En ymmärrä poikalasten maailmaa :(

käsitystäni ihan kokonaan. Muistan kun odotin esikoista, niin ajattelin, että toivottavasti tulee tyttö. "Pelkäsin" kanssa jotenkin poikien maailmaa, kun ei siitä ollu kokemusta. Ei veljiä, eikä ihan lähelläkään poikalapsia.

No, esikoinen sitten syntyi ja oli tyttö. olin onnellinen, mutta...tyttöpä ei olekaan koskaan ollut mikään runsaan tyttömäinen tai prinsessaelkeinen vaan enemmän lähinnä poikamainen. Luonteeltaan, temperamentiltaan on vielä alusti asti ollut vaativa lapsi, eikä vähään tyytyväinen. Ei osaa leikki yksin jne. Ei ole paljoa nukkien tukkia väkertäny...



Toinen lapsemme onkin sitten poika, joka on alusta saakka on ollut ns. "helpompi" lapsi. Ei ole yhtä jääräpää. Tykkää leikkiä yksin, leikkii ihania mielikuvitusleikkejä (nyt 5v. ) toki mukana on rajumpia ritari- turtles- spiderman tyyppisiä leikkejä myös. Ja energiaa on kuin duracell-pupussa.

Mutta turhaan olen ns. "pelännyt" poikien maailmaa. Tai ainakin lapseni luonteen kanssa se on ihan hyvä yhtälö ;)

Pelkäsin, että jos saan tytön, niin se on samanlainen kauhukakara, joka itse olin. Minulla oli aina vaatteet rikki ja suostuin käyttämään aina vaan samoja vaatteita, ja inhosin kaikkea hepenettä. Murrosiässä olin ruma punkkarinnäköinen hirvitys...Vanhemmat varmaan häpesivät, enkä varmasti ollut se äidin hyvä kaveri...



Nyt minulla kaksi ihanaa ja fiksua poikaa, joiden suhteen en usko joutuvani samanlaisiin vääntöihin kuin ehkä tytön kanssa olisin joutunut. Ovat niin mainioita tapauksia ja niin vastuuntuntoisia. Kovia halaamaan ja myös riehumaan.

Todella kurja lukea tällaista ap:n kaltaista viestiä. Kuten joku tuossa kirjoittikin, niin kyllähän sitä ihminen katkeroituu ap:n tavoin, jos kuvittelee jostain jotain muuta (tytöstä) ja näkee omassa lapsessaan niitä huonoja puolia. Aivan kuten tuossa moni jo kirjoittanutkin: koita ap tajuta, että lapset ovat yksilöitä. Tyttö voisi ihan hyvin olla "riehuja" tai poika yhtä lailla rauhallisempi.



Yritä myös kasvaa aikuiseksi ja arvostaa ja olla kiitollinen siitä mitä sinulla on.

Minulla on 2 poikaa, 6v ja 3v.

En tykkää karjumisesta, hirviömeiningistä, tappelusta, "sotimisesta" tms. niin sanotusta poikien meiningistä.

Olen ainut lapsi, rakastanut barbeja yms. ja tyttömäisyys on ollut aina ihana juttu.



Mutta osa minusta on aina ollut poikamainenkin. Olen ollut raisuli, rakastan eräilyä, käsitöitä, nikkarointia, tutkimusmatailua, seikkailua, rakentamista jne.



Olen tullut siihen tulokseen, että ei minun tarvitse tykätä minun poikieni kaikista jutuista. Minä voin rakennella heidän kanssaan legoilla, tehdä retkiä, lukea kirjoja, nikkaroida, jutella, askarrella jne.

He ovat ihania persoonia! Minun rakkaita joita minä hellin suukoin ja halein, turvaan heitä ja osoitan heille miten ihania persoonia he ovat.



Nyt meillä on myös 6kk ikäinen tyttö. Odotan innolla kaikkea mitä tyttö tuo meidän perheeseen... Mutta mitää odotuksia en rakenna. Hän saa olla sellainen tyttö kuin tahtoo. Räväkkä poikamaisempi tyttö, rauhallisempi prinsessaneiti tai jotain siltä väliltä... ihan mitä tahtoo.



Pääasia on että jokainen minun lapseni tuntee sen että he ovat minulle rakkaita, erityisä ja heistä ollaan ylpeitä. Tunteita näytetään ilosta suuttumukseen ja kaikki eei aina ole mieleen mutta perusasia ei häviä mihinkään, se on ÄIDINRAKKAUS joka on rajaton.

Öppis kirjoitti juuri niinkuin minä olisin kirjoittanut.



Parasta minustakin, niinkuin monen muunkin mielestä, pojan äitinä olossa on ollut se "miesten" maailmaan tutustuminen, väitän että olen myös parempi vaimo kun ymmärrän että pienestä pojasta se iso miehen köriläskin on kasvanut ja sen sisällä asuu pikkuinen poika aina välillä.

että ne leikkien erot johtuu aivojen rakenteista ja hormoneista.



Meillä on aika tasa-arvoinen koti, kotitöitä tekee molemmat vanhemmat eikä niiden tekemisestä edes riidellä. Iskä on ollut molemmista hoitovapaalla, mutta niin vaan tyttö leikkii kotileikkejä ja poika käy hurjia taisteluita hirviöotuksillaan. Välillä voidaan leikkiä yhdessä ja vaikka tappaa lumiukko tai vaihtaa nukkevauvalle vaipat. Ja voi karmea, että osaavat leikin päältä riidellä, kun poika yrittää kotileikkiin tuoda oman hurjan tyylinsä ja tyttö hirviöleikkiin "vauvaa".



Ehkä sille erolle on biologiset perusteet. Kun kivikaudella nainen synnytti lapsen ja oli fyysisesti heikompi ja heikoissa voimissa, miehen piti pystyä puolustamaan kotia. Hirviöt piti ajaa pois.

Ei ole mikään pakko vaan istua vieressä ja katsoa kun ne käy ylikierroksilla. Joskus riehuminen (sekä tytöille ja pojille) on ihan paikallaan, mutta opeta pienestä pitäen että kaikelle on aikansa ja paikkansa.

ja hauskaa niiden kanssa on touhuta ja pelata pelejä. Itse olen ollut pienenä aika poikatyttö ja kiipeillyt puissa, tehnyt majoja ja sitten vanhempana käynyt vielä intinkin :) Joten mulle poikien ajatusmaailma ei ole vieras, kyseessähän on vai mielikuvitus, jota voi jumpata itsekin. Ja osaa ne pojat olla hempeitäkin; meillä pussaillaan ja halaillaan päivittäin ja osataan sanoa ääneen, että rakastetaan. Ja nuorimmaisella pojalla on kova vauvakuume, haluaisi pikkuveljen tai siskon kun sitä olisi kuulemma niin kiva hoitaa :) Ja unipuputkin pojilta löytyy :)

Useimmiten se on kyllä sitä rymyämistä isoveljen kanssa ja ihan hyvä niin. En itsekään lapsena ollut kiinnostunut nukke- ja kotileikeistä, saati mistään prinsessahörhöilyistä, eli ei se tyttölapsi ole takuu "tyttöleikeistä" äidin kanssa.

ehkä opit niistä jotain.



Esim. Jari Sinkkonen: Elämäni poikana.

Bonnie Macmillan: Miksi pojat ovat poikia?

Liisa Keltikangas-Järvinen: Temperamentti - Ihmisen yksilöllisyys.

Faber - Mazlish: Meillä on mukavaa - Eroon sisaruskateudesta. Auta lapsiasi elämään sovussa.



Ja vaikka mitä kirjoja löytyy. Minä oon samaa mieltä jonkun yllä kirjoittaneen kanssa, että ei sun tarvi antaa poikien riehua määrättömästi, vaan laita ne ruotuun. Rakkautta ja rajoja ne pojatkin tarvii.

minä olen ikionnellinen suloisesta 5v pojastani. Hän on rauhallinen, eikä riehu ja hänen kanssaan voi touhuta mitä vaan.

En voisi kuvitellakaan olevani äiti tyttölapselle, tuleva murrosikä ja "vaatimukset" mitä yhteiskunta asettaa naisille pelottaa. Liekö oma räiskyvä suhde äitiini syynä? En tiedä.

meidän poika on aina ollut helpompi ja mukautuvampi kuin tytär. Kaikesta huolimatta rakastan heitä molempia yhtä paljon. Tytöt ja pojat on yhtä ihania, kun sen vain oikein oivaltaa :)

Meillä on kaksi poikaa ja kyllä ne rymyävät mutta ovat toisaalta myös oikein herttaisia otuksia. Kummatkin ovat kyllä ihan omanlaisiaan tyyppejä. Kolmas ukkeli on tulossa eikä se harmita minua yhtään. Olisin varmaan ihan onnellinen, jos minulla olisi vain tyttöjäkin, mutta tähän poikamenoon tottuneena pikkutytöt (joita näen lasten harrastuksissa aika paljon) vaikuttavat vähän rasittavilta.

äityy hurjaksi, kun perheessä on enemmän kuin yksi poika. Mulla on tyttö ja poika, poika on se, joka ährää itsensä syliin aina kun on mahdollista.

Kyllä useimmat tytötkin tykkäävät pelottavista hirviöleikeistä ja remuamisesta.

Tai sitten pitää hyppiä ja tanssia jonkun rymymusiikin tahdissa.

Ei meillä ainakaa mitää hiljaista ole, vaikka onkin pelkästään tyttöjä.



No hiuksia kyllä saa letittää ja joskus harvoin leikkivät nukkeleikkejä.

minä olenkin onnellinen siitä etä minulla on tytär <3 pienet tytöt on suloisia, pojat lähinnä riiviöitä.

t. kolmen tytön ja yhden pojan äiti

älä yritä selittää itsellesi, että tytöt olisivat jotenkin erilaisia. kai siinä katkeraksi tuleekin, kun kuvittelee tyttöä joksikin täydelliseksi olennoksi ja poikien suhteen näkee vain realiteetit.



Kyllä meillä tyttö on se kaikkein pahin koheltaja ja rymyäjä. Viime viikonvaihteessakin leikkasi veitsellä sormeensa, sai haavan päähänsä hypättyään tuolilta ikkunalaudan reunaan ja sai hirveän naarmun poskeensa pihalla leikkiessä. Ikinä ei ole vastaavaa ollut kahden pojan kanssa. Ja ihan mahdoton on riitelemään ja pitämään puoliaan, kauhea meteli joka hemmetin asiasta. Roolileikeissäkin on vähintään yhtä usein hirviö tai kummitus kuin prinsessa ihan kuin veljensäkin.



Jos sukupuolieroja rupean miettimään, niin ei meidän lapsista kyllä käyttäytymisen perusteella pystyis päättelemään kuka on poika ja kuka tyttö, kaikilla on monenlaisia piirteitä ja jokainen on erilainen.

Mutta kyllä mä kuvittelen ymmärtäväni. Oma poikani on niin pieni vielä ettei sillä ole tullut hirviövaihe, tytöllä se sen sijaan on meneillään parhaillaan.



Kaverilla (jonka poika on nyt 9-vuotias) oli jossain vaiheessa pieni kriisinpoikanen samasta asiasta, mutta se ratkaisi sen - tää kuulostaa tosi itsestään selvältä mutta ei musta silti ole sitä - olemalla ottamatta paineita asiasta. Totesi ettei yksinkertaisesti osaa leikkiä mitään taistelujuttuja, ja että muut tehköön niin jos haluavat. Hän äitinä tarjosi sitä mitä osasi, eli luki ja sylitteli ja jutteli ja pelasi lautapelejä ja pyysi mukaan leipomaan (tai mitä nyt ikinä) eikä ruvennut pakottamaan itseään vieraalta tuntuviin leikkeihin. Kyllä se poika ne ritaritaistonsa tms. jostain silti etsi, mutta suhde äitiin perustui aina muille jutuille. Käsittääkseni niillä on aina ollut oikein hyvä suhde näilläkin ehdoilla.

Mun mielestä pienet pojat on ihania. Mun mielestä justiin se riehuminenkin ja hirviöleikit ja kaikki on niin suloista, ne on niin tosissaan niiden juttujensa kanssa. Mun poika on kova halaamaan ja pussamaan, kertoo usein miten ihana mä oon :)

Välillä se tulee kysymään tarttenko mä niska tai jalkahierontaa jne. ikää sillä on 7-vuotta.



Mun tyttökin on ihana, mutta en mä siitä nyt sen enempää tässä. Tai no joo, se ei pienenä tykännyt yhtään kun se hiuksia laittoi, ei sillä mitkää letit päässä kauan pysyneet, nyt se on jo niin iso että itse hoitaa kampaamokäyntinsäkin.