Te, joilla on ollut vaikea elämä: kertokaa selviytymistarinoita!

Toivon että voin jonain päivänä sanoa että selvisin, mutta nyt olen vasta puolimatkakrouvissa :) 

kerron sitten,kun oon selvinny tästä..

Mulla vaikea lapsuus. Molemmat vanhemmat teki pahojaan. Menin lukkoon ja oireilin.
En pystynyt kouluttautumaan.
Vasta vuosikausien päästä aloin muistamaan mitä oli tapahtunut.
Olen yrittänyt terapiaa joka hiukan on auttanut.
Olen ollut ilman lääkkeitä ja päihteetön.
Nyt siirryn " oikeaan" terapiaan ja tuntuu että tästä se aukeaa.

[quote author="Vierailija" time="28.02.2015 klo 19:32"]kerron sitten,kun oon selvinny tästä..
[/quote]
Sama täällä. Yritän tällä hetkellä selvitä päivästä toiseen.

En nyt mitään tarinaa ala kirjoittamaan. Mutta kantava voima/ päätös mulla on ollut se, että päätin ottaa elämäni omaan hallintaani. Mulle on tapahtunut paljon sellaista pahaa, mihin en ole voinut vaikuttaa. Siihen voin vaikuttaa, etten anna menneen pilata tulevaisuuttani.

Tulin uskoon.

Mulle on tapahtunut paljon pahoja asioita viimeisten vuosien aikana... Kolme läheistä kuollut vuoden sisällä .. Läheisiä sairastunut vakavasti, itsekin sairastuin ja jouduin leikkaukseen, sain töistä potkut, jouduin oikeustaisteluhelvettiin syyttömänä... Nyt näkyy valoa tunnelin päässä, sain töitä ja muutenkin elämä tuntuu nyt "normaalilta"... Niin pelokas minusta on kuitenkin tullut etten osaa edes nauttia tästä vaan pelkään koko ajan että koska epäonni taas kohtaa... Eli en oikein osaa auttaa sinua...

kerron sitten kun olen selviytynyt. nyt vielä kituutan lääkkeitten ja terapian turvin ja elämäni junnaa paikoillaan.

[quote author="Vierailija" time="28.02.2015 klo 19:36"]

En nyt mitään tarinaa ala kirjoittamaan. Mutta kantava voima/ päätös mulla on ollut se, että päätin ottaa elämäni omaan hallintaani. Mulle on tapahtunut paljon sellaista pahaa, mihin en ole voinut vaikuttaa. Siihen voin vaikuttaa, etten anna menneen pilata tulevaisuuttani.

[/quote]

Hyvä sinä! Ajattelen itse samoin. Olen itsekin kokenut aivan hirveitä juttuja suhteellisen lyhyen elämäni aikana ja moni ihmettelee miksen ole romuna ja katkeroitunut. Kyllä minä olinkin. Sitten päässä vain jotenkin naksahti ja opettelin positiivisemmaksi ihmiseksi. Se oli helvetin vaikeaa kun koko ajan tulee vastoinkäymisiä, mutta perusajatuksena on se, että tahdon olla onnellinen. Yritän siis saada onnen tulemaan sisältäpäin, jotta ulkoisen maailman tapahtumat eivät sitä pysyvästi romauttaisi. Notkahduksia toki tulee sitä mukaa kun negatiivisia juttujakin tapahtuu, mutta selviän. "I am not afraid of storms for I am learning how to sail my ship".

[quote author="Vierailija" time="28.02.2015 klo 19:44"]Mulle on tapahtunut paljon pahoja asioita viimeisten vuosien aikana... Kolme läheistä kuollut vuoden sisällä .. Läheisiä sairastunut vakavasti, itsekin sairastuin ja jouduin leikkaukseen, sain töistä potkut, jouduin oikeustaisteluhelvettiin syyttömänä... Nyt näkyy valoa tunnelin päässä, sain töitä ja muutenkin elämä tuntuu nyt "normaalilta"... Niin pelokas minusta on kuitenkin tullut etten osaa edes nauttia tästä vaan pelkään koko ajan että koska epäonni taas kohtaa... Eli en oikein osaa auttaa sinua...
[/quote]

Ap tässä, mulla jotain vastaavaa.. koko ajan olen valmiustilassa, aina tapahtuu jotain just kun on ees vähän päässyt jaloilleen :/. Toivottavasti sun elämä lähtee parempaan suuntaan (:

Ystävät, jotka rakastavat minua ilman ehtoja, joiden luo voi mennä juomaan teetä kun muu maailma alkaa käydä liian pahaksi. Ja he myös voivat aina tulla minun luo.

On ollut monta surullista tapahtumaa, lapsuudessa vanhempien ero, isä alkoholisti, nuoruudessa läheisen kuolema, aikuisena toinen lapsista vakavasti sairas, olen selviytynyt hokemalla itselleni älä sekoa, älä sekoa, tänäänkin kaupan jonossa mietin kuinka monta vuotta olen tolla mennyt.

olen ei toivottu lapsi jonka isä oli muuttanut pois jo ennen syntymää. isä oli narsisti ja siellä piti vierailla pienenä silloin  tällöin. sitten äiti tapasi isäpuolen joka paljastui juoppohulluksi..oli paljon väkivaltaa ja pelkoa oman ja äidin hengen puolesta. samaan aikaan kiusattiin koulussa rankasti. kun yo-kirjoitus oli ohi masennuin syvästi. masennus vei elämän hallinnan ja jouduin ulkomailla tilanteeseen, jolloin minut raiskattiin. oli hyvin itsetuhoinen. etsin samanlaisia miehiä kuin isäni. sitten tapasin nykyisen mieheni, oikea enkeli. jotenkin hän ja hänen hyvyytensä ja se että kelpaa oikealle ihmiselle sellaisena kun on on pelastanut minut. vielä on matkaa koota palapeliä ja olen kärsinyt välillä paniikkioireilusta joka johtuu jo varhaislapsuudessa kärsimistäni peloista ja hermoston muuttumisesta, myös kiusaamisesta. vaikea luottaa tulevaan mutta yritän, kaikki on nyt hyvin. en ihan vieläkään kelpaa itselleni ihan tällaisenä mutta teen työtä sen eteen.

Tiedän ihmisen jolla osittain samanlainen lapsuus kuin mulla.
Jäi eläkkeelle. Ei halua apua vaan eristäytyy asuntoonsa ja kärsii peloista jotka eivät lähde kun jumittaa kotona.
Nro 4.

Mulla vaikeudet alko vasta teini-iässä, syömishäiriö ja vakaa masennus, järjestystä en tiedä kumpi oli ensin. Välissä oli neljän vuoden päihdekierre, siitä pääsin eroon, kun sekään ei auttanut syömisongelmiini. (Jälkeenpäin ajatellen, ei ihme, mutta siihen tuskaan kokeilin mitä vain.)

Nyt olen ollut päihteetön ja raitis kolmisen vuotta, mutta en vieläkään ole selviytynyt syömishäiriöstäni enkä masennuksestani. Olen oikeastaan oppinut elämään niiden kanssa, mutta silti haaveilen helpommasta elämästä.

Eniten minua vaivaa se, etten tiedä yhtään, mikä on kohdallani mennyt pieleen. En osaa nimetä mitään tekijöistä, kuten te. Lapsuuteni ei ollut mikään täydellinen, ei kai kenenkään ole, mutta muistan lapsuusaikaani hyvänä ja onnellisena aikana. Yksinhuoltajaperheessä pidimme ja pidämme yhtä äidin ja sisarusten kanssa, vain minä olen oireillut näin vakavasti. Melkeinpä tuntuu siltä, että eniten tällä hetkellä minua vaivaa kaiken tämän alku, miksi olen tehnyt elämästäi näin vaikeaa? Miksen osaa syödä? Miksen osaa olla huoleton ja nauttia?

Silti pärjään, minulla on onnellisempia kausia ja huonompia kausia, mutta olen melkoisen varma, etten enää ole itsetuhoinen. Vaikka mistä sen tietää, mutta nyt on jo pitkään tuntunut siltä.

Eli selviytymiskeinoni on hetki ja projekti kerrallaan. Äitini ja sisarukseni muistavat minut iloisena ja erittäin positiivisena ihmisenä, ja tunnistan kyllä itsestäni sen. Yritän pitää siitä kiinni, ja tietoisesti vältän synkkyydessä vellomista. En nyt tiedä, olilko tämä selviytymistarina, mutta oikeasti; ihan hyvältä tuntuu ja katson luottavaisesti eteenpäin. Välittämättä menneestä ja koko ajan jylläävästä syömishäiriöstäni, joka pilaa arkeni. Olen ihan onnellinen, etenkin kun muistelen huonompia aikoja päihdekierteessä ja pahan anoreksian maailmassa. Uskon pärjääväni, enkä halua miettiä pärjäämisen harhalleni mitään syytä tai perusteluita. Koska mulle riittää, että pärjään.

<3

52 korjaa heti ekoja sanojaan: masennnukseni oli ja on vakava, tosin vakaakin kai :D Taidan palata sängyn pohjalle pöyrimään.

Kaikkea hyvää teille, kiitos ihanista tarinoistanne. Olettepa vahvoja <3

Hä? Täällä ruikutetaan menneisyyttä ja kerrotaan, miten sankarillisesti viel ollaan elossa, mutta kukaan ei kerro, miten vaikeuksista on selvitty? Keräättekö tosiaan vain säälipisteitä, vai haluaisiko joku kertoa niitä ap:n kysymiä selviytymiskeinoja?

Työpaikkakiusattu. Mies potkaisi pellolle. Koti ja auto olivat hänen, vaikka olin niistä maksanut. Vaihdoin paikkakuntaa. Tyhjä taskuna lähdin opiskelemaan uuteen ammattiin. Ilkeitä sukulaisia ja sisaruksia. Vinoilivat kaikesta. Nyt asiat ok. Asunto ja auto maksettu. Uusi mies. Töitä ja terveyttä. Ihmisiä en enää elämääni kaipaa. 

Päivä kerrallaan.