Te, joilla on ollut vaikea elämä: kertokaa selviytymistarinoita!

[quote author="Vierailija" time="28.02.2015 klo 23:43"]Mulla on ollut (ja on edelleen aaltoilevana) vaikea ocd. Tämä johtui lapsuudesta/nuoruudesta jonka elin väkivallan uhan keskellä.
Olen ollut akuuttiosastolla viisi kertaa muutaman viikon jaksoissa, ja viimeisimmällä kerralla 1v 4kk jaksolla eräällä tiukalla osastolla.
Helvetin paljon se on vaatinut itseltä työtä, mutta kokoajan mennään parempaan suuntaan.
Kova stressi laukaisee ocd -oireet.

Oon päässyt eteenpäin kovalla analysoinnilla ja itsensä pakottamisella loogiseen ajatteluun, sekä tajuamalla sen, että en ole paha ihminen, vaan ongelmani vaan johtuvat kokemistani asioista.
[/quote]

Niin ja oikeastaan suurin asia, millä olen selvinnyt, jäi mainitsematta.
Katkeruuden puute. En ole katkera siitä, mitä mulle on tapahtunut. Eräälle ihmiselle olin katkera pitkään, ja olihan se oikeutettua, mutta eihän se minua hyödyttänyt. Nykyään olen antanut hänelle pitkälti anteeksi, ainakin omalta osaltani. Sisarusteni kohdalta ehkä en kokonaan.

Narsisti-isä terrorisoi minua koko lapsuuden ja nuoruuden. Oli henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Hoidin päivät ja yöt pikkusisaruksiani, joitq rakastan edelleen kuin omia lapsia. 15-vuotiaana muutin pois kotoa, aloin viiltelemään ja sairastuin anoreksiaan. Oireilin eri tavoin kaksikymppiseksi asti, lopulta jouduin osastolle.

Siellä kaikki muuttui! Olin niin pohjalla ja yksin, katkera kaikille ja hylännyt jokaisen läheiseni. Huusin suoraa huutoa huoneessani pari päivää ja minuun pumpattiin rauhoittavia, jotka eivät rauhoittaneet. Millään ei ollut enää mitään väliä. En syönyt enää ja halusin kuolla. Joku minussa heräsi, jokin taistelutahto. En ollut lapsena ikinä alistunut isäni edessä, ja luulen, että se on pelastanut minut. Sairaalassa tajusin, että minä olin voittanut isäni, minä, pieni tyttö, en ollut totellut 120-kiloista väkivaltaista äijää, joka antoi tulla kaiken minkä pystyi. Hän hakkasi minua, nöyryytti minua, alisti minua ja lukitsi minut huoneeseeni, mutta hän ei voittanut minua. Päätin, etten anna periksi.

Sairaalassa tajusin, että kukaan ei ole minulle mitään velkaa ja että ainoa, joka voi minut pelastaa, olen minä itse. Siitä lähti parantumiseni. Aloitin terapian, ja kun olin käynyt siellä 1,5 vuotta, havahduin kummalliseen tunteeseen - pari viikkoa sitä kummasteltuani tajusi, että olin onnellinen. Aluksi pelkäsin hysteerisenä, että se otetaan minulta pois ja että jotain pahaa tapahtuu. Onhan sen jälkeen tapahtunutkin pahoja asioita, mutta en ole niistä lannistunut.

Kävin terapiassa yli kolme vuotta, ja se todella auttoi. Epävakaa persoonallisuushäiriöni on kutakuinkin hallinnassa. Hallitsen itseni ja tunteeni. Valmistuin yliopistosta ja olen työelämässä. Minulla on ihana mies ja oma koti. Kaikki on mahdollista :)

[quote author="Vierailija" time="01.03.2015 klo 16:45"]Narsisti-isä terrorisoi minua koko lapsuuden ja nuoruuden. Oli henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Hoidin päivät ja yöt pikkusisaruksiani, joitq rakastan edelleen kuin omia lapsia. 15-vuotiaana muutin pois kotoa, aloin viiltelemään ja sairastuin anoreksiaan. Oireilin eri tavoin kaksikymppiseksi asti, lopulta jouduin osastolle.

Siellä kaikki muuttui! Olin niin pohjalla ja yksin, katkera kaikille ja hylännyt jokaisen läheiseni. Huusin suoraa huutoa huoneessani pari päivää ja minuun pumpattiin rauhoittavia, jotka eivät rauhoittaneet. Millään ei ollut enää mitään väliä. En syönyt enää ja halusin kuolla. Joku minussa heräsi, jokin taistelutahto. En ollut lapsena ikinä alistunut isäni edessä, ja luulen, että se on pelastanut minut. Sairaalassa tajusin, että minä olin voittanut isäni, minä, pieni tyttö, en ollut totellut 120-kiloista väkivaltaista äijää, joka antoi tulla kaiken minkä pystyi. Hän hakkasi minua, nöyryytti minua, alisti minua ja lukitsi minut huoneeseeni, mutta hän ei voittanut minua. Päätin, etten anna periksi.

Sairaalassa tajusin, että kukaan ei ole minulle mitään velkaa ja että ainoa, joka voi minut pelastaa, olen minä itse. Siitä lähti parantumiseni. Aloitin terapian, ja kun olin käynyt siellä 1,5 vuotta, havahduin kummalliseen tunteeseen - pari viikkoa sitä kummasteltuani tajusi, että olin onnellinen. Aluksi pelkäsin hysteerisenä, että se otetaan minulta pois ja että jotain pahaa tapahtuu. Onhan sen jälkeen tapahtunutkin pahoja asioita, mutta en ole niistä lannistunut.

Kävin terapiassa yli kolme vuotta, ja se todella auttoi. Epävakaa persoonallisuushäiriöni on kutakuinkin hallinnassa. Hallitsen itseni ja tunteeni. Valmistuin yliopistosta ja olen työelämässä. Minulla on ihana mies ja oma koti. Kaikki on mahdollista :)
[/quote]

Pahoitteluni, mobiili söi kappalejakoni.

[quote author="Vierailija" time="01.03.2015 klo 00:36"]Lyhyesti, elämäni on mun mielestä ollut täyttä helvettiä. Muiden tarinoita yhtään vähättelemättä!! Olin todella todella pahasti koulukiusattu ala ja ylä asteen. Kotona oli väkivaltaa, huolehdin äidistä ja pikkuruisesta pikkusisaruksestani ja pelkäsin kokoajan että isäpuoleni tappaa heidät. Anoreksian sain 2luokalla, mutten sairastanut sitä pahana, kuitenkin 8luokkaan asti. Paniikkihäiriöt ynm tuli myös jo pienenä, koskaan en itkenyt muualla, kuin yksin metsässä iltaisin tai öisin. Tunteita en näyttänyt kenellekään mulla on vieläkin about 10mielenterveysongemmaa.... Asiat on nyt paremmin... Selvisin vain lukitsemalla itteni ja elämällä sumussa, en enää tuntenut kun muut hakkasivat ja potkivat koulussa, olin kuin olisin poissa tai irti ruumiistani. Muutin kotoa 15v poikaystävän kanssa ja nyt 17v voin sanoa et kaikki on suhteellisen hyvin. Mutta pahat arvet, en uskalla edes käydä kaupassa. Apua tarvitsisin yhä, mutta noi kamalat vaiheet on onneksi ohi
[/quote]kirjoitin näköjään kuin joku sokea...

Up

Eräs sukulaiseni on selvinnyt oman pienen lapsen äkillisestä kuolemasta, oman kodin tulipalosta, puolison vakavasta sairaudesta ja kuolemasta, myös muuta surua omassa/lasten perheissä kuten parantumaton syöpä, lehtolapsi, lapsettomuus, talousongelmia, alkoholismia. Ihana ihminen, ja vahva. Ei tippaakaan katkera. Ihailen suuresti ja toivon hänelle kaikkea hyvää loppuloppuelämälle.

No mun tarina ei ole yhtään mitään näihin joihinkin aiempiin verrattuna (kaikki sympatiani & kunnioitukseni teille), mutta my 2 cents:

Vanhempani erosivat ja sain hankalan, henkisesti ja joskus myös fyysisesti väkivaltaisen isäpuolen. Samalla minua kiusattiin koulussa vuosikaudet, varsinkin pojat. Tunsin itseni rumaksi ja vastenmieliseksi, jota kukaan ei voisi ikinä huolia. En päässyt ekalla enkä tokallakaan yrittämällä yliopistoon, vähäiset kaverit hajaantuivat maailmalle, olin ihan mielettömän yksin nämä pari vuotta, en edes tajunnut olevani masentunut.

Sitten pääsin opiskelemaan unelma-alaani ja löysin kuin ihmeen kaupalla nykyisen mieheni, joka rakastui minuun ja päinvastoin. Pitkälti hänen avullaan olen päässyt yli menneestä. Työni on myös ollut tärkeää ja olen pärjännyt siinä ja se on tuonut itsetuntoa.

Kaverisuhteet olivat minulle pitkään vaikeita (ymmärrän, että tämä kuulostaa pikkujutulta niistä, joilla on ollut hirveitä parisuhteita tai työttömyyttä ja köyhyyttä, mutta minulle sosiaaliset suhteet tai niiden puute on ollut todella masentava ja ahdistava asia). Vasta nyt yli kolmekymppisenä olen oikeasti tajunnut, että minulla on surkea itsetunto ja todella vääristyneitä uskomuksia itsestäni ja muista ja tulkitsen muiden käytöstä herkästi niin, että he haluavat päästä minusta eroon. Myös olen tajunnut, että ei ole normaalia jokaisen sosiaalisen tilanteen jälkeen ahdistuneena kelata, mitä on tehnyt väärin ja miten muut eivät varmaan ikinä halua enää nähdä minua.

Se mikä on auttanut on, että olen tahallani laittanut itseni tilanteisiin, jossa minun täytyy toimia johtajana tai joissa olen suuren porukan ympäröimänä. Olen onnistunut henkisellä kovalla työllä hankkimaan isohkon sosiaalisen verkoston (mitä olen aina toivonut) ja uskallan myös luottaa ystäviini ja kavereihini. Ja nykyään, kun ahdistuksen tunteita tulee, niin tiedostan, että ne tulevat menneisyydestäni, eivät todellisuudesta ja annan niiden vaan mennä, enkä anna niiden vaikuttaa käyttäytymiseeni.

Ihana ketju!

En ala retostelemaan vaikeuksillani, mutta mua autto sen myöntäminen, että tarvin aikaa ja apua. Yritin ikään kuin katsoa tilannettani "ulkopuolelta". Oli pitkiä kausia, etten jaksanut yhtään mitään, ja loppuromahdus oli lähellä jo pienestä normaalista stressistä. Lääkäri kirjoitti sairaslomaa, ja aloin toipua omaan tahtiini. Kävin myös psykiatrisen poliklinikan akuuttityöryhmän juttusilla, ja sain sitä kautta keskusteulapua, psykoterapiaan ei mulla ei olisi varaa edes KELAn tukemana.

Olen mielessäni jäsennellyt tilannettani ja tunteitani, ja oloni on alkanut helpottaa. Olen jatkanut töitäni osa-aikaisesti, ja pian jatkan taas kokopäiväisenä. Työnantajani on ollut ymmärtäväinen, olisipa kaikilla yhtä ihana työpaikka. En olisi kestänyt pelkkää "sairastamista", työ antaa päiville sisältöä ja rytmiä, eikä omia tuntemuksiaan 24/7 jaksa pohtia.

Masennusta mulla oli ekaa kerran 13-14-vuotiaana. Sama homma mun veljellä, siskolla ja isälläni. Ei voi olla sattumaa joten syytän kotioloja, sitä kuinka vanhemmat joi joka viikonloppu, äiti jäkätti joka asiasta ja ei ollut perheessä rahaa. Masennuksen kautta ryyppäsin, ryyppäsin ja ryyppäsin ja peruskoulu meni mönkään viimesunä vuosina, onneksi pääsin kuitenki läpi. Jatkoin juomista, keskeytin ammattikoulun.. Tai siis mut potkittiin pihalle. Aloin polttelemaan, joka vaihtui pian amfetamiiniin ja lääkkeiden väärinkäyttöön ja pian vedin kaikkea sekasin mitä sain, suoneen tai nenään tai polttamalla. Ja join. Ja join lisää. Viiltelin, hyppäsin neljännestä kerroksesta koska halusin kuolla. Itsariyritys meni pieleen koska jäin henkiin - molemmat kädet murtui, toinen 14 kohdasta plus olkapää, toisesta vaan ranne. Oikea reisiluu poksahti läpi lihaksista ja ihosta, ja lonkkaan tuli murtuma. Kaikkialla noissa paikoissa on nykyään metallia ja ruuveja, eikä kädet suoristu kokonaan. Piti opetella kävelemään uudestaan, ja kuukausien sairaalassa olon jälkeen pystyin kävelemään kepeillä. Jatkoin juomista ja huumeita, ei mulla ollu elämässä mitään minkä takia ees yrittää. Väkivaktaben, pettävä poikaystävä 15-vuotiaasta asti jonka kanssa on/offia. Tässä vaiheessa tarinaa oon siis 18-vuotias. 19-vuotiaana tulin raskaaksi ja jatkoin juomista, aioin tehdä abortin, sitä se poikaystäväkin halusi. Yhtäkkiä muutinkin mielenix ja lopetin. Kaiken. Ei ollu helppoa mut en tarvinnu siihen mitään apua. Päätin pitää lapsen. Muutin omaan kämppään (sairaalasta pääsyn jälkeen asuin vanhemmilla jonkun aikaa), ja pian olin taas lapsen isän kans yhdes. Paska suhde jatku, ja sen juominen ja huumeet. Erosin siitä kun vauva oli muutaman kuukauden ja muutin kokonaan pois.

Tässä vaiheessa oon 20v siis. Annoin lapsen lastensuojelun kautta sijotukseen, en ite halunnu ja jaksanu olla äiti. Jatkoin paskaa huumeviinaelämäntapaa. Kunnes parin kuukauden päästä päässä napsahti ja lopetin. Menin terapiaan, lopetin viinan ja huumeet, laitoin elämääni järjestykseen. Sain harjoteltua äidin roolia taas tapaamalla lasta, saamalla sitä kotiin ja 5kk sijoituksen jälkeen sain lapsen kotiin. Muutin pois, tapasin miehen, alettiin seurustella. En mä elämää ajatellu pidemmälle, elin vaan siinä hetkessä. Ilman päihteitä oli vaikeeta, mut miehen tuella selvisin..

Me juhlitaan ens kuussa meidän viisvuotispäivää. Viis vuotta siitä myös ku oon viimeks huumeisiin koskenu, alkoholia oon käyttäny muutaman kerran vuodessa. Kävin koulut loppuun, ja nyt odotan meidän ekaa yhteistä lasta. Työskentelen nykyään mielenterveys- ja päihdealalla nuorten parissa.

Edelleen mietin välillä noita aikoja, enkä ilolla. Elämä on ollu rankkaa, osaks omien valintojen takia ja osaks masennuksen takia. Masennuslääkkeitä, unilääkkeitä ja rauhottavia söin vuosia, tän viiden vuoden suhteen aikana en napin nappia ja voin paremmin kun ikinä.. Joskus asiat järjestyy, mutta siihen tarvitaan aina kovaa tahtoa ja yritystä. Tsemppiä sun elämään, jokainen voi olla sitä mitä haluaa, vaikkei se helppoa ookkaan.

[quote author="Vierailija" time="28.02.2015 klo 22:36"]

En tiedä, lasketaanko mun elämä sun kriteerien mukaan "vaikeaksi". Tässä vähän tarinaa, nyt olen siis 22.

Ekat 7 vuotta elämästäni elin kahden alkoholistivanhemman ja 2 vuotta vanhemman veljeni kanssa. Äiti ja isä olivat aina humalassa, koskaan ei tehty mitään yhdessä. Koko lapsuuteni muutettiin paikkakunnalta toiselle, ehdin ennen ensimmäistä luokkaa asua 10 eri paikassa. Sitten tuli avioero, kun olin tokaluokalla. Aluksi oli tarkoitus jäädä äidin kanssa asumaan, mutta kuten äitinikin viikon jälkeen totesi isälleni "tuu hakee nää kakaras pois" muutettiin isän luokse. Isällä oli tässä vaiheessa jo uusi nainen, jolla oli 4 lasta entuudestaan. Muutettiin suoraan tän naisen ja sen kolmen lapsen luokse, yksi asui isänsä luona. Uusi koulu, uusi paikkakunta, vanha elämä jäi taakse.

Asuttiin todella huonolla alueella. Muistan aamuiset huumeneulat rappukäytävän edessä, sammuneet ihmiset maassa ja poliisipartiot vastakkaiseen taloon. Vaikka olinkin vasta kolmosluokkalainen, näen vieläkin pelottavia painajaisia tuosta ajasta. Kaksi vuotta asuttiin tuolla, kun muutettiin monen sadan kilometrin päähän uuteen kouluun tämän uuden vaimon ja hänen lapsien kanssa.

Uudessa koulussa ehdin olla puolivuotta, kunnes tuli taas avioero. Sinne jäi sisarpuolet, joita en sen koomin ole tavannut. Kaksi vuotta olin osana näiden ihmisten elämää ja hetkessä kaikki katosi. Puoli vuotta yksin isän ja veljen kanssa, uusi koulu ja sitten uusi nainen taas, jolla kaksi lasta.

Biologisten vanhempieni erosta lähtien matkustimme joka toinen viikonloppu veljeni kanssa katsomaan äitiäni. Humalaista äitiäni.

Uusi nainen vihasi minua. En kelvannut millään. Olin joko liian lihava, liian laiha, kynsilakkani oli väärän väristä ja pukeuduin väärin. Mut tukahdutettiin täysin yläasteen alussa. Olin hyvin laiha, mut puettiin silti L-koon vaatteisiin. Sairastin anoreksiaa. Mut oli raiskattu 12-vuotiaana metsässä veitsellä uhaten.

Joskus kasiluokan alussa sain tarpeekseni. Olin kympin oppilas, mutta kaikki mitä tein oli väärin. Isäni oli niin kysä, että kun vihjasin etten jaksa, minut laitettiin saman tien asumaan äitini kanssa. Äitini on täysi alkoholisti. Silloin 14 vuotiaana, oli viimeinen kerta kun tapasin isäni. Itken vieläkin itseni uneen miettien, miksi en kelvannut isälleni.

Äitini luona asuessa asiat menivät vahvasti alamäkeä. Viinaa. Viiltelyä. Tupakkaa. Äitini osti minulle 0,7l pullon viinaa viikossa. Tarjosi tupakkaa. Viiltelin. Seurustelin 5 vuotta vanhemman miehen kanssa, joka siis aluksi seksuaalisesti hyväksikäytti minua. Raiskasi jopa kerran kun olin liian humalassa, havaihduin siihen että minua pannaan vasten tahtoani.

En kelvannut äidillekään. Äiti joi, halusi minun hoitavan kodin ja itsensä. Monet kerrat valvoin hoitaen äitiäni, raahaten sammuneena vessanpöntöltä sänkyyn yms. Äiti uhkaili huostaanotolla jatkuvasti.

16 vuotiaana en jaksanut, muutin 5 vuotta vanhemman poikaystäväni kanssa yhteen uuteen kaupunkiin. Little did I know, poikaystävä petti ja oli väkivaltainen.

Nyt siihen selviytymisosaan. Tässä ei ollut puoliakaan elämästäni, mutta kuitenkin. Opiskelen arvostetussa yliopistossa. Saan hyviä arvosanoja. Mulla on kaikki loppupeleissä paremmin, kuin monella hyvänkään elämän eläneellä. Mä pärjään, vaikka oon saanu turpaani niin paljon.

[/quote]

Sinun tarinaasi lukiessani en tiedä, mitä minulle tapahtui. Tuli lämmin ryöppy ja halu halata sinua ja jos voisin, veisin kaiken pahan pois sinulta, mitä olet kokenut.

En voi netin kautta sinulle kertoa, kuinka paljon sinua kunnioitan, että olet selvitynyt tuollaisista lähtökohdista. Mutta sinun täytyy olla upea ihminen, kun olet selvinnyt täysissä järjissä. Kaikkea hyvää sinulle

Mullakin tosi vaikeaa, ahdistaa ja pahasti. Asiat pyörii päässä, enkä osaa tehdä asialle. Kolme kertaa olen ollut psykiatrisella, mutta tuntuu, että palaan aina samaan pisteeseen. Asiaa ei yhtään helpota vamma, joka mulla on. Ihmiset sanoo, että tämän oppii ajan kanssa hyväksymään, mutta ei siltä tunnu, kun olen n. 10 kymmenen vuotta sitä hetkeä odotellut.. Ehkä se päivä vielä tulee.. Toivon, ettei musta tuu katkera, niin kauan on toivoa. Mutta selviän kirjoittamisen ja musiikin avulla..

[quote author="Vierailija" time="02.03.2015 klo 22:06"]

Mullakin tosi vaikeaa, ahdistaa ja pahasti. Asiat pyörii päässä, enkä osaa tehdä asialle. Kolme kertaa olen ollut psykiatrisella, mutta tuntuu, että palaan aina samaan pisteeseen. Asiaa ei yhtään helpota vamma, joka mulla on. Ihmiset sanoo, että tämän oppii ajan kanssa hyväksymään, mutta ei siltä tunnu, kun olen n. 10 kymmenen vuotta sitä hetkeä odotellut.. Ehkä se päivä vielä tulee.. Toivon, ettei musta tuu katkera, niin kauan on toivoa. Mutta selviän kirjoittamisen ja musiikin avulla..

[/quote]

Niin ja lisään vielä, että kirjoitan, koska asiasta on hemmetin vaikea puhua. Alkaa aina itkettää.

Selvisin väkivaltaisesta alkoholikodista jotenkuten täyspäisenä, koska isoveljeni piti minusta huolta, meillä ei aina ollut ruokaakaan, kun olin teini ja tilanne olit pahentunut kotona, mutta veljeni löysi meille aina jotakin syötävää. Minulla oli myös hyviä ystäviä ja lapsenusko. Kun veljeni aikuisena sairastui psyykkisesti ja tappoi itsensä, se oli minulle kova isku. Pari vuotta sen jälkeen saimme vakavasti sairaan lapsen. Ex joutui siitä kriisiin ja meille tuli kaamea avioero, jonka haavoja vieläkin paikkailen.

jotenkin olen selvinnyt, olen opiskellut korkealle, minulla on hyvä työ ja hyviä ystäviä, lapsiin minulla on läheinen suhde.

olev varonut päihteitä ja addikteja seurustelukumppaneina. Vasta nyt olen ymmärtänyt, että joku voi olla arvaamaton ja epävakaa ilman päihteitäkin.

kuitenkin, voisin olla jossain aivan muualla nyt, vaikka mullan alla. Olen kiitollinen etten ole.

Mun mielestä kenenkään kokemuksia ei voi pisteyttää, vaikka tässä ketjussa vähän semmosta meininkiä onkin. Jos jollain on ollut "vai hieman" vaikeaa, on se musta ihan yhtä suuri selviytymistarina kuin sellaisen jonka lista on pitkä.

Mutta joku on ollut hieman alakuloinen,  ei mun mielestä kannata tehdä siitä numeroa tai suurta selviytymistarinaa. Lääkäreiltä saa huomiota ja lääkkeitä, ja ne vakavammat tapaukset jää sitten vaille hoitoa, kun psykpolit on ylikuormitettu apeilla tapauksilla. Tänä päivänä pitää saada diagnoosi ihan kaikkeen, jopa normaaliin suruun.

En halua hyökätä ketään vastaan, vaan kuten alussa sanoin, jokaisen vastoinkäymiset on ihan itse koettu ja jokainen tunne on oikeutettu. Jokaisen tarina on hatunnoston arvoinen <3

Itken täällä lukiessani muiden tarinoita. Miksi vaikeuksia kokevat ei usein kohtaa ja miten paljon paskaa pitää kestää. Rajallisen tilan vuoksi tiivistys..

Elämääni värittää väkivalta ja yksinäisyys. Onnettomuudet joista selvinnyt..Ulkoisesti mua sanotaan kauniiksi mutta itseni näen peilissä rumana ja uskon usein päässä kaikuvia haukkumisia jotka seuraavat vuodesta toiseen..Kotona äiti ei rakastanut, isä jäi etäiseksi. Sisarukset arvotettiin. Kasvatettiin tunnekylmässä ilmapiirissä vähättelemällä ja arvostelemalla, koskaan ei kannustettu. Väkivaltaa kaikissa muodoissaan, remmi ja selkäsaunat oli ystävä. Vanhemmat jätti henkisesti yksin...Koulussa kiusattiin, lähes onnistuin tappamaan itseni. Jatkuvia muuttoja, opettelin murteen itkien pois jotta kelpaisin uusiin kouluihin. Lapset osaa olla julmia. Köyhyys näkyi ja siitäkin kiusattiin. Aloin seurustella varhain enkä ymmärtänyt rakkaudesta mitään. Seurustelin väkivaltaisen pojan kanssa joka usein raiskasi mut ja teki sairaita asioita seksuaalisesti, hakkasi ja mursi nenän sekä rääkkäsi vuosia. En uskonut että kelpaan muille. Hän tutustutti huumeisiin ja sekakäyttöön..Roikkuessani kerrostalon 7-kerroksen kaiteen yli selälläni vihaten elämääni 8-luokkalaisena tajusin etten halua kuolla vaikka elämäni on yksinäisyyttä, väkivaltaa ja hyljeksintää. Sekaannuin vaarallisiin asioihin joista pääsin kuvioita vaihtamalla eroon. Eka poikaystävä toivoi että teemme yhteisitsarin..

Kaveripiirien ja paikkakuntien vaihtoja. Pääsin eroon psykosta, tapasin aviomieheni. Ensin meni hyvin ja sitten viina ja pettäminen vei miestä. En kelvannut tällaisena mitä olen. Oli talo, omaisuutta ja unelmia. Kaikki hajosi. Tuli valtavat rahaongelmat jotka seuraa vieläkin vuosien jälkeen. Onnen keskellä saimme lapsen ja siitä pakka hajosi lopullisesti. Olin yksin lapseni kanssa miehen pelotellessa kotona käydessään ja haukkuessaan. Kolmesti yritin lähteä ja onnistuin. Jätin miehen, jätin kaiken taakseni..Kohdatakseni uusia ja pahempia ongelmia. Vuosiin on mahtunut hylkäämisiä, pahoinpitelyitä, oikeudenkäyntejä..Lääkkeitä en käytä, huumeet jäi kokeiluasteelle.

Nyt olen uudessa suhteessa, näin hyvää miestä en uskonut olevan olemassakaan. Joudun tekemään töitä etten yritä ajaa häntä etäälle. Menneet seuraa ja masennus koittaa nujertaa. Henkisesti taistelen pääni sisällä menneitä asioita ja rikkonaisia ihmissuhteita. Mua on käytetty hyväksi ja lääkitsin itseäni seksillä. Kavereita oli selkään taputtelemassa kun pääsi näyttäytymään seurassani. Auttavien tahojen kanssa puhuessani ovat liikuttuneet kauheuksista joita olen kokenut, yrittävät valaa toivoa. Huijaan onnistuneesti. Hymyilen vaikka sisimpäni huutaa. On kausia jolloin en usko selviäväni päivääkään. Olen menettänyt hyviä kavereita ja läheisiä kuollut, keskenmeno oli kova pala ja sairaala on vuosien varrella tullut liian tutuksi eri syistä. Ongelmiani olen paennut syömishäiriöiden pariin ja pakkoliikuntaan sekä ahmimiseen.

Vihaan vahva sanaa, varsinkin niiltä jotka mua ovat satuttaneet. Silti puren hammasta ja ajattelen että näytän kaikille paskanaamoille jotka toivovat mun kuolemaa. En tiedä miksi herätän niin voimakkaasti vihaa ympärilläni, mua joko vihataan tai rakastetaan. Elämääni valoa tuovat lapseni, eläimet ja musiikki sekä voimakas elämänjano. On vielä paljon tehtävää ja koettavaa sekä haluan auttaa niitä jotka ovat pudonneet pohjalle. Nousen mudasta usein hampaat potkittuna sisään ja hymyilen pimeydessä. Terapiasta ei ole ollut apua, ammattiauttajien itkiessä ei tule kovin toiveikas olo kun kertonut mitä kaikkea mulle on tapahtunut..Päihteisiin en ole sortunut enkä halua psyykelääkkeitä käyttää.

Olen niin levoton etten jaksa esm käydä korkeakouluja loppuun koska aloitan jotain niin saavuttaessani tietyn pisteen mielenkiinto lakkaa. Mulla on iso unelma jonka aion toteuttaa, se ajaa eteenpäin. Voimia kaikille<3

Hienoja tarinoita teillä. Itse oon vielä toipumisen tiellä, mutta ymmärränkö oikein, että tärkeintä on tilanteen hyväksyminen ja uusien näkökulmien avaaminen?

Onko nuo lapsuuden tapahtumien muistelemiset tärkeää? Kuten täällä joku jo kirjoitti, minäkään en muista lapsuudestani mitään traumaattisia asioita. Vai voinko olla traumatisoitunut esim. äitini varhaisesta kuolemasta, vaikken itse sitä tunnista? Onko oireilulle löydettävä joku syy ennen kuin voi toipua?

Minäkin halua tulla kertomaan tänne selviytymistarinani pikapuolin, tai edes joskus :)

mulla ei ole enää ku yksi tie ulos.

[quote author="Vierailija" time="02.03.2015 klo 01:12"]

mulla ei ole enää ku yksi tie ulos.

[/quote]

Mikä se on? Mitä reittejä oot jo kokeillu?  o.O

Oma lapsuuteni oli onnellinen. Parempaa en voisi kuvitella ja löytyy rakastava perhe, vanhemmat ja kolme vanhempaa sisarusta.

13-vuotiaana alkoi alamäki. Eka kaveri kuoli hirvikolarissa ja toinen teki itsarin. Näitä lähdin käymään läpi terapiassa.
Asiat paheni kerta heitolla. Kun olin 14 ja neitsyt, kaveri (17) raiskas tapanin päivänä. Kävin pohjalla. Raiskaukseen liittyi myös mattoveitsellä viiltelyä, tukehduttamista ja ym. Samana iltana melkein vedin keittiöveitsellä ranteet auki. Olin niin sekaisin ja pohjalla. Mutta pieni ääni päässä... Se pyysi ajattelemaan perhettä. Ja tiesin, etten voi aiheuttaa tuskaa mun rakkaalle perheelle... En vaan voinu viiltää suonia auki... Päädyin kuitenkin viiltelemään. Mutta terapian avulla siitä tuli nopeasti loppu.
Terapiassa sain apua raiskauksen käsittelyyn. Ja luoja... emdr-hoito oli rankkaa. Aina palata samaan tilanteeseen ja tunteeseen, jotta sen saa purettua auki. Samaan aikaan onnistuin jotenkin selviämään koulussa, 9-10 arvosanoin.

Sitten taas alkoi ystäviä kuolla. Yksi menehtyi leukemiaan. Eka "poikaystävä" menehtyi moottoripyöräonnettomuudessa. Sitten menetin parhaan ystäväni ja hänkin oli poikaystäväni. Hän auttoi mut läpi raiskaus aikojen. Menehtyi ulkomaan vierailulla autokolarissa, kun juopot ajoi nokkaan. Kävin taas tosi pohjalla. Yks tärkeimmistä ihmisistä elämän aikana kuoli. Enkä päässyt hautajaisiin. No, yläaste päättyi ja menin lukioon.

Lukio ajan kävin terapiassa ja selvittelin kaikkia asioita läpi. Oli myös syömisongelmaa, lohtusyömistä ja lihoin. Melkeen retkahdin bulimiaan mutta tervejärki voitti. Lukion suoritin hyvin arvosanoin ja kävin kahdessa eri työssä. Oli vaikeaa selvittää loppuun läheisten menetykset ja raiskaus. Olin henkisesti tosi väsynyt.

Nyt opiskelen amkissa toista vuotta. Opinnot sujuu hyvin, en käy terapiassa ja oon saanu uusia kavereita ja entiset mahtavat ystävät on säilyny. Ihmisiä oon vielä pari menettänyt amkin aikana, mutta työstänyt surun itse. Kuvioihin astui myös ensimmäinen poikaystävä viime kesänä. Eka vakava parisuhde ja raiskauksen jälkeen hän on ensimmäinen jonka kanssa olen uskaltanut rakastella. Yhä yhdessä, uskomattoman onnellisia ja ainoa pelkoni silloin tällöin on, että menetän hänet.

Kaikesta tästä selvisin ilman masennus diagnoosia tai mitään lääkitystä. Tahdonvoimalla ja kovalla työllä. En halunnut syödä mömmöjä, koska vanhemmat eivät tienneet mistään asioista mitään. En uskaltanut kertoa. Ajatus, mikä sai mun taistelutahdon kohdilleen oli se, että en luovuta. Itsari ei oo vaihtoehto. Ja haluan kokea vielä onnellisuuden ja sen, että saan rakastaa ja että ehkä joku rakastaisi minuakin.

Ja nyt... itku kurkussa voin myöntää että luojan kiitos jaksoin taistella. Kaikki on nyt hyvin ja kaikki oli sen vaivan arvosta. Jos nyt menettäisin kaiken niin ainakin tietäisin sen, miltä tuntuu kun joku rakastaa mua kaikista syvistä haavoista, traumoista ja vioista huolimatta, ilman ehtoja. Ja antaa mun rakastaa takaisin. Vaikka mulla ja miehellä yhteistä taivalta ei oo paljoa takana, niin sydämessä molemmat tunnetaan... Että tässä on mun sielunkumppani eikä enempää tarvitse etsiä. Oma onni on löytynyt ja saa vain rakastaa. Tietysti koettelemuksia vielä tulee, mutta on joku jonka kanssa ne voi jakaa. Puolin ja toisin<3

[quote author="Vierailija" time="03.03.2015 klo 17:17"]

Hä? Täällä ruikutetaan menneisyyttä ja kerrotaan, miten sankarillisesti viel ollaan elossa, mutta kukaan ei kerro, miten vaikeuksista on selvitty? Keräättekö tosiaan vain säälipisteitä, vai haluaisiko joku kertoa niitä ap:n kysymiä selviytymiskeinoja?

[/quote]

On totta, että ainakin oma tarinani kuulostaisi epätodelliselta; miten yhdelle ihmiselle voi sattua niin paljon pahaa. Siksi en aio kertoa tässä nyt muuta kuin pyytämiäsi keinoja. Josko niistä olisi jotai apua.

Keinoni ovat yksinkertaisuudessaan; aika, hyväksyminen ja sisu. Vaikka konkreettista apua sain esimerkiksi asunnon saamisen muodossa, oli suurin apuni oma oivallus siitä, ettei kukaan muu kuin minä itse voi minua nostaa surkeudesta. Omien masennuksessa syntyneiden ajattelumallien murtaminen, itsen ulkopuolelle asettuminen ja oma tahto elää toivorikasta elämää. Surut ja murheet kuuluvat ihmiselämään, mielisairaudet eikä mielenterveyden häiriöt eivät. Näitä kaikkai mulla oli, mutta itse minun oli niistä selviydyttävä, ystävien henkisellä tuella ja terapian avulla. Mutta ei terapiasta tai lääkkeistäkään ole mitään hyötyä, jos ne tuntuvat vastenmieliseltä pakolta tai vain pieneltä silottelulta ilman omaa motivaatiota.
Voimia kaikille, elämämme sankarit!