Synnytyksen jälkeen kotiin ilman vauvaa

Siinä on sitten ensin sairaassaoloaika ja pelko vauvan voinnista sekä lisäksi mahdollinen vauvan kuolema. Tässä taas joku ilkeä voisi sanoa että tällaiselle on kamalampi tilanne kuin jollain jonka vauva kuolee vaikka synnytyksessä.

Ja yha vieläkin väitän, että se oli surullisempaa kun tiesi, että se lapsi ei koskaan tullut kotiin. Ja anteeksi en rupea keltään pyytelemään.

jää jos synnyttää kuolleen lapseN. Häpeämään vaan käsketään.

otsikossa puhuta mitään tyhjästä sylistä, joten sinänsä selityksesi siitä, että nyt ketjun avaavat lapsensa menettäneet on ontuva..

Yleensähän tyhjällä sylillä tarkoitetaan juuri sitä, että vauva on kuollut. Siksi tän ketjun avaa nyt ne vauvan menettäneetkin, joille ketju ei kuitenkaan ollut suunnattu. Epäonninen sanavalinta ap:ltä tilanteessa, missä hänelle ei tietenkään tule mieleen alkaa viilaamaan pilkkua. Ja joskus sillä pilkun viilaamisella kuitenkin välttäisi turhan mielipahan.

laittakaa vaikka uusi ketju sitä varten! Voistaisiin kysyä, että "huhuu, ap!!! Kuinka reipas yksivuotias voi nyt? Toivottavasti hyvin!"

Tilanne on tosiaan se, että vanha viesti oli näemmä noussut esille jälleen ja tosiaan tilannekin on luonnollisesti muuttunut vuoden takaisesta.



Huomasin viestin nousseen esille jälleen ja ajattelin kirjoittaa kun huomasin tuon viimeisimmän viestin. Kyllä vaan onneksemme 1-vuotias on reipas ja voi hyvin.



Kirjoitin tuon viestini viime vuoden maaliskuussa aika herkässä mielentilassa. Olin juuri (varmaan noin varttia aikaisemmin) kotiutunut sairaalasta ja vauva tosiaan siirrettiin samana päivänä Lastenklinikallle synnäriltä. Olin ehkä vielä yliarvioinut henkiset voimavarani ja olin yksin kotona tuona iltana ilman miestäni. Tuntui siltä että pärjäsin ihan hienosti tilanteen kanssa ja pystyin hyväksymään sen, etten pikkuista saanut mukaani kotiin ja että hänen tilanteensa on epävarma..



Ahdistus tulikin siinä vaiheessa kun pääsin kotiin ja todellakin syli tuntui hyvin tyhjältä, vaikka vauva "siellä jossain" olemassa olikin.



Vauvamme elämän alkumetrit olivat melko rankat. En tuota viestiä kirjoittaessani tiennyt, että edessä ovat viikot sairaalassa, leikkauksia nukutuksineen, aikoja teholla ja luonnollisesti ihan vuodeosastolla. Paljon tunteita mahtui noihin viikkoihin. Oli hetkiä epätoivon, varovaisen toiveikkuuden, surun, ilon ja epävarmuuden. Tunteista vahvin oli kuitenkin luonnollisesti rakkaus tuota pientä ihmistä kohtaan.



Loppujen lopuksi olimme onnekkaita ja kaikki meni hyvin... En varmasti koskaan unohda sitä päivää kun lapsemme ensimmäistä kertaa toimenpiteiden jälkeen näytti vähän virkeämmältä. Tuntui siltä että saimme ihan konkreettisesti nähdä silmiemme edessä sen kuinka elämä voittaa. En unohda myöskaan sitä ilon ja onnen tunnetta kun vihdoin pääsimme kotiin..



Vielä tänäänkään ei lapsellamme ole "terveen papereita", vaikka kaikki näyttäisikin olevan juuri nyt ihan normaalisti. Vähän varuillaan tässä ollaan silti kokoajan.



Lapsemme täytti tosiaan maaliskuussa yhden vuoden ja kaikki näyttää oikeinkin lupaavalta. Lapsi on aivan ihana ja hurmaava 1-vuotias, kuten ikäisensä taitavat aina olla ;)



Kiitos teille, jotka viestiini vastasivat ja pahoittelen, jos sanavalintani viestissäni loukkasivat jotakuta.



Kaikille lapsensa menettäneille toivon jaksamista suuren tuskan keskelle.



Kaikille sairaala-arkea eläville haluan toivottaa myös voimia. Pitäkää huolta itsestänne ja toisistanen myös :)





Ap ja jo yli vuoden ikäinen "sairaalavauva"

kotiin 200 km päähän, ja jättämään pienet kaksoset teholle. Matka oli ihan hirveä, itkin juna-asemalla, ja koko junamatkankin.. Onneksi ei mennyt montaa päivää kun soitin sairaalaan ja sieltä sanottiin että pojat tuodaan kotikaupungin sairaalaan keskolaan, se oli melkein yhtä mahtavaa kuin se että sai aikanaan lapset kotiin.

Omaa kokemusta ei ole mutta siskon ja kummilapsen perheessä olen vierestä seurannut. Tilanne on hirveän rankka, mutta koita jaksaa ajatella että jokainen tunti ja minuutti tuo lähemmäs sitä hetkeä, jolloin vauva pääsee kotiin.



Toivottavasti nopeasti, mutta tilanteet ovat tietysti aina erilaisia.

Pumppasin rinnat tyhjiksi päivisin 3, öisin neljän (herätyskello yöllä soimaan) tunnin välein, että maidontulo käynnistyy ja pysyy.



Päivisin aina menin sairaalaan vauvan kanssa olemaan. Yöksi kotiin. Kurja tilanne, mutta minkäs sille mahtoi.

kun vauva oli siirretty toiseen sairaalaan hoitoon infektion takia ja siellä ei ollut äidillä mahdollisuutta yöpyä. En kyllä oikein kokenut syliäni tyhjäksi sinä aikana jonka vauva siellä sairaalassa oli (7 vrk), sillä niin tiivisti siellä lastenosastolla tuli aikaa vietettyä (esikoinen oli kyseessä). Sen aikaa minkä oltiin kotona, katseltiin miehen kanssa kuvia ja videoita vauvasta, mä lypsin maitoa ja yritin nukkua varastoon sitä aikaa varten kun vauva tulee kotiin.

Sulla on sentään vauva, vaikkakin sairaalassa, mutta saat hänet sentään elävänä kotiin.

mutta viestistäsi päätellen ammattiavusta asian käsittelyssä ei olisi ainakaan haittaa.

vietiin ambulanssilla teho-osastolle.



Kotiutumiseni sairaalasta oli kamalaa. Itkin vaan, koko ajan. Ne ajat, jolloin emme olleet vauvan luona sairaalassa, makasin (olin sektion ja kohtutulehduksen jäljiltä tosi kipeä), pumppasin maitoa enkä saanut syötyä yhtään mitään. Jossain vaiheessa tuli turta olo.



Silloin oli vielä epäselvää, selviääkö lapsi lainkaan hengissä.

Se on kuule paljon surullisempaa kun se vauva ei tullut ikinä kotiin.

Se on kuule paljon surullisempaa kun se vauva ei tullut ikinä kotiin.

En tajua. Mitä iloa te itsekään saatte siitä, että pääsette sanomaan: "mä kärsin enemmän kuin sä." Olen kysymysmerkkinä. Luulisi, että suuren menetyksen kokenut ihminen pystyisi olemaan vähän empaattisempi myös toisen äidin hädän suhteen...

selvisin, koska oli pakko. Lapsi eli ja hengitti ja alkoi toeta.

Ja mä heti perästä kun kotiuttivat mut synnytyssairaalasta.

Päivät ja illat hoisin siellä vauvaa. Yöt vietin mäkkitalossa.

Kun siihen on niin hyvä tilaisuus. Lapsi on siellä ihan hyvässä hoidossa eikä osaa sinua vielä kaivata. Huolehdit nyt vain itsestäsi.

Ja yha vieläkin väitän, että se oli surullisempaa kun tiesi, että se lapsi ei koskaan tullut kotiin. Ja anteeksi en rupea keltään pyytelemään.

Ei kai se, että joku menettää lapsensa synnytyksessä tarkoita sitä, ettei ap saisi surra omaa tilannettaan.



Tuolla ajattelutavallahan kukaan ei saisi pohtia ja potea koskaan mitään, koska aian löytyy niitä joilla on vielä pahemmin.



Minä ainakin tuntisin sylini tyhjäksi ap:n kuvaamassa tilanteessa, mutta kannattaa varmaan jo ajatella sitä tilannetta kun lapsi viimein tulee kotiin.

Mutta ei tästä minun puolestani enempää.