Te, joilla on ollut vaikea elämä: kertokaa selviytymistarinoita!

Mulla on ollut vaikeaa läpi elämän (ja tiedän että moni olis mun tilanteessa vetänyt itsensä muutamaankin kertaan niskakiikkuun), ainoa millä oon jaksanut tän reilu 50v on usko Jumalaan. Usko siihen että toisessa elämässä asiat on toisin.

34 jatkaa..

Nykyään olen käynyt jatkokoulutuksenkin ja saanut vakituisen työpaikan samasta paikasta. Minulla on kaksi lasta ja tasa-arvoinen parisuhde. Äitini on elossa edelleen, samoin isäni. Huolehdin heistä.

Mulla on ollut (ja on edelleen aaltoilevana) vaikea ocd. Tämä johtui lapsuudesta/nuoruudesta jonka elin väkivallan uhan keskellä.
Olen ollut akuuttiosastolla viisi kertaa muutaman viikon jaksoissa, ja viimeisimmällä kerralla 1v 4kk jaksolla eräällä tiukalla osastolla.
Helvetin paljon se on vaatinut itseltä työtä, mutta kokoajan mennään parempaan suuntaan.
Kova stressi laukaisee ocd -oireet.

Oon päässyt eteenpäin kovalla analysoinnilla ja itsensä pakottamisella loogiseen ajatteluun, sekä tajuamalla sen, että en ole paha ihminen, vaan ongelmani vaan johtuvat kokemistani asioista.

Jaahas, elämän koululaiset kokoontuu palstalla.

Pitäiskö pisteyttää kaikki ongelmat ja katotaan kenellä on suurin potti?

[quote author="Vierailija" time="28.02.2015 klo 19:41"]

Tulin uskoon.

[/quote]

Sama. Eipä tuohon paljoa tarvitse lisätä :)

[quote author="Vierailija" time="28.02.2015 klo 23:50"][quote author="Vierailija" time="28.02.2015 klo 19:41"]

Tulin uskoon.

[/quote]

Sama. Eipä tuohon paljoa tarvitse lisätä :)
[/quote]

Oikeasti usko auttaa. Olen kokenut Pyhän Hengen vaikutuksen ja parantunut yhdestä vaivasta kun Jumalan henki meni lävitseni parannustilaisuudessa.
Myös johdatusta oon kokenut.

Sitä tavallista: lapsuus viinaa ja huumeita ja väkivaltaa. 5-vuotiaasta saakka hoidin nuoremmat sisarukset ja lisäksi huolehdin nuppi turvoksissa örveltävät vanhemmat milloin mistäkin kotiin, valvoin yöt vahtien että ne hengittää. Riisuin, siivosin oksennukset, etsin kadonneita tavaroita kyliltä häpeästä punaisena. Palkaksi sain turpaan, mutsi sai turpaan ja puukosta ja kirveestä ihan tekemättä mitään, me saimme katsella vierestä. Ruokaakaan ei usein ollut.

Luontevasti aloin itsekin käyttää päihteitä jo vähän yli 10-vuotiaana. Seksiä toki. En minä osannut pitää sitä epänormaalina. 18-vuotiaana olinkin jo urani huipulla, suljetulla psykoosissa. Eikä mikään ollut paremmin, kun pääsin ulos. Sama vanhemmista ja sisaruksista huolehtiminen, samaa paskaa ja tappouhkaukset päälle kun en enää ollut nyrkin ulottuvilla jatkuvasti. Takaisin psykiatriselle ja vuoden päästä ulos. Viinaa meni, mutta muut päihteet jätin pois. En tiedä miksi. Ehkä huomasin, ettei ne auttaneet.

Jossain vaiheessa vaan jotain muuttui. Ehkä se alkoi siitä, kun isä joutui vankilaan. Sain edes vähän lepoa. Pikkuhiljaa alkoi tulla sellaisia välähdyksiä, että ehkä elämä ei aina olisikaan ihan samaa paskaa? Että voisi olla olemassa jotain muutakin, ja minä voisin saavuttaa edes pienen palan siitä? En ole koskaan tavoitellut paljoa, ymmärrän että näistä lähtökohdista ei voi ponnistaa "ihan mihin tahansa". Ei aivotkaan kai aivan normaalisti kehittyneet, minulla on jonkinlainen tarkkaavaisuushäiriö. Mutta tänä päivänä olen raitis, mulla on työpaikka, ja voin sanoa että olen oikeasti onnellinen. Elämässä tapahtuu kaikkea, mihin ei voi itse vaikuttaa. Mutta minä vaikutan siihen mihin voin. Voin tehdä ratkaisuita, jotka on mulle itselleni hyväksi. Voin valita joka päivä, näenkö hyviä vai huonoja asioita enemmän. Mitä haluan nähdä. Mulla on katto pään päällä, ruokaa kaapissa, turvallinen ja hyvä olo. Kukaan ei uhkaile puukolla.

Häpeä on hirveä asia. Vaikka mulle tapahtui lapsena tosi hirveitä juttuja, päällimmäisenä muistoissa on silti se kaamea häpeä. Siitä kun pääsin, muuttui elämä valtavasti! Yli pääsemiseen on auttanut asioista puhuminen ja kirjoittaminen. En ole suostunut enää häpeämään ja salailemaan. Vaikka silti posket tulee ihan punaisiksi vieläkin, kun muistelen jotain juttuja. Mutta tänä päivänä mulla ei ole mitään hävettävää enää :)

34 jatkaa
Mun isoäitini oli uskossa ja minä hänen mukanaan. Jossain vaiheessa vaan menetin se. Ajattelin silloin lapsena että ei voi olla olemassa sellaista paskajumalaa joka antaa lapselle tällaisen paskaelämän.

Tuntuu tosi pahalta lukea teidän tarinoita. Viha nousee ensimmäisenä mieleen, kuinka paskoja monen teidän vanhemmat ovat olleetkaan???!!! Kukaan ei voi vanhempiaan valita ja jos tuuri on erityisen huono vanhemmat voivat pilata melkein koko elämän. Voimia kaikkien teidän elämään, toivottavasti teistä tulee parempia vanhempia kuin omanne ovat olleet.

Nykypäivänä apua saa ja pitää hakea, ei tarvitse kestää kaikkea.

[quote author="Vierailija" time="01.03.2015 klo 00:06"]Sitä tavallista: lapsuus viinaa ja huumeita ja väkivaltaa. 5-vuotiaasta saakka hoidin nuoremmat sisarukset ja lisäksi huolehdin nuppi turvoksissa örveltävät vanhemmat milloin mistäkin kotiin, valvoin yöt vahtien että ne hengittää. Riisuin, siivosin oksennukset, etsin kadonneita tavaroita kyliltä häpeästä punaisena. Palkaksi sain turpaan, mutsi sai turpaan ja puukosta ja kirveestä ihan tekemättä mitään, me saimme katsella vierestä. Ruokaakaan ei usein ollut.

Luontevasti aloin itsekin käyttää päihteitä jo vähän yli 10-vuotiaana. Seksiä toki. En minä osannut pitää sitä epänormaalina. 18-vuotiaana olinkin jo urani huipulla, suljetulla psykoosissa. Eikä mikään ollut paremmin, kun pääsin ulos. Sama vanhemmista ja sisaruksista huolehtiminen, samaa paskaa ja tappouhkaukset päälle kun en enää ollut nyrkin ulottuvilla jatkuvasti. Takaisin psykiatriselle ja vuoden päästä ulos. Viinaa meni, mutta muut päihteet jätin pois. En tiedä miksi. Ehkä huomasin, ettei ne auttaneet.

Jossain vaiheessa vaan jotain muuttui. Ehkä se alkoi siitä, kun isä joutui vankilaan. Sain edes vähän lepoa. Pikkuhiljaa alkoi tulla sellaisia välähdyksiä, että ehkä elämä ei aina olisikaan ihan samaa paskaa? Että voisi olla olemassa jotain muutakin, ja minä voisin saavuttaa edes pienen palan siitä? En ole koskaan tavoitellut paljoa, ymmärrän että näistä lähtökohdista ei voi ponnistaa "ihan mihin tahansa". Ei aivotkaan kai aivan normaalisti kehittyneet, minulla on jonkinlainen tarkkaavaisuushäiriö. Mutta tänä päivänä olen raitis, mulla on työpaikka, ja voin sanoa että olen oikeasti onnellinen. Elämässä tapahtuu kaikkea, mihin ei voi itse vaikuttaa. Mutta minä vaikutan siihen mihin voin. Voin tehdä ratkaisuita, jotka on mulle itselleni hyväksi. Voin valita joka päivä, näenkö hyviä vai huonoja asioita enemmän. Mitä haluan nähdä. Mulla on katto pään päällä, ruokaa kaapissa, turvallinen ja hyvä olo. Kukaan ei uhkaile puukolla.

Häpeä on hirveä asia. Vaikka mulle tapahtui lapsena tosi hirveitä juttuja, päällimmäisenä muistoissa on silti se kaamea häpeä. Siitä kun pääsin, muuttui elämä valtavasti! Yli pääsemiseen on auttanut asioista puhuminen ja kirjoittaminen. En ole suostunut enää häpeämään ja salailemaan. Vaikka silti posket tulee ihan punaisiksi vieläkin, kun muistelen jotain juttuja. Mutta tänä päivänä mulla ei ole mitään hävettävää enää :)
[/quote]

Liikutuin tästä kovasti, olet todella selviytyjä. Kaikkea hyvää elämääsi <3

Mua hävettää edelleen esim. vanhempani, jos tärmörmään niiden seurassa jossain johonkin työhön liittyvään ihmiseen ja viiltelystä jääneet arvet. Olen katkera siitä miten paskan lapsuuden sain.
T.34

Mulla on vaikea lapsuus.vanhemnat eroneet. Kiusattu koulussa. Ei ystäviä..ihan yksin ollut melkoon koko lapsuus. En tullut toimeen perheni kanssa ja nyt olen ihan yksin. Onneksi olen nyt naimisissa ja suloinen tytön äiti. Älä mietiä menneisyytä. Se sekoita pääsi enemmän. Käsitele asiat rauhassa ja ajan kanssa. Mietiä mahdollisimman posentiivisesti. Tulevaisuus näytää varmasti hyvältä niinkuin mulla. Vaikka välillä menneisyytä hieman häiritsee kunhan asiat sanot äänee etkä pidä sen sisällä yksin!

[quote author="Vierailija" time="01.03.2015 klo 00:16"]

 [/quote] Liikutuin tästä kovasti, olet todella selviytyjä. Kaikkea hyvää elämääsi <3

[/quote]

Kiitos :) Tuntuu hyvältä katsoa itseään peilistä (vaikkei se mikään missi olekaan joka katsoo takaisin, elämä on kuluttanut aika lailla), koska tiedän että olen ihan itse tehnyt sen kovan työn ja päässyt jaloilleni :)

Ja 34: meillä on oikeus olla vihaisia ja katkeria. Meillä on oikeus surra sitä, mitä ei koskaan ollut vaikka se olisi meille kuulunut. Mitä muilla oli. Se on hirvittävä suru! Ja viha niitä kohtaan, jotka sen meiltä veivät...se on oikeutettua. Mutta se ei ole meille hyväksi, jos emme koskaan päästä siitä irti. Tunteita ei voi kieltää, ne pitää elää läpi ja kuluttaa puhki. Sitten lopulta, jossain vaiheessa, voi päästää irti. Sitten elämään mahtuu valoa niiden tilalle.

Itse ajatettelen, että annan itseni takia anteeksi. Että olisin vapaa. Koska ne asiat ei enää muutu sillä että vieläkin annan niille vallan määritellä mua ja mun elämää. Ne ei muutu enää ikinä millään. Surettaa se joskus vieläkin, tottakai. Mutta surukin on osa elämää, ja mun asia on saada tähän mahtumaan iloakin.

Kaikkea hyvää sinulle, löydät kyllä keinot päästä eteenpäin!

T. 39

Halaus kaikille tänne kirjoittaneille. Hurjista jutuista olette selvinneet, nostan hattua.

Minä olen kärsinyt kroonisesta kivusta ja halvauksesta muutamia vuosia. Kipeä olen edelleen, mutta olen päättänyt ettei se enää estä minua elämästä. Kipuun "tottuminen" ja sairauden hyväksyminen vei pirun kauan. Mindfulness on auttanut paljon. Samoin päättäväisyys ja katkeruuden puuttuminen. 

Lyhyesti, elämäni on mun mielestä ollut täyttä helvettiä. Muiden tarinoita yhtään vähättelemättä!! Olin todella todella pahasti koulukiusattu ala ja ylä asteen. Kotona oli väkivaltaa, huolehdin äidistä ja pikkuruisesta pikkusisaruksestani ja pelkäsin kokoajan että isäpuoleni tappaa heidät. Anoreksian sain 2luokalla, mutten sairastanut sitä pahana, kuitenkin 8luokkaan asti. Paniikkihäiriöt ynm tuli myös jo pienenä, koskaan en itkenyt muualla, kuin yksin metsässä iltaisin tai öisin. Tunteita en näyttänyt kenellekään mulla on vieläkin about 10mielenterveysongemmaa.... Asiat on nyt paremmin... Selvisin vain lukitsemalla itteni ja elämällä sumussa, en enää tuntenut kun muut hakkasivat ja potkivat koulussa, olin kuin olisin poissa tai irti ruumiistani. Muutin kotoa 15v poikaystävän kanssa ja nyt 17v voin sanoa et kaikki on suhteellisen hyvin. Mutta pahat arvet, en uskalla edes käydä kaupassa. Apua tarvitsisin yhä, mutta noi kamalat vaiheet on onneksi ohi

[quote author="Vierailija" time="01.03.2015 klo 00:36"]Lyhyesti, elämäni on mun mielestä ollut täyttä helvettiä. Muiden tarinoita yhtään vähättelemättä!! Olin todella todella pahasti koulukiusattu ala ja ylä asteen. Kotona oli väkivaltaa, huolehdin äidistä ja pikkuruisesta pikkusisaruksestani ja pelkäsin kokoajan että isäpuoleni tappaa heidät. Anoreksian sain 2luokalla, mutten sairastanut sitä pahana, kuitenkin 8luokkaan asti. Paniikkihäiriöt ynm tuli myös jo pienenä, koskaan en itkenyt muualla, kuin yksin metsässä iltaisin tai öisin. Tunteita en näyttänyt kenellekään mulla on vieläkin about 10mielenterveysongemmaa.... Asiat on nyt paremmin... Selvisin vain lukitsemalla itteni ja elämällä sumussa, en enää tuntenut kun muut hakkasivat ja potkivat koulussa, olin kuin olisin poissa tai irti ruumiistani. Muutin kotoa 15v poikaystävän kanssa ja nyt 17v voin sanoa et kaikki on suhteellisen hyvin. Mutta pahat arvet, en uskalla edes käydä kaupassa. Apua tarvitsisin yhä, mutta noi kamalat vaiheet on onneksi ohi
[/quote]Tärkein unohtui, suurin apu mun elämässä on ollut lorna byrnen kirjat. Kuulostaa hassulta, ap, pliiis lue ne! Kaikki! Aloita enkeleitä hiuksissank kirjasta:)

[quote author="Vierailija" time="01.03.2015 klo 00:37"][quote author="Vierailija" time="01.03.2015 klo 00:36"]Lyhyesti, elämäni on mun mielestä ollut täyttä helvettiä. Muiden tarinoita yhtään vähättelemättä!! Olin todella todella pahasti koulukiusattu ala ja ylä asteen. Kotona oli väkivaltaa, huolehdin äidistä ja pikkuruisesta pikkusisaruksestani ja pelkäsin kokoajan että isäpuoleni tappaa heidät. Anoreksian sain 2luokalla, mutten sairastanut sitä pahana, kuitenkin 8luokkaan asti. Paniikkihäiriöt ynm tuli myös jo pienenä, koskaan en itkenyt muualla, kuin yksin metsässä iltaisin tai öisin. Tunteita en näyttänyt kenellekään mulla on vieläkin about 10mielenterveysongemmaa.... Asiat on nyt paremmin... Selvisin vain lukitsemalla itteni ja elämällä sumussa, en enää tuntenut kun muut hakkasivat ja potkivat koulussa, olin kuin olisin poissa tai irti ruumiistani. Muutin kotoa 15v poikaystävän kanssa ja nyt 17v voin sanoa et kaikki on suhteellisen hyvin. Mutta pahat arvet, en uskalla edes käydä kaupassa. Apua tarvitsisin yhä, mutta noi kamalat vaiheet on onneksi ohi
[/quote]Tärkein unohtui, suurin apu mun elämässä on ollut lorna byrnen kirjat. Kuulostaa hassulta, ap, pliiis lue ne! Kaikki! Aloita enkeleitä hiuksissank kirjasta:)
[/quote]niitä on noin3...:)

[quote author="Vierailija" time="01.03.2015 klo 14:44"]

Jaahas, elämän koululaiset kokoontuu palstalla.

[/quote]

Miksi tunnet tarvetta halveksua niitä, joilla on ollut vaikeuksia?

Koulukiusaaminen ja yksinäisyys päiväkodista ysiluokkaan, siitäkin johtuva masennus, depressiivisuus, itsemurha-aikeet, äidin mt-ongelmat, huono kotikasvatus, näpistely, lintsaaminen, syömishäiriö, alkoholiongelma, jokapäivä ylä-aste ikäisenä sekaisin pillereistä, ammattikoulu ei onnistunut, huostaanotto, viikottaiset huumekokeilut/sekakäyttö, rikolliset ystävät ja poikakaverit, itsemurhayritys, raiskatuksi joutumiset, pahoinpitelyt, törkeä kotirauhanrikkominen, vapaudenriistot, törkeä ryöstön yritys, ryöstetyksi joutumiset, pahoinpidellyksi joutuminen, puukolla uhatuksi tuleminen ja puukotusten näkeminen, myöhemmin ehdollinen vankeusrangaistus ja yhdyskuntapalvelu, kotiväkivallan kokeminen ja alistaminen, henkinen väkivalta. Siinä muutamia vaikeuksia elämäni aikana, nyt kun en enää juo ja olen vakituisessa parisuhteessa, niitä ei pitäisi tulla lisää. Olen nyt onnellinen masennusvapaa raskaana oleva avovaimo/kihlattu. Työtä ei ole, mutta ei minun älyllä varmasti töitä voisi tehdäkään saati opiskella, olen ihan tyytyväinen näin. Lapsen kanssa selviän ihanan rakkaani avustuksella tosin rahan kanssa voi tulla todella tiukkaa (hän on työkyvyttömyys eläkkeellä, koska pitkäaikais sairaus, mt-ongelmat ja murtunut selkä). Asumme kivassa 79 neliön asunnossa jossa myös sauna, kaikinpuolin elämämme on nyt normaalimpaa, kuin ikinä ennen (edes lapsena).