Mies huutaa lapselle, jääkö siitä traumoja?

[quote author="Vierailija" time="04.04.2015 klo 16:28"]Silloin kun minun mies toimi samoi, oli räjähdys herkkä ja valitti lapselle niin käskin sen olemaan puuttumatta mihinkään mitä lapsi tekee, sanoin sille että ole sinä hiljaa ja esitä ettet huomaisi niin minä puutun lapsen tekemiseen jos on tarvetta. Nykyään sitä huomaa että jos toinen on uupunut näkyy se ensimmäisenä lapsille tiuskimisena. Onko mies aina ollut tuollainen? Vai kenties on vaan niin uupunut että kiittämättömyys ja kiukuttelu menee yli heti...
[/quote]

Mitähän tässä tarkoitat "kiittämättömyydellä"?

Todellakin saattaa jäädä traumat. Isäni huusi lapsuudessa aivan mitättömistä asioista, syntymäpäivät ja juhlapyhät oli niitä pahimpia. Ei kuitenkaan koskaan kännipäissä raivonnut vaan ainoastaan selvinpäin.. Arkisin kellon lähestyessä puoli neljää, jolloin isän työpäivä aina päättyi, sai pelätä että mistäköhän tänään raivotaan. Ei tarvinnut olla kuin yksi kenkäpari eteisessä kulkuväylällä, niin jo alkoi kenkien viskominen ulos ja raivoaminen päälle.

Joskus isä raivosi ja huusi niin kauan että sai itkemään, ja kun sitten itkin niin alettiin riehumaan vielä enemmän miten mun täytyis pitää turpani kiinni.

Minun isäni on aina ollut väkivaltainen. Hän alkoi lyömään minua, kun olin n.1 vuotias ja olen piiskaa saanut n. 12 vuotiaaksi asti. Otimme monesti yhteen, koska en anna helposti periksi ja uhmasin isääni voimakkaasti. Suuttuessaa hän huusi ja lähestyi uhkaavasti vyön tai oksan kanssa, repi housut alas ja piiskasi niin kauan kun en enää itkenyt. Kuitenkin isäni puhui usein, kuinka ihana ja hyvinvoiva perhe meillä onkaan. Luulin pitkään, että tuollainen väkivalta on ihan normaalia ja joka perheessä toimitaan samalla tavalla. Olin n. 13 kun tajusin, että perheellämme ei todellakaan ole kaikki asiat kunnossa. Olen alkanut saada paniikkikohtauksia ja minua ahdistaa valtavasti. Kärsin myös jonkin asteisesta sosiaalisten tilabteiden pelosta. Nyt olen 18 ja välit isääni on todella etäiset, vaikka saman katon alla asutaankin.

[quote author="Vierailija" time="04.04.2015 klo 17:42"]Todellakin saattaa jäädä traumat. Isäni huusi lapsuudessa aivan mitättömistä asioista, syntymäpäivät ja juhlapyhät oli niitä pahimpia. Ei kuitenkaan koskaan kännipäissä raivonnut vaan ainoastaan selvinpäin.. Arkisin kellon lähestyessä puoli neljää, jolloin isän työpäivä aina päättyi, sai pelätä että mistäköhän tänään raivotaan. Ei tarvinnut olla kuin yksi kenkäpari eteisessä kulkuväylällä, niin jo alkoi kenkien viskominen ulos ja raivoaminen päälle.

Joskus isä raivosi ja huusi niin kauan että sai itkemään, ja kun sitten itkin niin alettiin riehumaan vielä enemmän miten mun täytyis pitää turpani kiinni.
[/quote]

Meillä lapsuudessani myös juhlapyhät ja juhlat olivat kauheita. Kerran muistan, kun isä "halusi opettaa" minulle matematiikaa ollessani toisella luokalla ala-asteella. Hän raivosi ja huusi ja olin aivan peloissani. Siinä vaiheessa hän alkoi huutaa, että olenkin aivan "neuroottinen", kun kerran en enää sano mitään.

Joulut olivat yleensä painajaismaisia. Meillä ei juuri ollut ystäväperheitäkään ja jos taas vaikka joku äitini työkaveri toi joulun aikana jonkun pienen muistamisen, saattoi isä tämän lähdettyä pitkään haukkua kyseistä työkaveria ja keksiä tästä jotain ilkeilyjä. Vastaavalla tavalla meidän lasten kaverit haukuttiin, joten ei tehnyt mieli pyytää kavereita kotona käymään.

Mielestäni aloittajan tilanteessa on pelottavaa tuon pienen lapsen asema. Hän ei ole valinnut omaa syntymäänsä eikä hän pääse tuosta tilanteesta pois. Sen sijaan ap ja miehensä ovat aikuisia, joiden tulisi taata lapselle turvallinen lapsuus. Kyllä tuollainen käytös vaikuttaa myös pitkälle lapsen myöhempiinkin ihmissuhteisiin.

Ap, miltä sinusta tuntuu nämä vastaukset?

Hurjia tarinoita, niin todellisia ja niin koskettavia. Saa kyllä miettimään asioita.

Itse tuon miehen raivokohtauksen jälkeen jossa hän kävi minuun käsiksi, yritin parhaani mukaan silotella tietä miehen edessä eli raivata arjessamme piiloon pahimpia raivoamisen aiheita. Se toimi todella hyvin, mutta oli toki itselleni rasittavaa. En esim. Uskaltanut jättää miestä tuon jälkeen vauvan kanssa kaksin kotiin ollenkaan, enkä antaa hänen herätä aamuisin lapsen kanssa jolloin hän on kiukkuisimmillaan ja väsyneimmillään. Olisin todellakin tarvinnut valvottavan lapsen kanssa apua esim. Viikonloppuisin vuoroaamuin, mutta heräsin lapsen 1,5 vuotiaaksi asti joka viikonloppu la-su aamuisin että mies saisi nukkua vaikka olin välillä aivan umpiväsynyt. Ajattelin tällä tavalla vain AINA ja ainoastaan sitä että suojelen omaa lastani. Tuon pahoinpitelyn jälkeen on vikaa ollut myös minussa, sillä joskus lapsen nukkumaanmenon jälkeen olemme riidelleet toisillemme sähisten ja olen syyllistynyt taivostuessani mätkimään häntä rintakehään, itsekin heti katunut alhaista käytöstäni mutta mies on vain ollut niin ärsyttävä minua kohtaan. Hän ei ole enää osoittanut merkkiäkään provosoitumisesta vaan on seisonut liikahtamatta kädet sivuilla paikoillaan ja kävellyt pois. Näistäkin tilanteista on jo aikaa yli vuosi. Nykyisin en oikeastaan enää edes riitele mieheni kanssa, kun hän tiuskii ja huutaa, vaihdan aihetta. En enää edes jaksa raivostua tai riidellä hänen kanssaan ja mielestäni tämä kertoo omaa kieltään siitä että rakkaus on aika pahasti hakoteillä. -Ap

Ap, aivan kuin meidän elämää. Mieheni on masentunut ja kohtelee meidän melkein kolmevuotiasta samoin. Kun on tilanne jossa lapsen pitäisi siivota lelujaan/ ei tottele parilla sanomisella/ läikyttää päälleen vahingossa jotain/ testailee niin kuin pienen kuuluu testailla miehen hermo pettää nopeasti ja huutaa ja kiroilee lapselle. Myös jos lapsi itkee muuta kuin että on satuttanut itsensä fyysisesti, mies pitää sitä turhana märinänä ja antaa lapsen itkeä niin kauan yksin että hiljenee.

Lapsi heräsi päiväuniltaan kesken unien ja rupesi itkemään kovasti. Mies kävi ovella kysymässä mitä huudat ja jatkoi matkaansa jättäen lapsen itkemään. Ei mennyt vaikka pyysin että lohduttais toista. Mies vain tokaisi että ihan turhaan itkee ei ole syytä. Kun lapsi oli huutanut vartin mies haki lapsen syliin pyynnöstäni, mutta sanoi lapselle koko ajan että ei ole syytä huutaa, ihan turhaan itket ja kun lapsi ei lopettanut tiuskaisi että vie takaisin sänkyyn jos ei ole hiljaa. Lähti viemään ja kysyi lapselta sattuuko johonkin ja kun lapsi itki kirosi tälle ilkeästi ja huusi että en kuule mitään kun huudat noin kovasti. Laittoi vihaisena sänkyyn ja jätti sinne itkemään :(

Mies on sanonut että oman olon takia ei jaksa mitään. Meillä on muitakin lapsia jotka ymmärrettävästi pöljyilevät myös mutta miehen pinna riittää heille. Varsinkaan isoimmalle pinna riittää parhaiten vaikka hänen pään aukominen on kohdistettu nimenomaan aikuiseen ja häneltä pitäisi odottaa enemmän kun pari vuotiaalta. Silti mies ottaa henkilökohtaisesti sen lapsen kiukun joka ei osaa kohdistaa sitä mieheen henkilökohtaisesti. Mies ymmärtää isommalta paaaaljon enemmän kun pieneltä. 

Itse olen aivan varpaillaan kun joudun päivittäin puolustamaan nuorempaa ja mies pitää omaa käytöstään normaalina kasvatuksena. Olen sanonut että vien lapsen pois jos jatkaa huonosti kohtelua ja sanoi vaan että se pitää sitten mennä jos niin paljon vituttaa. Ei vituta vaan huolestuttaa lapsen puolesta.

[quote author="Vierailija" time="04.04.2015 klo 13:58"]Meillä toisinpäin. Äiti huutaa, kiukuttelee, syyllistää ja paukuttelee ovia. On kuulemma niin väsynyt vaikka minä hoidan lähes kaikki hommat. Lapsi alkaa jo pelkäämään äitiä. En tiedä mitä tehdä, olen yrittänyt puhua ja saada puolisoa näkemään että tilanne ei ole enää hänen hallussaan. Olen tosi kyllästynyt tilanteeseen ja huolissani hänestä ja lapsesta.

-uupunut isä
[/quote]

Vastaan "uupuneelle isälle" välillä, toivottavasti Ap ei pahastu :)

Hae teille apua. Tuntuu tosi pahalta erityisesti lapsesi puolesta, mutta myös sinun ja naisesi. Voisiko hän olla masentunut? Hienoa kun huolehdit. Jos lapsenne on pieni, voit kysyä neuvolasta vinkkejä. Älä odota pidempään vaan toimi.

[quote author="Vierailija" time="04.04.2015 klo 17:59"]Minun isäni on aina ollut väkivaltainen. Hän alkoi lyömään minua, kun olin n.1 vuotias ja olen piiskaa saanut n. 12 vuotiaaksi asti. Otimme monesti yhteen, koska en anna helposti periksi ja uhmasin isääni voimakkaasti. Suuttuessaa hän huusi ja lähestyi uhkaavasti vyön tai oksan kanssa, repi housut alas ja piiskasi niin kauan kun en enää itkenyt. Kuitenkin isäni puhui usein, kuinka ihana ja hyvinvoiva perhe meillä onkaan. Luulin pitkään, että tuollainen väkivalta on ihan normaalia ja joka perheessä toimitaan samalla tavalla. Olin n. 13 kun tajusin, että perheellämme ei todellakaan ole kaikki asiat kunnossa. Olen alkanut saada paniikkikohtauksia ja minua ahdistaa valtavasti. Kärsin myös jonkin asteisesta sosiaalisten tilabteiden pelosta. Nyt olen 18 ja välit isääni on todella etäiset, vaikka saman katon alla asutaankin.
[/quote]

Olen pahoillani puolestasi! Sydäntä kylmästi tuo että isä piiskasi kunnes lapsi eienää itkenyt. Mitä hirviöitä me aikuiset voimmekaan olla!

Niin surullisia tarinoita.

Meillä mies ottaa matsia vanhimman lapsemme 14 v. kanssa. Mies on kiivasluonteinen ja hyökkäävä, on heti ensimmäisenä syyttämässä kaikesta (ihan turhaan) poikaa. Alkaa huutaa ilman mitään ennakkovaroitusta. Toinen pari vuotta nuorempi poikamme ei yhtään kestä huutamista ja onkin pikku perfektionisti, yrittää aina parhaansa :( Pahinta on se, että mies haukkuu vanhinta poikaamme välillä tyhmäksi, idiootiksi yms. :( On käynyt kerran rinnuksiin kiinnikin :(

Kamala tilanne tuolla ap:la ja sillä toisella 48:la (?).
Miten voi olla noin hirveitä isiä vielä nykypäivänä.
Lapset voivat käyttäytyä entistä uhmakkaammin kun heitä noin kohdellaan ja sitten ihmetellään miksi lapsi käyttäytyy niin huonosti. Mistähän mallin saa.

Ottakaa ero noista miehistä ja pliis älkää sitten antako isälle viikonloppuna yökylään vain sillä verukkeella, että isällä on oikeus.

Ap, mitä olet ajatellut tehdä?

Aika surulliselta vaikuttaa sekin, että sinun pitää kotonasi käyttäytyä kaikin keinoin siten, ettei mies vaan saisi aihetta raivostua (vaikka onkin tullut esille, että mikä vain voi olla siihen syynä).

Kuinka sukulaisenne tai tuttavanne suhtautuvat miehen raivokohtauksiin? Tai käyttäyykö mies muiden läsnäollessa täysin eri tavoin?

Mies tarvitsee terapiaa. Mietin, että millaista hänen oma lapsuutensa on ollut? Löytyykö äkkipikainen ja kiukkuinen isä taustalta?
Kuulostaa samanlaiselta kuin oma mieheni, (meillä ei ole lapsia juuri tästä syystä). Hänen isänsä oli juuri tuollainen ja lapsuudessaan mieheni olikin täydellinen lapsi, joka aina jaksoi hymyillä. Hymyily loppui kaksikymppisenä ja kiukkuaminen alkoi...eikä sille näy vielä 4kymppisenä loppua. Hermostuu todella pienistä asioista ja on taipuvainen perfektionismiin/liikaan tunnollisuuteen. Kärsii huonosta itseluottamuksesta. Paljon on äidillä vastuuta mielestäni tällaisessa tilanteessa. Rajat täytyy vetää siihen millaista käytöstä hyväksyy. Oma anoppini ei osannut rajoja vetää, vaan alistui liikaa taloudellisen riippuvuuden takia mm. Omalle miehelle olen riitatilanteissa sanonut useita kertoja millaista käytöstä en hyväksy ja se mikä on lapsuuden kodissa ollut ok, ei ole ok minulle. Hän osaa myös ärsyttää pisteeseen, että tilanne on mennyt tönimiseksi. Hidasta muutos kuitenkin on. Hän käynyt myös terapiassa ja siitä on ollut jonkun verran apua, vaikka välillä tuntuu, että onko hän siellä aivan rehellinen. Vaikeita asioita, tsemppiä!

Meillä ei sisällä huudeta joten kun joku alkaa möyryymään niin suustani tulee välittömästi käsky:ulos jos huudatuttaa. Tätä hoen miehellekin. Tosin hän korottaa ääntä ehkä kerran puolessa vuodessa.

[quote author="Vierailija" time="04.04.2015 klo 13:57"]

[quote author="Vierailija" time="04.04.2015 klo 13:41"] [/quote] En kai minä nyt sitä hiljaa sivusta seuraakaan, mutta tervetuloa kokeilemaan vastaanväittämistä erittäin huutoherkälle miehelle ja kiukkuiselle lapselle, ei siinä keinoja toimia oikein ole juuri lainkaan. Mieheen ei saa mitään kontaktia hänen upotessa raivonpuuskaansa, sanakin liikaa ja hän huutaa niin että korvat soi ja en minä sellaista jaksa lietsoa. Kunhan lapsi kasvaa isommaksi niin kuulostelen tilannetta, sanakin hänen taholtaan että isän käytös pelottaa niin eropaperit lähtee menemään. Olen jotenkin niin täynnä tätä jekyll-hyde-elämää. Rakkaus on osaltani kadonnut kokonaan, aitoa rakkautta tunnen vilpittömästi vain lastani kohtaan. Me pärjättäisiin kaksin ihan mainiosti ja meillä olisi varmasti humoristinen ja lämmin elämä.

[/quote]

Miksi haluat jatkaa yhteiseloa hetkeäkään tuollaisen mieshirviön kanssa? Lapsesi ehtii vaurioitua yhä pahemmin miehesi aggressiivisuuden vuoksi. Miehesihän on väkivaltainen. Hän harjoittaa henkistä väkivaltaa lasta ja ilmeisesti myös sinua kohtaan. Lapsesi pelkää häntä jo nyt. Myös sinä pelkäät häntä. Miten isot vauriot pitää syntyä, ennen kuin ymmärrät jättää tuollaisen hermoheikon miehen, joka käyttäytyy pahemmin kuin uhmaikäinen lapsesi? Lapsesi kiukkukohtaukset ymmärrän, sillä hän on lapsi ja hänellä on lapsen ymmärrys. Miehesi sen sijaan on aikuinen ja häneltä pitää odottaa vastuullisen aikuisen käytöstä. Jokainen syy, jolla hän selittää karjumistaan ja raivokohtauksiaan, ovat ainoastaan tekosyitä.

Teet palveluksen kaikille, kun lähdet lapsen kanssa pois mahdollisimman äkkiä. Pelasta lapsesi ja itsesi jo heti arjen tultua. Jos kotona on liian vaikeaa, voit lähteä lapsen kanssa pois aikaisemminkin ystävien tai sukulaisten luo tai turvakotiin. Sinuna en katselisi miehesi käytöstä enää hetkeäkään. 

Traumoista - Olen kokenut karjumista lapsuudenkodissani. Nyt aikuisena kärsin masennuksesta ja ahdistuksesta. Olen yrittänyt olla työelämässä opiskelujen jälkeen, mutta en kestä pienintäkään stressiä tai konfliktia. En vain jaksa sitä. Lisäksi erehdyin naimisiin samanlaisen miehen kanssa kuin isäni. Hän nitisti viimeisimmätkin itsetunnon rippeet niin, että tunnen itseni epäkelvoksi.  

No, mä kaikkien kasvatusoppaiden vastaan toimin ja sanon miehelleni, että lopeta toi huutaminen.

pitäis varmaan asiallisesti pysyä toisen aikuisen puolella,,mutta pehmeämmin opastaa lasta.

joskus sit autan lasta ja selitän sen isän huudon.

joskus puhun miehelle jälkikäteen, että voist pyytää anteeksi. Ja jutella lapsen kanssa.

tai voithan sä sanoa ukolle, että että sä hoidat nyt vähän aikaa kasvattamisen, kun ukolla on liian kireellä pinna. 

Mua itteeni harmittaa, kun välillä me kumpikin hermostutaan lapselle. Ja sitä mä juttelen mun miehelle, että ei tää kyl oo hyvä.

selitä lapselle. Ja voihan olla, että kun lapsi kiukkuaa, niin isällä herää jotain vanhoja mitä sen kodissa on ollut ja hermoo niinkuin sille itelle on hermostuttu.mja kun niillä on jo tapa, että isä huutaa...nin se ei muutat vaikka aihe olis ihan mitätön.

Voihan sitä,opastaa, että menee laskemaan kymmeneen tai sanoo sulle, että nyt menee pinna ja sä jatkat sen asian loppuun.

juttele.

jää traumoja. Äitini huusi minulle paöjon. Lopputulos on se, että en voi sietää yhtään huutamista. Huutaminen laukaisee minulle paniikkikohtauksen nykyään. Jopa toisesta huoneesta huutaminen saa minut hysteeriseksi. Samoin ovien paukuttaminen

lastensuojelulla on tarjolla apua ja ohjausta suoraan terapiaan aikuiselle ihmiselle joka huutaa kolmevuotiaalle..

ei teillä hyvin mene ja miten voit äitinä seurata tuota vierestä hiljaa, mitä sillä opetat lapselle, että ollaan vaan hiljaa kun isä huutaa ja nälvii.. sellaistako on elämä?? sitten lapsi ei saa inahtaakaan kun sen pitää olla hiljaa mutta aikuiset saa karjua ja käyttäytyä itse kuin pikku penskat..

sun miehellesi olisi yksi asia sanottavana: kasva aikuiseksi ja jos et osaa käyttäytyä kuin aikuinen, hae apua.

Kiitos kommenteista, voinko ottaa yhteyttä oikeasti lastensuojeluun ihan vain siitä syystä että isänsä tarvitsee ohjausta käytöksessään?
-Ap