitään kontaktia hänen upotessa raivonpuuskaansa, sanakin liikaa ja hän huutaa niin että korvat soi ja en minä sellaista jaksa lietsoa. Kunhan lapsi kasvaa isommaksi niin kuulostelen tilannetta, sanakin hänen taholtaan että isän käytös pelottaa niin eropaperit lähtee menemään. Olen jotenkin niin täynnä tätä jekyll-hyde-elämää. Rakkaus on osaltani kadonnut kokonaan, aitoa rakkautta tunnen vilpittömästi vain lastani kohtaan. Me pärjättäisiin kaksin ihan mainiosti ja meillä olisi varmasti humoristinen ja lämmin elämä.

Meillä toisinpäin. Äiti huutaa, kiukuttelee, syyllistää ja paukuttelee ovia. On kuulemma niin väsynyt vaikka minä hoidan lähes kaikki hommat. Lapsi alkaa jo pelkäämään äitiä. En tiedä mitä tehdä, olen yrittänyt puhua ja saada puolisoa näkemään että tilanne ei ole enää hänen hallussaan. Olen tosi kyllästynyt tilanteeseen ja huolissani hänestä ja lapsesta.

-uupunut isä

Meillä isommat lapset, mies raivoaa ja vaatii ehdotonta ja välitöntä tottelemista. Se on kamalaa. Isäni oli samanlainen ja luulin ottaneeni erlaisen, kun tämä ei ole fyysisesti väkivaltainen. Joka asiaan pitää löytyä syyllinen. Vahinkoja ei sen mielestä ole olemassakaan. Saarnaa ja kiroilee. Hyvin kärsimätön luonne. :( jatkuvasti loiventelen ja menen väliin. Mutta myös lepertelee ja halii. Vihaan sitä äijää.

Kolmevuotiaalle huutaminen (jatkuvasti, tämän tästä) on huolestuttavaa ja vahingollista. Mies ei ole aikuinen. Tulee todnäk vain pahenemaan, tai sitten lapsi taantuu "kiltiksi" ja tottelevaiseksi. Tulee traumoja. Tiedän kokemukaesta.

Ei kuulosta hyvälle tuo "odottelen, että lapsi kasvaa isommaksi ja ilmaisee pelkäävänsä isää"... Ei ole lapsen vastuulla tietää, minkälainen käytös vanhemmalta on suotavaa. Itselläni oli kotona kireä ilmapiiri, kun äiti sai järjettömiä raivareita ties mistä pikkuasiasta. Kotona piti olla ns. näkymätön, hajuton ja äänetön lapsi, ettei vahingossakaan laukaise äidin vihaa. En minä osannut tällaista mitenkään protestoida tai koskaan sanonut mitään tilanteesta. Lapset jopa puolustavat väärintekijä-vanhempiaan. Puutu SINÄ asiaan NYT.

Itselläni nuoruus-/aikuisikuisiällä vasta A) sain pahoja paniikkikohtauksia, B) jatkuva ahdistus johti vakavaan masennukseen. Terapiassa olen käynyt nyt kaksi vuotta ja vielä on työstettävää. Oireet salasin mahdollisimman pitkään, varmaan koska olin parinkymmenen vuoden ajan oppinut, ettei minulla ole oikeutta näyttää tunteita.

Tuntuu hyvältä kuulla että kohtalotovereita on. Kerron teille salaisuuden, jota ei tiedä kukaan muu kuin yksi perhetyöntekijä. Vauva-aikana lapsen ollessa 9kk ikäinen, mies kävi kimppuuni aamutoimien yhteydessä kun ärsyyntyi yöllä vetämättä jääneestä vessanpöntöstä. Hän saarnasi, saarnasi, nälvi ja valitti, laajensi aihepiiriä ja kulki asunnossa perässäni nalkuttaen vaikka useaan kertaan sanoin, että josko jo lopettaisit, yritän laittaa meille aamupalaa. Kun ilkeily vain jatkui, heitin väsymyspäissäni keittiön pöydän ääressä istuvan miehen päälle kahvipannullisen kylmää vettä ja huusin "lopeta !" Se mitä seuraavaksi tapahtui on syöpynyt verkkokalvoilleni ikuisesti, se katse miehen silmissä kun hän nousi tuolista ja sanoi "nyt sssaaatanaaa!!!" Ja lähti tulemaan kohti. Olin ihan varma että seuraavaksi herään sairaalasta, sellainen hullunkiilto silmissä hänellä oli. Otti kuitenkin käsivarsista kiinni ja paiskasi vasten ovea minun vikistessä, että päästä irti, minuun et koske. Nosti minut kirjaimellisesti seinälle ja sitten laski puhisten alas. Lapsi istui syöttötuolissaan jotain leivänmuruja pupeltaen, ja tämä välikohtaus sattui eteisessä jonne ehdin keittiöstä perääntyä, joten hän ei nähnyt tilannetta. Tuo aamu kuitenkin murskasi sydämeni. Käsivsrsiini jäi valtavat kädenjäljen muotoiset tummansiniset mustelmat, jotka valokuvasin salaa. Tämän jälkeen en ole enää tuntenut samoin miestä kohtaan ja hän on suuttuessaan pysytellyt minusta jopa liioitellun kaukana, sillä säikähti itsekin tilannetta. Tästä syystä en myöskään halua hänen raivoaan enempää lietsoa.

Ja numero 16 siis ap

Samaa mieltä 15:n kansaa. Lapsi oppii pitämään ko käytöstä normaalina. Et voi odottaa että hän ilmaisee pelkäävänsä isää. Ei hän edes tajua mitä pelko on, kun elää siinä koko ajan. Tuo mies ei ansaitse olla isä.

[quote author="Vierailija" time="04.04.2015 klo 13:57"] Kunhan lapsi kasvaa isommaksi niin kuulostelen tilannetta, sanakin hänen taholtaan että isän käytös pelottaa niin eropaperit lähtee menemään. Olen jotenkin niin täynnä tätä jekyll-hyde-elämää. Rakkaus on osaltani kadonnut kokonaan, aitoa rakkautta tunnen vilpittömästi vain lastani kohtaan. Me pärjättäisiin kaksin ihan mainiosti ja meillä olisi varmasti humoristinen ja lämmin elämä.

[/quote]

Ap, tosi hienoa! Ihan miehesi ja lapsen suhteen kannalta on tietysti parasta, jos sinä pystyt hankkimaan miehellesi apua - itse hän tuskin sitä tekisi kun ei kerran näe käytöksessään ongelmaa. Mutta jollei tilanne parane vaan lapsesi alkaa omasta mielestäänkin kärsimään perheessä, on oikea ratkaisu poistaa tuollainen henkilö lapsen jokapäiväisestä elämästä :( Toivottavasti miehesi saisi kuitenkin muutettua käytöstään terveempään suuntaan, vaikka ymmärrän todella hyvin että tuollainen syö myös sinun tunteitasi häntä kohtaan aviomiehenä. Voimia sinulle ja lapsellesi!

 -7

Voi ap. Et voi elää tuon miehen kanssa.

Juuh, kuin viestin 16 vasta sen jälkeen kun olin laittanut viestin 19. Jätä ukko vaan heti, tiedät näköjään aivan hyvin millainen luonne siellä miehen käytöksen taustalla on. Olet varmaan jo miettinyt ärsyttääkö jokin lapsesi käytöksessä miestä joskus niin paljon, että hän heittää lapsenkin seinälle? Eli älä nyt ainakaan sitä jää odottamaan.

Ymmärrän myös 15:n pointin vaikkei väkivaltaisuutta olisikaan taustalla. En minäkään ikinä sanonut äidilleni mitään, mutta oli hän itsekin tahollaan miettinyt eroa koska näki kuinka kärsin käytöksestä. Ehkä se ero jopa olisi tullut jos olisin puhunut äidille asiasta.

- 7 ja 19

Numero 20, kaikki tosiasiat kyllä viittaavat siihen suuntaan. Nimenomaan nämä huonot asiat. Olen todella vakavasti harkitsemassa seuraavaa askelta, joka ainakin on perheneuvola. Arvatkaa mitä perhetyöntekijä sanoi, kun kerroin tuosta väkivaltaisesta välikohtauksesta kotonamme? " Tuo on kyllä todella yleistä. " hän sanoi. Olin ihan äimänä, että siis sallittuako???

Jos lapsi pelkää huutamista, niin mitäs luulisit? Totta kai se on huono asia ja isä-lapsisuhteeseen negatiivisesti vaikuttava asia! Kai nyt ap puuttuu tilanteeseen kun näkee miten isä lastaan kohtelee? Olettehan jutelleet asiasta? Miten mies näkee käyttäytymisensä?

Mulle huudettiin lapsena isän toimesta paljon. Itkin ja pelkäsin, tosin olen erityisherkkä muutenkin. Isälläni oli sellainen kasvatustapa, että huusi niin pitkään kunnes itkin. Sitten kun itkin, alkoi paasaus siitä että ei voi olla noin herkkä. Tästä mulle jäi aikuisuuteen tapa, että huutoa kuullessani alan automaattisesti itkemään, kai alitajuisesti koen pääseväni näin nopeammin tilanteesta pois. Paniikkikohtauksia ja ahdistuneisuutta mulla myös.

Kiinnirän vielä huomiota siihen, että puhut aloituksessa isän ja 3-vuotiaan "yhteenotosta" ja muutenkin ikäänkuin 3-v olisi aktiivinen toimija tässä. Hän ei ole. Hän käyttäytyy niinkuin 3-v. Hän ei ole esim teini joka tahallaan ärsyttää isää. Hän ei myöskään pysty ymmärtämään seliyksiäsi siitä miksi isä raivoaa. Hän on hyvin hyvin pieni.