Mies huutaa lapselle, jääkö siitä traumoja?

Hei Ap! Mitä ajatuksia sulla on näistä viesteistä ja näkemyksistä?

Ihana ollut kuulla samankaltaisessa tilanteessa olevien kokemuksia, sekä puolisoina että lapsuutensa tapahtumia kertoneilta. Oma tilanteeni tuskin tulee muuttumaan kädenkäänteessä, tilanteet on monesti mutkikkaita ja kuten aiemmin mainitsin niin elämä on välillä hyvin jekyll-hyde-elämää. Nyt taas tämä päivä on sujunut auringonpaisteessa, mies ei ole provosoitunut lapsen käytöksestä ja on jaksanut touhuilla ja leikkiä hänen kanssaan koko päivän. Lapsi tuntuu kuitenkin pohjimmiltaan rakastavan isäänsä, joten todella painavat ongelmat, joita toki on ollutkin saavat olla ennenkun aletaan jakaa omaisuutta ja rikkoa perhettä. Mies näkee ongelman omassa käytöksessään, puhuimme siitä eilen ihan hyvässä hengessä. Hän on luvannut tehdä kaikkensa ettei menettäisi meitä, en tiedä miten saan oman tunnetilani kuntoon sillä rakkaus ei ole helppo juttu palauttaa samalle tasolle kuin ennen pettymyksiä. Juuri nyt on kuitenkin ihan hyvä fiilis. Tämä tänne kirjoittaminenkin jo auttoi jäsentelemään asiaa, jos lähden apua perheellemme sitten arjessa hakemaan.

Ap, miehesi on täysi sekopää. Jätä se ja mene terapiaan, olet varmaan itsekin päästäsi vialla kun olet tähänkin asti sietänyt miehen käytöstä.Muuten lapsesi tulee vihaamaan isäänsä ja halveksumaan sinua kun et ajoissa jättänyt väkivaltaista paskiaista.

Ulos kirjoitetut ajatukset voivat joskus tehdä asiasta paljon suuremman näköisen kuin mitä se todellisuudessa onkaan. Ihan täysi sekopää tuo mies ei onneksi ole, puhuu ja myöntää omia virheitään ja on ihan aidosti myös pahoillaan. Sehän ei tietenkään poista huonojen hetkien tuottamaa pahaa mieltä. Jos tutustuisit meihin tuolla livemaailmassa pitäisit meitä todennäköisesti kiltteinä ja herttaisina, sellaisia olemmekin mutta ongelmat kärjistyvät väsymyksen ja stressin kohotessa. Lapsiperhe-elämä aiheuttaa meille kitkaa ja hammastenkiristystä, perusluonteeltamme kaksin ollessamme olimme hyvin nautintohakuisia relaajia joten tämä pikkulapsiajan jatkuva paine on ollut suhteellemme järkytys. Tässä ketjussa käsittelin nyt vain pientä osaa suuresta kokonaisuudesta, joka ei aukea ihan tällä selittämisellä, mutta ehkä tästä tekstistä syntyvä mielikuva kokonaisuudesta ja perhedynamiikastamme ei välity oikein. Vääriä tekoja on tehty, eikä niitä oikeiksi saa. Eroa olen harkinnut, mutta perheen rikkominen ei kuitenkaan tunnu oikealta kun niitä hyviäkin asioita vaakakupissa on. Mieheni ei ole mikään hullu kehonrakentaja vaan ihan perustyötä tekevä, vähän jopa kiltin pojan oloinen perusmies, jolla kuohahtaa yli kun sietokyky ylittyy.

[quote author="Vierailija" time="04.04.2015 klo 21:55"]Mies tarvitsee terapiaa. Mietin, että millaista hänen oma lapsuutensa on ollut? Löytyykö äkkipikainen ja kiukkuinen isä taustalta?
Kuulostaa samanlaiselta kuin oma mieheni, (meillä ei ole lapsia juuri tästä syystä). Hänen isänsä oli juuri tuollainen ja lapsuudessaan mieheni olikin täydellinen lapsi, joka aina jaksoi hymyillä. Hymyily loppui kaksikymppisenä ja kiukkuaminen alkoi...eikä sille näy vielä 4kymppisenä loppua. Hermostuu todella pienistä asioista ja on taipuvainen perfektionismiin/liikaan tunnollisuuteen. Kärsii huonosta itseluottamuksesta. Paljon on äidillä vastuuta mielestäni tällaisessa tilanteessa. Rajat täytyy vetää siihen millaista käytöstä hyväksyy. Oma anoppini ei osannut rajoja vetää, vaan alistui liikaa taloudellisen riippuvuuden takia mm. Omalle miehelle olen riitatilanteissa sanonut useita kertoja millaista käytöstä en hyväksy ja se mikä on lapsuuden kodissa ollut ok, ei ole ok minulle. Hän osaa myös ärsyttää pisteeseen, että tilanne on mennyt tönimiseksi. Hidasta muutos kuitenkin on. Hän käynyt myös terapiassa ja siitä on ollut jonkun verran apua, vaikka välillä tuntuu, että onko hän siellä aivan rehellinen. Vaikeita asioita, tsemppiä!
[/quote]
Mieheni isä oli aina töissä, lähes lapsistaan vieraantunut hiljainen hissukka. Äitinsä on kaikesta kaiken tietävä räväkkä nainen, joka kasvatti yksin neljä lasta aviomiehen piilotellessa työpaikalla. Mieheni isosiskolla on vakava syömishäiriöongelma, eli ongelmia mielenterveyden kanssa. Olen tätä kuviota pohtinut, että onko lapsuudenkodissa ollut jotain joka vsikuttaa?

Ja numerot 56 ja 57 kirjoitti siis Ap

Kannattaa muistaa, että ero ei ole mikään lopullinen ratkaisu, jolla miehestä päästään eroon! Ymmärrän hyvin, ettei ketjun aloittajan tilanne ole helppo. Lapsi tulee tapaamaan isäänsä eron jälkeenkin, sitten vain ilman äitiä turvana ja lohduttajana!!! Tapaamisoikeutta isältä ei hevin viedä; hyvinkin väkivaltaiset isät saavat tavata lapsiaan, ja näin "pienten" tapausten johdosta tapaamisia tuskin määrätään edes valvotuiksi.

Minä voin kertoa omasta kokemuksesta, että lapsesta tulee hyvin epävarma ja hän miettii aika paljon kuolemaa ja itsensä tappamista. Lapsi pelkää puhua ihmisille, koska on epävarma ja pelkää huutoa. Lapsesta tulee hyvin pelokas. Minä olen koko ikäni pelännyt isääni ja pelkään kissani hengen puolesta. Isänu voisi tappaa kissani, jos se tekisi jotain tuhmaa.

T. Tuo kyseinen lapsi. 16-vuotias, eikä vielä itsemuthaa tehty.

[quote author="Vierailija" time="04.04.2015 klo 13:52"]Kyllä voi hyvinkin jäädä traumoja. Isäni huusi minulle kaikki 18 vuotta ja nimenomaan aina jostain eto asiasta vrt maitolasi. Sitten kelpasin isälle kun muutin pois kotoa eikä enää ole ilennyt mistään huutaa. Mutta minä en hänestä välitä vieläkään.

Kotona asuessa toivoin että äiti eroaisi, niin minun ei tarvitsisi kestää huutoa. Lisäksi sain aivan vääristyneen kuvan miesten ja naisten välisistä suhteista, vaikkei isäni siis äidille huutanutkaan vaan minulle. Olin vuosikausia huonossa suhteessa väärän miehen kanssa, koska luulin sitä normaaliksi että mies on aggressiivinen (ei väkivaltainen kuitenkaan) ja raivoaa koko ajan.
[/quote]

Täällä sama tarina... Luottamusongelmia miesten kanssa koska oli paska isä.

Mulla myös jäänyt jotain itkuherkkyyttä vihaisia/huutavia miehiä(harvemmin naisia)kohtaan, sellaisissa tilanteissa kun tilanne räjähtää ihan puskista. Ei siis todellakaan usein eikä ihan kenen raivo vaan liikuta mutta ehkä max 20kertaa elämän aikana, useimmat ns kohtaukset laukes ala asteella taisin itkeä jokasessa opettajan/rehtorin puhuttelussa kun sinne loistokkaalla tuurillani jouduin syyttömänä kerta toisensa jälkeen:D en kestä turhaa syyttelyä tietyiltä tahoilta.hmm.. Mun isä on muunmuassa niitä harvoja edelleen jotka saa itkemään kun tarpeeksi huutaa ja raivoaa. Olisi kiinnostava tietää mistä nää tulee onko muunnuas lapsuudes tapahtunu jotain traumaa mitä ei vaikka muista?

27 jatkaa. Ymmärsin sentään erota huutavasta miehestäni. Olisi pitänyt erota aikaisemmin, mutta parempi myöhään kuin ei ollenkaan.  

Ap, kerrot myös, että miehesi on käyttäytynyt väkivaltaisesti sinua kohtaan. Eikö siinäkin ole ihan tarpeeksi syitä pelastaa itsesi ja lapsesi. Sinun asiasi ei ole hakea miehelle apua, sillä miehesi on aikuinen ihminen ja vastuussa omasta käytöksestään. Sen sijaan sinun vastuullasi on sinun hyvinvointisi ja lapsesi hyvinvointi. Sen takia toistan jälleen: lähde sieltä mahdollisimman äkkiä pois. mikäli yhtään arvostat lapsesi ja itsesi henkeä ja hyvinvointia. 

Tuollainen huutaminen tekee lapselle pahaa. Oma äitini kommunikoi lähes yksinomaan huutaen. Pelkäsin häntä ja pelkään vieläkin vaikka en itse mikään arka ja hiljainen ihminen olekaan. 

Herkkä lapsi saa varmasti traumat. Minä en aikuisenakaan kestä yhtään huutoa, alan itkeä.

Lapsuudenkodissani isä huusi kuin raivopää. Muistan kuinka lapsena pelättin sitä hetkeä kun isä tuli töistä ja aloitti raivoamisen. Aiheeksi kävi mikä vain.

Inhosin ja pelkäsin isääni, sillä jossain tilanteissa tuntui, että hänellä on päässä naksahtanut. Hän ei juonut, vaan oli "raitis raivopää".

Joskus vanhempana isän käytös muiden nähden hävetti ja nolotti. Eli veikkaan, ettei ap:n miehelläkään raivoaminen jää vain pikkulapsiaikaan. Meillä saattoi olla esimerkiksi sukulaisia tai lasten kavereita käymässä, mutta niitä raivareita tuli silloinkin.

Jälkikäteen ajatellen oli aika ristiriitaista, että olin lapsena ja kouluikäisenäkin todella kiltti ja ujokin. Koulussa olin monesti luokkani parhaita. Kavereiden tai serkkujen luona käydessä ajattelin aina, että kuinka joillakin voi olla niin mukavat vanhemmat ja sitten piti taas palata siihen riitaisaan raivopesään. Lisäksi isä huusi raivatessaan sellaisia asioita, joita moni ei humalassakaan sanoisi. Hän mm. kehotti veljeäni tappamaan itsensä.

Kyllä minä ap sinuna miettisin, että millaisen lapsuuden haluat lapsellesi tarjota. Tarvitseeko lapsen elää jatkuvassa pelossa, kun vanhempi ei hillitse itseään?

[quote author="Vierailija" time="04.04.2015 klo 13:36"]

jää traumoja. Äitini huusi minulle paöjon. Lopputulos on se, että en voi sietää yhtään huutamista. Huutaminen laukaisee minulle paniikkikohtauksen nykyään. Jopa toisesta huoneesta huutaminen saa minut hysteeriseksi. Samoin ovien paukuttaminen

[/quote]

Sama. Itselleni jäi traumoja huutamisesta ja pelosta. En voi yhtään sietää huutamista. Esim. joskus kun joku tyytymätön asiakas huutaa minulle puhelimitse, on pakko ottaa välittömästi beetasalpaajaa, että saan rauhoitettua tärisemisen ja sydämen sykkeen.

Tarkoitan tätä: Jätä se sika!

Ap, paljon pelkoa lapsuudessa ja nuoruudessa kokeneena voin todeta, että lapsesi loppuelämän kannalta olisi parempi, jos tämän isä katoaisi kokonaan lapsen elämästä. Ellet itse ole kokenut suurta pelkoa, et voi täysin ymmärtää, miten kuluttavaa, kahlitsevaa ja sisältä syövää on olla lapsesi asemassa. Eikä se pelko ikinä pääty lapsuuteen, vaikka huutajan luonne muuttuisi lempeämmäksi tai lapsi ei aikuisena pitäisi yhteyttä tähän. Lapsesi tulee elämään vääristyneen kommunikoinnin, vääristyneen minäkuvan ja kaltoinkohtelun aiheuttamien henkisten vammojen kanssa suurella todennäköisyydellä loppuikänsä. Vaikka hän myöhemmin terapialla tai muilla toimilla saisi osan vahingosta purettua, joku osa jäänee kuitenkin.

[quote author="Vierailija" time="04.04.2015 klo 14:13"]Tuntuu hyvältä kuulla että kohtalotovereita on. Kerron teille salaisuuden, jota ei tiedä kukaan muu kuin yksi perhetyöntekijä. Vauva-aikana lapsen ollessa 9kk ikäinen, mies kävi kimppuuni aamutoimien yhteydessä kun ärsyyntyi yöllä vetämättä jääneestä vessanpöntöstä. Hän saarnasi, saarnasi, nälvi ja valitti, laajensi aihepiiriä ja kulki asunnossa perässäni nalkuttaen vaikka useaan kertaan sanoin, että josko jo lopettaisit, yritän laittaa meille aamupalaa. Kun ilkeily vain jatkui, heitin väsymyspäissäni keittiön pöydän ääressä istuvan miehen päälle kahvipannullisen kylmää vettä ja huusin "lopeta !" Se mitä seuraavaksi tapahtui on syöpynyt verkkokalvoilleni ikuisesti, se katse miehen silmissä kun hän nousi tuolista ja sanoi "nyt sssaaatanaaa!!!" Ja lähti tulemaan kohti. Olin ihan varma että seuraavaksi herään sairaalasta, sellainen hullunkiilto silmissä hänellä oli. Otti kuitenkin käsivarsista kiinni ja paiskasi vasten ovea minun vikistessä, että päästä irti, minuun et koske. Nosti minut kirjaimellisesti seinälle ja sitten laski puhisten alas. Lapsi istui syöttötuolissaan jotain leivänmuruja pupeltaen, ja tämä välikohtaus sattui eteisessä jonne ehdin keittiöstä perääntyä, joten hän ei nähnyt tilannetta. Tuo aamu kuitenkin murskasi sydämeni. Käsivsrsiini jäi valtavat kädenjäljen muotoiset tummansiniset mustelmat, jotka valokuvasin salaa. Tämän jälkeen en ole enää tuntenut samoin miestä kohtaan ja hän on suuttuessaan pysytellyt minusta jopa liioitellun kaukana, sillä säikähti itsekin tilannetta. Tästä syystä en myöskään halua hänen raivoaan enempää lietsoa.
[/quote]

Ap, tuli kurja mieli puolestasi ja lapsesi puolesta tämän luettuani. Miehesi on väkivaltainen ja lapsesi on todistamassa väkivaltaa.

Suosittelen, että pääsiäisen jälkeen viimeistään alat etsiä asuntoa itsellesi ja lapselle. Tuo kertomasi raivokohtaus ja pahoinpitely saattaa toistua milloin vain. Tuollainen käytös ei ole oikeutettua keneltäkään.

Mieluummin ainakin itse olisin eronnut kuin väkivallan pelossa (tai pahoinpideltynä) pienen lapsen kanssa.

Silloin kun minun mies toimi samoi, oli räjähdys herkkä ja valitti lapselle niin käskin sen olemaan puuttumatta mihinkään mitä lapsi tekee, sanoin sille että ole sinä hiljaa ja esitä ettet huomaisi niin minä puutun lapsen tekemiseen jos on tarvetta. Nykyään sitä huomaa että jos toinen on uupunut näkyy se ensimmäisenä lapsille tiuskimisena. Onko mies aina ollut tuollainen? Vai kenties on vaan niin uupunut että kiittämättömyys ja kiukuttelu menee yli heti...

31, aivan kuin minun tarinani.