Millaisen äidin pää hajoaa lapsen kanssa kotona?

Olin 21v kolmen alle 4v äiti. Mies ei auttanut, ei ollut tukiverkostoa, ei työtä, ei ystäviä (bilettivät). 5v en nukkunut öitä. Lapset olivat haastavia ja sairastivat paljon. Aikaa tuosta on jo kauan ja muistan ainoastaan ne hyvät hetket. Vähän sama asia kuin synnytys, unohtaa ne negatiiviset puolet :)

Nostan itselleni ajankohtaista ketjua, pää hajoaa. Oon 28-vuotias idealisti (realiteettien hyväksyminen vaikeaa) ja perfektionisti (etenkin oman epätäydellisyyden hyväksyminen vaikeaa). Esikoinen on nyt 2 kk vanha, tänään ja eilen on tuntunut vakavasti siltä, etten jaksa enää. Varmaan asiaan vaikuttaa osaltaan lievä univaje ja se, että oon vielä niin tuore äiti. Vauva itkee välillä niin, ettei itkuun auta mikään; luultavasti vatsavaivoja edelleen. Lisäksi vauva on ottanut nyt tavaksi itkeä aina ennen päiväunille nukahtamista (tuohonkaan itkuun ei tunnu auttavan mikään, yleensä sylittely vain tuntuu häiritsevän lisää, ilmeisesti on jotenkin ylivirittynyt ja yliväsynyt). Mietin jatkuvasti, teenkö jotain väärin ja voisinko tehdä paremmin/ enemmän. Luen paljon vauvanhoitovinkkejä netistä ja kirjoistakin ja pyrin poimimaan sieltä itselle sopivat. Haluaisin kuitenkin "luottaa vaistooni", mutta usein tuntuu, että koko vaisto on ihan kadoksissa... jos sitä edes on. Haluaisin, että lapsen isä olisi aktiivisempi lapsen suhteen (ja oon sen myös hänelle sanonut), silti tuntuu, että on vaikea luottaa mieheen siinä suhteessa (luulen, että tulkitsen itse lasta parhaiten ja ettei mies keskity vauvaan tarpeeksi tämän kanssa ollessa, katsoo mm. TV:tä samaan aikaan). En haluaisi tehdä itsestäni "korvaamatonta" besserwisser-äitiä, koska pää ei kestä sitä, enkä usko sen olevan lapsellekaan parhaaksi... siihen kuitenkin ollaan tätä menoa päätymässä.

Vauvanhoidon lisäksi otan paineita ulkonäöstä ("pitäisi" olla hoikempi, nähdä enemmän vaivaa ulkonäön eteen) ja parisuhteesta (pelkään olevani tylsä, lössähtänyt kotilehmä, joka puhuu vain vauvankakasta).

Tuntuu, että vauva-aika on oikeastaan kärjistänyt ongelmia, joita mulla on ollut itseni kanssa jo aikaisemmin (heikko itsetunto, negatiivisuus, perfektionismi). En ainakaan tietoisesti odottanut, että lapsen saaminen tekisi musta parempaa ihmistä, mutta oon kai silti jotenkin järkyttynyt siitä, kuinka vaillinaiseksi ja riittämättömäksi äitiys saa mut itseni tuntemaan. Luulin kai silti, että olisin ollut jotenkin parempi äiti, tai edes hyvä... toivottavasti tää menee vielä alkushokin piikkiin.