Millaisen äidin pää hajoaa lapsen kanssa kotona?

ihan tavallisen ja inhimillisen äidin, jonka elämään pitäisi kuulua muutakin kuin kotona olemista ja lasten kanssa tekemistä.

Ihminen se on äitikin ja äidilläkin on oikeus välillä tehdä muutakin.

Hyvin yksinkertaista ja selkeää ja ei pitäisi olla mitään irvittävää tässäkään.

käytin joskus termiä "pää hajoaa kotona" vaikkean sitä nyt ihan niin tarkoittanutkaan. Mutta kun vettä satoi päivästä toiseen, leikkipuistoissa ei näkynyt enää ristin sielua (puhun nyt esim. viime tammikuusta), ei saanut koskaan hoitoapua kun verkostot on niin heikot, syvällisiä (tai edes vähän pinnallisempia) kotiäitiystävyyksiä ei ollut (kaikki omat ystävät töissä, perhekerhoissa ym. en päässyt pintaa syvemmälle ihmisten kanssa), seurana päivästä toiseen kiukkuileva 2-vuotias, niin kyllä siihen väsyi.



Uskon että pääongelmani oli yksinäisyys, joka varmasti osittain johtuu myös luonteestani. Muiden aikuisten seura olisi helpottanut omaa jaksamista.

Itsellä ei miehen lisäksi ollut kotioloissa muita aikuiskontakteja. Kyllä: juoksin kaiken maailman kerhot ja puistot, mutta juttuseuraa ei vain löytynyt. Ei ollut myöskään mummoja tms. tukiverkostoa ympärillä, joten elämä oli sitten pelkkää lasten kanssa oloa ja pää hajosi. Aamulla herätessä toivoin, että olisi jo ilta, että pääsisi takaisin nukkumaan.



Elämä helpotti, kun pääsin töihin. Nyt lapset ovat jo kaikki (3)koulussa.

Eli kun et ole yli vuoteen nukkunut likimainkaan täysiä yöunia, niin useammalla meistä hajoaisi pää...olimme sitten kotona tai missä vaan. Mulla ainakin jatkuva unenpuute vei ilon, halun ja välillä melkein toimintakyvyn täysin. Kyllä minäkin halusin nauttia lasten kanssa kotona olosta, mutta on aika inhimillistä ettei pää oikein kestä, jos yksi ihmisen perustarve eli uni jää kuvioista pois.

Ainakin mielestäni tästä on kyse kun ei pää kestä kotona.

Tarkoitan että sitä saattaa ajatella ennen lapsen tuloa millasta elämä on: lapsi on ilonen ja helppohoitonen, koti kiiltää, mies tuo kukkia tullessaan töistä, ihaillaan ensimmäisiä askeleita jne.



Lapselle tuleekin koliikki, ei nuku kunnolla, itse ei nuku päiväunia vaan siivoaa paniikissa (että edes jotain tulisi tehtyä).



Pahinta on mammakerhot joissa lapsesi juoksee seinille ja kiljuu, häpeät kun lapsi ei halua ainoana lapsena mennä mukaan piirileikkiin vaan häiritsee kaikkia.



Mitä jos vaan heittäytyisi lapsen elämään? Antaa tiskien odottaa ja vaan nuuskii lasta?

En minäkään erityisemmin nauti vaipparallista, mutta kyllähän sen tietää että se tarttee taas kohta vaihtaa. Ei sitä tartte sen enempää korostaa.

Itte otin huumorilla kun aikanani vaihdoin lapsille yövaippoja ja aamupalan jälkeen tunnin sisällä molemmilla tuli kakkavaipat.



Musta on jokseenkin huolestuttavaa ettei voida tehdä omaa tapaa hoitaa arkea, vaan koitetaan mahtua johonkin kiiltokuvaan! Itse en pidä kiiltävää kotia merkkinä onnellisuudesta: moni alkoholistikin piilottaa ongelmansa juuri siistiin kotiin.

Onni on ihan se että kaikki voi hyvin!



Miten te ihmiset joilla pää hajoaa mahdatte selviytyä työttömänä tai eläkeläisenä? Kun koti hiljenee lapsien muuttaessa pois? Vai silloinko vasta se oma elämä alkaa?

Entä kun tääläkin on lukenut miten isovanhempien kuuluu rynnätä apuun torvet soiden kun sitä pyydetään? Jääkö sulta silloin vatsatanssitunti pitämättä jälleen, ensin omien lapsien tähden ja sitten lapsenlapsien..



Se raja on jossain, mutta jokanen sen rajan itse päättää! Ei voi vaatia itseltään samaa kuin naapurissa asiat tehdään.



Itse ymmärsin tän toisen lapsen jälkeen. Nyt 3- kymppisenä en aio säätää liian puhtauden nimeen tai mammakerhojen kanssa jos ei homma toimi.

Desinfioiminen tappaa hyvätkin pöpöt ja vertailu toisiin ei vaan ole hyväksi koska jokasella on erilainen koti, on siivoojaa, valmisruokaa, joku tekee itse vaatteensa ja joku harrastaa runojen kirjottamista.

Ajankäyttö voi olla tehokasta tai sitä haluaa kävellä taaperon kanssa ihmetellen jokasen kiven ja madon kohdalla! SINÄ sen päätät mikä on teijän juttu. Jos kotimatka kaupalta kestää 2 h kun käännetään lapsen kanssa jokaikinen kivi niin toinen pääsee saman matkan 1 h 55 minsaa nopeammin ja kerkee nuolemaan lattiansa 5 kertaan ennenkö toinen mamma pääsee kotiin.



Meneekö liiaksi toistamiseksi jos kiteytän: eläkää sitä omaa elämää! Ei silloin voi lattia olla nuoltuna jos aika menee johonkin teille tärkeään. Sinä itse sitä muuta silloin haikailet. Ja se on täysin turhaa, tuleeko mieleen että se lattian nuolija ehkä haikailee miten ihanaa olisi lapsen kanssa ihmetellä luontoa?

minä minä minä.......

joka ei osaa asettua pienen lapsen asemaan tai yhteisen hyvän asian taakse.

minä minä ja kunhan vain minä

Keskustelunaiheet on sanoisinko rajallisia, ja leikit huomattavan yksinkertaisia ja toistavat sita samaa uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Ja kaikki mitä teet nollautuu parissa tunnissa, taas pitää syöttää ja vaihtaa vaippa jne., kyllä se turhauttaa.

Itse en ole mikään kodinhengetär ja tiskit todellakin odottivat, mutta ei niitä kotitöitä voi ikuisesti hoitamattakaan jättää, eikä ole myöskään reilua pistää miestä tekemään kaikkea.

Olen ollut työttömänä välillä pari kk, eikä se ole ollut mikään ongelma. Silloin olen pystynyt tekemään omassa tahdissa minua kiinnostavia asioita ja tavata ihmisiä rauhassa ilman keskytyksiä.

Raskasta lapsen kanssa kotona oli se, että kuten joku joskus sanoi, elämä oli yhtäkkiä kymmenen minuutin pätkissä eikä enää ollutkaan oman elämänsä päähenkilö vaan kaikki piti koko ajan sopeuttaa jonkun muun ihmisen mukaan.

Mitä jos vaan heittäytyisi lapsen elämään? Antaa tiskien odottaa ja vaan nuuskii lasta?

En minäkään erityisemmin nauti vaipparallista, mutta kyllähän sen tietää että se tarttee taas kohta vaihtaa.

Miten te ihmiset joilla pää hajoaa mahdatte selviytyä työttömänä tai eläkeläisenä? Kun koti hiljenee lapsien muuttaessa pois? Vai silloinko vasta se oma elämä alkaa?

ja mahdollisuutta sosiaalisiin kontakteihin ihmisten kanssa jotka keskustelevat muustakin kuin lapsista.

Itsellä ainakin oli valtavasti kerhokäyntejä ym ja lisäksi opiskelin avoimessa yliopistossa, koska en yksinkertaisesti jaksanut pelkästään yksinkertaisia siivoamiseen ja vauvan hoitoon liittyviä asioita.

vuodet ovatkaan.



Tai sellaisen, joka tarvitsee pomon keksimään virikkeitä ja käskemään kenen kanssa vietät aikaasi.



Omassa ystäväpiirissäni parhaiten kotona ovat viihtyneet sosiaaliset, aktiiviset ja positiiviset ihmiset. Huonoiten taas ne, jotka eivät osaa tehdä mitään ellei joku käske, eivät osaa hankkia ystäviä, eivät uskalla/ jaksa käydä missään tai tehdä mitään lapsen kanssa. Onko ihme jos pää hajoaa?

Ei se katso sosiaalista statusta, mielenterveyttä, siivousinnokkuutta, parisuhdetilannetta, koulutustasoa, eikä mitään muutakaan. Ihminen on siitä erikoinen eläin, että sen olotilan muuttuvat voimakkaasti ja lyhyissäkin sykleissä, myös kuva omasta itsestä muuttuu eri ikäkausien aikana.



Kun sain esikoisemme, halusin hoitaa lastani täydellisesti. Halusin myös, että suhteemme mieheni kanssa olisi kukoistava. No, vauvalla oli koliikki, kukaan ei nukkunut, kämppää piti puunata, lasta ulkoilutin sen kaksi kertaa päivässä jo 4 kk lähtien ;) Korvike oli ajatuksissani mörkö.



Kun saimme toisen lapsemme, pienellä ikäerolla esikoisen kanssa, yritin pitää saman tahdin päällä. Suhde miehen kanssa on ollut aina vakaa, joten mistään erosta ei puhuttu, vaikka suhde oli kovilla jo esikoisen aikaan. Huomasin parin kuukauden päästä olevani väsynyt. Väsymys kasvoi ja kasvoi. Minä muutuin kiukkuisemmaksi ja kiukkuisemmaksi. Olin kuin perseeseen ammuttu karhu, pääni sisällä kuhisi ampiaisparvi. Tiuskin ja äyskin, jopa lapsilleni. Siivosin ja siivosin. Imuroida piti joka päivä, samoin ikkunoita pyyhkiä, lattioita pestä jne. Koko homma meni täysin neuroottiseksi, kunnes tajusin, että minun oli muututtava.



Pikkuhiljaa tilanne rauhoittui. Sain ajatuksiani kasaan. Palasin vanhan rakkaan harrastukseni pariin. Se ei vie minua pois kotoa, mutta antaa minulle omaa aikaa ja aivoille heiniä. Nyt en enää siivoa neuroottisesti, en tiuski lapsilleni, suhteemme aviomieheni kanssa on parempi kuin koskaan.



Ensiketaa voin sanoa nauttivani kotonaolosta. Meillä ei ole tarkkaa rutiinia siitä miten päivät kulkee. Aamulla herätään ja illalla mennään nukkumaan ;) Siinä välillä piipahdetaan ulkona, ostoskeskuksessa, kauppahallissa tai lähdetään lasten kanssa ravintolaan syömään. Ruoka-ajat ovat ainoat, joista meillä pidetään tiukasti kiinni, niin ja nukkumaanmenoaika.



Nyt yritämme saada kolmatta lasta. En olisi vuosi sitten voinut kuvitella, että tilanteeni olisi nyt näin hyvä. Kirjoittelin silloin tänne, kuinka olen täysin loppu ja haluaisin suurinpiirtein hukkua suohon.

mutta jos en saa ollenkaan omaa aikaa, käyn ärsyyntyneeksi ja spontaanius sammuu. Olen aina olluut sellainen "haaveilija" tyyppi, jolle uudet ideat on tulleet ikkunasta ulos tuijottamalla teekuppi kädessä.

Jos päivät ovat yhtä härdelliä, meteliä ja vaatimusta ja sitä tyhjää hetkeä ei tule ikuisuuksiin, alan jossain määrin murentua, kun luovuus loppuu ja varastot on tyhjät.

Mutta jos on säännöllisesti muutamia tunteja kerrallaan tyhjää tilaa (yksin kotona) niin mikään ei hajoa, vaan olen taas innostunut kaikesta ja hyppään lasten kanssa seikkailuihin :)

Siis introvertii olen, joo.

Itse viihdyin kotona, vaikka ei se nyt aina herkkua ollut.

Ja tuosta ylisuoriutujasta:)

Meillä käytiin 2 kertaa päivässä ulkona ja siivosin joka päivä ja tein ruoat ja leivoin yms.

Silti ei pää hajonnut. Taisi olla siksi, että olisi tarpeeksi tekemistä ja saisin ajan kulumaan. Siksi touhusin niin paljon.

Mutta minulla oli myös omat harrastukset ja omaa aikaa. Mies osasi vallan mainiosti olla lasten kanssa. Oli myös yhden vuoden koti-isänä.



Joskus kun kyllästytti, ajattelin, että vuodet menee niin äkkiä ja ehdin olla työelämässä vielä kymmeniä vuosia ennen kuin jään eläkkeelle. Se helpotti ja aloin taas katsoa tulevaisuutta perheen sisällä enkä vain ulkopuolelle.



Ehkä ne päänhajoamisäidit on niitä, jotka aina luulevat, että aidan toisella puolella on enemmän jotain, mitä siinä heidän lähellään, eivätkä osaa etsiä siitä arjesta iloa elämäänsä.

Pää ei kotona nyt sentään ihan hajoa, mutta kotonaolo ei vain sovi minulle. Elämänilo katoaa, kun koko ajan pitää olla muiden käytettävissä. Tuntuu, että olen hukannut oman itseni jonnekin vaippa- ja tiskivuorten taakse.

Tammikuussa palaan töihin ja voi että olen siitä onnellinen ja samalla tunnen huonoa omatuntoa onnestani.

mutta jos en saa ollenkaan omaa aikaa, käyn ärsyyntyneeksi ja spontaanius sammuu. Olen aina olluut sellainen "haaveilija" tyyppi, jolle uudet ideat on tulleet ikkunasta ulos tuijottamalla teekuppi kädessä.

Jos päivät ovat yhtä härdelliä, meteliä ja vaatimusta ja sitä tyhjää hetkeä ei tule ikuisuuksiin, alan jossain määrin murentua, kun luovuus loppuu ja varastot on tyhjät.

Mutta jos on säännöllisesti muutamia tunteja kerrallaan tyhjää tilaa (yksin kotona) niin mikään ei hajoa, vaan olen taas innostunut kaikesta ja hyppään lasten kanssa seikkailuihin :)

Siis introvertii olen, joo.

Eli kun et ole yli vuoteen nukkunut likimainkaan täysiä yöunia, niin useammalla meistä hajoaisi pää...olimme sitten kotona tai missä vaan. Mulla ainakin jatkuva unenpuute vei ilon, halun ja välillä melkein toimintakyvyn täysin. Kyllä minäkin halusin nauttia lasten kanssa kotona olosta, mutta on aika inhimillistä ettei pää oikein kestä, jos yksi ihmisen perustarve eli uni jää kuvioista pois.

onko sellainen äiti sitten parempi ihminen, jolla ei pää leviä kotona ollessa?

Sekö se hyvän äidin määre nyt on?

Olin silloin 30-vuotias ja vanhempi lapsi oli pari vuotta vauvaa nuorempi. Esikoisen vauva-aikana opiskelin ja minulla oli muutakin elämää kuin se pelkkä kotonaoleminen, mutta toisen lapsen kanssa olin jotenkin paljon yksinäisempi ja väsyneempi.



Odotan nyt 35-vuotiaana kolmatta lasta ja uskon, että jaksan olla kotona huomattavasti paremmin.

Ei ollut mitään tekemistä. Samoja asioista päivästä toiseen. Ihan koko ajan. Niin pirun tylsää. Vauva vaan nukkui, söi hyvin jne. Ja sitten kärräsin sitä ulkona, että olisi ollut jotain tekemistä. Kukaan älyllinen ei esimerkiksi jaksa tätä palstaa päivätolkulla.

Uskon, että ihmisten joille joku muukin on tärkeää on vaikeaa olla kotona. Minä olen ainakin parempi äitinä omalle lapselleni, kun käyn töissä ja minulla on tekemistä. Nyt odotan toista ja olen jo varannut tekemistä äitiyslomalle. Voinhan ne sitten aina perua, jos lapsesta tuleekin vaativampi. Ja ei, esikoinen jää samalla kotiin, että minullä olisi edes jotain seuraa.

ikinä aikuista seuraa. Se ainakin minua hajotti eniten kotona ollessa, en ole koskaan tuntenut itseäni niin yksinäiseksi. Minusta "ryhmään kuulumisen tarve" on ihan oleellinen juttu ihmisen hyvinvoinnissa! En edes tajunnut aiemmin että meidän alueella ei ole missään ketään! Yritin käydä perhekerhoissa tms mutta en koskaan nähnyt näitä ihmisiä kerhon ulkopuolella missään ja kontaktiyritykset kaatuivat siihen että kukaan ei halunnut koskaan tehdä mitään eikä käydä missään. Puistoissa ei ketään, sekin olisi riittänyt. Kahviloissa ei jaksa hengailla kun itse näyttää ihan pystyyn kuolleelta ja lapset kakkii housuunsa ensimmäisen minuutin aikana. Kaikki omat ystävät töissä tai muualla päin maata tai maailmaa.



En nyt suoranaisesti hajottanut päätäni kotona ollessa, mutta olemisen olisi tehnyt paljon mielekkäämmäksi se että olisi ollut joskus seuraa!

Meillä on kolme alle 6-vuotiasta ja kun mies on pitkät päivät töissä, käytännössä olen yksin vastuussa koko katraan terveydestä ja hyvinvoinnista 24/7. Pakko jaksaa joka päivä syötöt, vaipanvaihdot, nukutukset, viihdytykset... Kun menee töihin, joku muu ottaa osan siitä vastuusta ja työmäärästä.

Eihän sillä nyt ole mitään tekemistä sen kanssa onko töissä vai kotona, mutta tarkoitin, että siksi pää hajoili kotona ollessa, kun ei silloin saanut nukkua. Monen kotiäidin päänhajoilemisen taustalla voipi olla itsestä riippumatonta univajetta.

Usealla lapsella yöunet paranee iän myötä, niin meilläkin tapahtui. Onko töissä vai kotona, sillä ei taida olla tässä asiassa merkitystä muuten kuin, että jos jääpi yöunet nukkumatta ja on kotona siitä kärsii valitettavasti lapset...jos et ole kotiäti vaan käyt töissä ja yöunet jäävät nukkumatta, siitä kärsii pelkästään työ. No anyway pointtini alkuperäisessä viestissä oli vain kertoa yksi mahdollinen syy pään hajoilemiseen kotona. Kaikki ei ole siis aina itsestä kiinni, joten turha syytellä pelkästään itsekkäiksi ja kokemattomiksi äideiksi, jos ei kotona viihdy. Taustalla voi olla muitakin syitä.