Lue keskustelun säännöt.
Synnytyksen jälkeen kotiin ilman vauvaa
22.03.2009 |
Nyt olisi vertaistuki tarpeen. Onko paikalle ketään joka on kotiutettu synnäriltä vauvan siirtyessä jatkohoitoon muualle. Kuinka selvisitte tilanteesta ja miten jaksoitte arjen pyörittämisen. Meillä on nyt tämä tilanne ja syli tuntuu todella tyhjältä.
Kommentit (35)
Se, miten paljon vauvan kanssa voi olla sairaalassa riippuu tietysti vauvan voinnista ja millaisella osastolla on.
Meidän vauva oli reilu 2kk teho-osastoilla, joissa toisella alkoi vierailuaika klo.12 ja toisella vasta klo.13.30, ja iltapäivällä oli vielä "hiljainen tunti" jolloin piti poistua. Ja yöllä ei saanut tehoilla myöskään tietenkään olla, joten rajattuahan se sairaalassaolokin oli teholla. Toisaalta ehkä hyväkin, että oli pakko levätä kotona välillä..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
vauva jäi Lastenklinikan teholle. Onneksi loppupeleissä kaikki hyvin.
Yleensähän tyhjällä sylillä tarkoitetaan juuri sitä, että vauva on kuollut. Siksi tän ketjun avaa nyt ne vauvan menettäneetkin, joille ketju ei kuitenkaan ollut suunnattu.
Epäonninen sanavalinta ap:ltä tilanteessa, missä hänelle ei tietenkään tule mieleen alkaa viilaamaan pilkkua. Ja joskus sillä pilkun viilaamisella kuitenkin välttäisi turhan mielipahan.
Ajattele niitä ihania hetkiä jotka saatte tulevaisuudessa viettää...?:)
Se on kuule paljon surullisempaa kun se vauva ei tullut ikinä kotiin.
ottaa oma suruasia esille täällä ja tässä ketjussa, mutta kukaan ei täällä varmasti väittänyt, että sinun surusi olisi ollut pienempi kuin ap:n kokema. Sinunkaan suuri suru ei oikeuta vähättelemään toisen kokemaa surua oli se minkä kokoinen tahansa. Niitä ei voi mitata eikä vertailla. Tuskin itsekään olisit halunnut kuulla toisen suusta, että sinä sentään et menettänyt lastasi kymmenenvuotiaana syöpään pitkien ja tuskallisten hoitojen jälkeen. Eikö niin. Joten tuetaan vaan toisiamme ja jaetaan kokemuksia kannustavaan sävyyn.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sai sairaalabakterin ja minä sain samaan aikaan migreenikohtauksen. Enkä edes tajunnut ,kun kuuluttivat ,että lapsi on viety teholle. Viikon päivät oli siellä , ja tosi vahvat kuurit sai. onneksi selvisi kun oli niin isokasvuinen.
kaksi kuudesta vauvastani on joutunut jäämään sairaalaan.
Kun kolmas lapseni syntyi, hänellä oli jotain "hankautumaa" kasvoissaan. Ponnistusvaihe oli vaikea enkä meinannut jaksaa ponnistaa vauvaa lopulta, hän painoi 4000g.
Tosiaan tuon "rohtuman" ja punaisuuden takia vauva vietiin heti synnyttyään tarkkailuosastolle. Pelättiin jotain infektiota.
Jälkeenpäin hoitajakin naureskeli että aika hassun näköistä kun noin iso vauva oli tarkkailussa "kaapissa".
Oli ikävää koska en päässyt ollenkaan lähelle vauvaani. Lasien takaa näin hänet, toimitin äidinmaitoa sairaalaan. Kotona olivat 4v ja 3v lapset, joten aika meni kuitenkin pakosta kiireelläkin välillä.
Soitin sairaalaan kolmesti päivässä, ja maitomatkallakin kyselin jos jotain olisi saatu tietää. Vauvalle tehtiin mm. selkäydinpunktio jne.
Lääkäri sanoi että joidenkin kokeiden vastaukset voivat kestää kauan, jopa viikkoja, jolloin karmea epäilys tuli ettenkö saa vauva vielä pitkään aikaan...ennen kuin vastaukset tulevat.
Mitään poikkeavaa ei vauvasta alkututkimusten perusteella löydetty. Iho kasvoilla oli normaalisoitunut ja jotenkin ajattelin että olisiko hankautuminen matkalla ulos saanut aikaan ärtymystä.
Huh, 13 päivän kuluttua synnytyksestä lääkäri soitti ja sanoi ihanasti -Ei voi olla mitään noin isossa lapsessa, tarkoittaen isolla sitä, että kaikki tuntuu normaalilta. Sain vauvan seuravana päivänä, arvaat kuinka pidin häntä sylissä ihan tarkoituksella, vaikka vauva nukkui...Kotona olin katsonut tyhjää vauvan vuodetta ja kun se huoli lapsen terveydestä oli päällä. Onneksi kaikki lopulta hyvin.
Mutta, mutta, kolmen vuoden kuluttua olin synnyttämässä taas Kätilöopistolla uutta perheenjäsentä. Synnytys meni ihan mukavasti, mutta jonkin ajan kuluttua hoitaja tuli kertomaan kuinka vauvallani on hieman lämpöä.
Vauva joutui tarkkailuosastolle, ja kerrottiin että on sitten siellä valmiina jos bilirubiini alkaa nousta, saa sitten valohoitoa jos tarvitsee.
Niin sitten parin päivän ikäiselle vauvalle alkoi tulla keltaista iholle ja vauva oli valohoidossa.
Muistan kuinka seisoin pienen vauvani korin vieressä osastolla, paino oli normaali 3600g. Jo silloin siinä ajattelin ettei tämä voi olla viimeinen, vaikka tällaisia vaikeita aikoja on jo toisella lapsella, mutta eihän tässä mitään suurempaa hätää ole...
Valohoito ei tuntunut tehoavan. Välillä jo vihjailtiin josko vauva joutuu verensiirtoon. Kun vauvan bilirubiiniarvot olivat normaalit, en saanut vauva vieläkään kotiin, sillä hän joutui olemaan osastolla yhteensä 14 päivää.
Syy oli se, että sillä osastolla oli muillakin valohoidossa olevilla tarttuvaa "tautia" joka tarttui meidänkin vauvaan.
Näillä vauvoilla oli märkää, ts. mätää, kenellä käsivarressa kenellä sormissa, kuten vauvallani.
Tähän sormimärkimiseen annettiin aamuisin antibioottipistos ja vauva oli koko "kuurin" ajan osastolla. Olin jo hermostunut hieman, mietin mitä voi tehdä, koska antibiootit eivät auta, keskisormien kynnen vierestä tuli "mätää".
Kävin joka päivä koska vauva ei ollut eristyksessä, ja odotin että kun se viimeinen pistos annetaan kaksiviikkoisena otan heti kello kahdeksan jälkeen vauvani kotiin.
Antibiootit eivät auttaneet, sanoin lääkärille että vien vauvan kotiin ja käytän yksityislääkärillä, jos on tarvetta.
Sisarukset odottivat sisareni kanssa innolla kotona kun tulimme isän hakemana kotiin. Muistan lukeneeni suolavedestä ja sen vaikutuksesta, joten päätin ensin kokeilla vauvan sormiin sitä, antibiootti ei ollut auttanut, joten kai yrittää kannattaa.
Keitin litran vettä jossa oli 1rkl suolaa, laitoin jäähtyneen veden kuppiin ja liotin vauvan sormia aina puhtaassa vedessä. Suola ilmeisesti jotenkin "imi" märkää pois...Laitoin pienen pienet kääreet keskisormiin, välillä sormet kupissa uudessa suolavedessä ja muutamassa päivässä alkoi mätä loppumaan. Taisin laittaa Bacibact-pulveria kääreen alle, jolloin pöpöt eivät sormissa lisääntyneet.
Loppu hyvin, olin kyllä viemässä lääkäriin vauvaa, mutta suolavesi auttoi tai sitten viiveellä antibiootti.
Juttelin joskus joidenkin samoihin aikoihin synnyttäneiden äitien kanssa tästä. Joku sanoi vauvallaan olevan käsivarressa "mätää" joka ei löhde ennen kuin paikkaa hankaa hieman jolloin sieltä pääsee tulemaan märkä ulos. Tuntui kurjalta, mutta silloin osastolla liikkui tällaista.
Synnytin vuielä kaksi "iltistä" mutta onneksi ei enää ollut sairaalaan jättämisiä.
Kaikkea hyvää ap Sinulle ja perheellesi samoin kuin muille näiden asioiden kanssa oleville.
Onneksi nykyään saadaan kaikkea hyvää aikaiseksi lääketieteen puolella, vauvan luona saa olla ja aina voi välillä soitella kuulumisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se on kuule paljon surullisempaa kun se vauva ei tullut ikinä kotiin.
ottaa oma suruasia esille täällä ja tässä ketjussa, mutta kukaan ei täällä varmasti väittänyt, että sinun surusi olisi ollut pienempi kuin ap:n kokema. Sinunkaan suuri suru ei oikeuta vähättelemään toisen kokemaa surua oli se minkä kokoinen tahansa. Niitä ei voi mitata eikä vertailla. Tuskin itsekään olisit halunnut kuulla toisen suusta, että sinä sentään et menettänyt lastasi kymmenenvuotiaana syöpään pitkien ja tuskallisten hoitojen jälkeen. Eikö niin. Joten tuetaan vaan toisiamme ja jaetaan kokemuksia kannustavaan sävyyn.
minä ainakin koin nuo viestit sillälailla ap:ta kohtaan tukenina, että hänellä ainakin on elävä vauva, asiat voisivat olla paljon pahemmin.
Mutta tuo taas on ihmeellistä, että vauvansa menettäneet saavat vain lokaa niskaansa?
kuulla mitä ap:lle ja hänen vauvalleen kuuluu nyt? Mikä tuli diagnoosiksi? Mitä nyt kuuluu?
Ja ihan tosi, ei tarvitsisi ilkeillä, vaikka omalla kohdalla olisi käynyt huonommin. Mistä nämä ilkeilleet vauvansa menettäneet voivat tietää mitä ap:n vauvalla oli, saati mikä oli lopputulos.
Toivottavasti ap on saanut viettää onnellisen vuoden lapsensa kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se on kuule paljon surullisempaa kun se vauva ei tullut ikinä kotiin.
ottaa oma suruasia esille täällä ja tässä ketjussa, mutta kukaan ei täällä varmasti väittänyt, että sinun surusi olisi ollut pienempi kuin ap:n kokema. Sinunkaan suuri suru ei oikeuta vähättelemään toisen kokemaa surua oli se minkä kokoinen tahansa. Niitä ei voi mitata eikä vertailla. Tuskin itsekään olisit halunnut kuulla toisen suusta, että sinä sentään et menettänyt lastasi kymmenenvuotiaana syöpään pitkien ja tuskallisten hoitojen jälkeen. Eikö niin. Joten tuetaan vaan toisiamme ja jaetaan kokemuksia kannustavaan sävyyn.
minä ainakin koin nuo viestit sillälailla ap:ta kohtaan tukenina, että hänellä ainakin on elävä vauva, asiat voisivat olla paljon pahemmin.Mutta tuo taas on ihmeellistä, että vauvansa menettäneet saavat vain lokaa niskaansa?
Jos olisit pahalla mielellä vaikkapa serkkusi kuoleman takia, jos joku sanoisi sinulle, että onneksi oli vain serkku, multa kuoli veli?
Mun mielestäni toi ei ole mitään lohduttamista vaan toisen surun mitätöimistä.
Mun tuttavaperheeltä on kuollut 3 vauvaa ja ollut 4 keskenmenoa. Olisiko tässä tilanteessa reilua sanoa noille yhden vauvan menettäneille, että teiltä on sentään kuollut vain 1 lapsi?
Se on kuule paljon surullisempaa kun se vauva ei tullut ikinä kotiin.
ottaa oma suruasia esille täällä ja tässä ketjussa, mutta kukaan ei täällä varmasti väittänyt, että sinun surusi olisi ollut pienempi kuin ap:n kokema. Sinunkaan suuri suru ei oikeuta vähättelemään toisen kokemaa surua oli se minkä kokoinen tahansa. Niitä ei voi mitata eikä vertailla. Tuskin itsekään olisit halunnut kuulla toisen suusta, että sinä sentään et menettänyt lastasi kymmenenvuotiaana syöpään pitkien ja tuskallisten hoitojen jälkeen. Eikö niin. Joten tuetaan vaan toisiamme ja jaetaan kokemuksia kannustavaan sävyyn.
minä ainakin koin nuo viestit sillälailla ap:ta kohtaan tukenina, että hänellä ainakin on elävä vauva, asiat voisivat olla paljon pahemmin. Mutta tuo taas on ihmeellistä, että vauvansa menettäneet saavat vain lokaa niskaansa?
Jos olisit pahalla mielellä vaikkapa serkkusi kuoleman takia, jos joku sanoisi sinulle, että onneksi oli vain serkku, multa kuoli veli? Mun mielestäni toi ei ole mitään lohduttamista vaan toisen surun mitätöimistä. Mun tuttavaperheeltä on kuollut 3 vauvaa ja ollut 4 keskenmenoa. Olisiko tässä tilanteessa reilua sanoa noille yhden vauvan menettäneille, että teiltä on sentään kuollut vain 1 lapsi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se on kuule paljon surullisempaa kun se vauva ei tullut ikinä kotiin.
ottaa oma suruasia esille täällä ja tässä ketjussa, mutta kukaan ei täällä varmasti väittänyt, että sinun surusi olisi ollut pienempi kuin ap:n kokema. Sinunkaan suuri suru ei oikeuta vähättelemään toisen kokemaa surua oli se minkä kokoinen tahansa. Niitä ei voi mitata eikä vertailla. Tuskin itsekään olisit halunnut kuulla toisen suusta, että sinä sentään et menettänyt lastasi kymmenenvuotiaana syöpään pitkien ja tuskallisten hoitojen jälkeen. Eikö niin. Joten tuetaan vaan toisiamme ja jaetaan kokemuksia kannustavaan sävyyn.
minä ainakin koin nuo viestit sillälailla ap:ta kohtaan tukenina, että hänellä ainakin on elävä vauva, asiat voisivat olla paljon pahemmin. Mutta tuo taas on ihmeellistä, että vauvansa menettäneet saavat vain lokaa niskaansa?
Jos olisit pahalla mielellä vaikkapa serkkusi kuoleman takia, jos joku sanoisi sinulle, että onneksi oli vain serkku, multa kuoli veli? Mun mielestäni toi ei ole mitään lohduttamista vaan toisen surun mitätöimistä. Mun tuttavaperheeltä on kuollut 3 vauvaa ja ollut 4 keskenmenoa. Olisiko tässä tilanteessa reilua sanoa noille yhden vauvan menettäneille, että teiltä on sentään kuollut vain 1 lapsi?
Miksi tuo olisi ilkeää, mutta se, että väheksyy toisen surua sairaasta lapsesta ei ole?
että lapsesi kuitenkin elää, huonomminkin olisi voinut käydä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
jää jos synnyttää kuolleen lapseN. Häpeämään vaan käsketään.
reilu 3kk sairaalahoidossa. Ja tosiaan alkuviikot olivat erittäin rankkoja koska ei ollut varmuutta jääkö vauva henkiin, tai millaisia vaurioita on.
Mutta kyllähän se syli tyhjä on, ja raskasta se kotiin lähteminen on jos on kuvitellut kotiutuvansa vauvan kanssa. Eli normaalitilanteeseen nähden kuitenkin raskaampaa, vaikka paljon ikävämpiäkin kohtaloita olisi.
Itse koetin kotona levätä, syödä, nukkua. Meillä esikoinen kotona, joten puuhaa siinä mielessä riitti, oli pakko jaksaa pyörittää samalla tavallista arkea.
Pumppasin maitoa voimieni mukaan (kerran yöllä, ja pidin kerran viikossa "nukkumayön" ilman pumppausta jotta jaksoin paremmin itse).
Soitin aamuin illoin sairaalaan ja kysyin vauvan vointia, ja päivät vietin suurimmaksi osaksi sairaalassa. Illalla/iltapäivisin kotiin, jotta ehdin olla myös esikoisen kanssa.
Ei siinä muuta voi, kuin mennä päivä kerrallaan. Lepo, ruoka, puhuminen...ne auttoivat minua. Ja vertaistuki.
Yksi jotenkin absurdi keino selvitä ihan ekat päivät miehen kanssa (oltiin silloin vielä synnytyssairaalan perhehuoneessa), oli se että katsoimme kaikki mahdollisimmat tyhmät ja vähän aivokapasiteettia vaativat tv-ohjelmat..ja söimme suklaata ja sipsejä. Hullua ehkä, mutta jotenkin oli pakko saada lepuuttaa aivoja, ettei koko aikaa miettinyt milloin puhelin soi ja saamme kuulla jotain kauheita uutisia.. Eli rentoutumista ja mielen hellimistä, niin paljon kuin siinä tilanteessa pystyy..
Jaksamista teille. Toivottavasti saatte pian vauvan kotiin. Sairaala-aika on raastavaa aikaa usein, mutta kyllä siitä selviää kun on pakko. Voimavaroja meistä ihmisistä löytyy yllättävän paljon kriisin kohdatessa!