Te, joilla on ollut vaikea elämä: kertokaa selviytymistarinoita!

Mikä sitten on selviytymistarina? Jos se, että oon yhä hengissä, niin mulla sitten vissiin toistaiseksi on sellanen ;)

Kasvoin väkivaltaisen skitsofreenikko-yh:n lapsena, henkinen ja fyysinen väkivalta oli jokapäiväistä, kuten myös se, että antoi mua juoppokavereidensa "käyttöön". Isoin kynnys ja kriisin paikka mulle oli kuitenkin se, kun esikoiseni (ja ainoan lapseni) synnytyksen jälkeen aloin tajuta, että äiti oli käyttänyt myös itse mua seksuaalisesti hyväksi.

Sairastuin lopulta niin pahoin, että erottiin, ja lapsi jäi miehelle. Hänellä nykyään myös sisaruksia ja ihana äitipuoli siellä. Minä tapaan lasta kerran kuussa, ja hän on ihaninta ja parasta ikinä mitä olen saanut aikaan <3

[quote author="Vierailija" time="28.02.2015 klo 21:19"]

Mikä sitten on selviytymistarina? Jos se, että oon yhä hengissä, niin mulla sitten vissiin toistaiseksi on sellanen ;)

Kasvoin väkivaltaisen skitsofreenikko-yh:n lapsena, henkinen ja fyysinen väkivalta oli jokapäiväistä, kuten myös se, että antoi mua juoppokavereidensa "käyttöön". Isoin kynnys ja kriisin paikka mulle oli kuitenkin se, kun esikoiseni (ja ainoan lapseni) synnytyksen jälkeen aloin tajuta, että äiti oli käyttänyt myös itse mua seksuaalisesti hyväksi.

Sairastuin lopulta niin pahoin, että erottiin, ja lapsi jäi miehelle. Hänellä nykyään myös sisaruksia ja ihana äitipuoli siellä. Minä tapaan lasta kerran kuussa, ja hän on ihaninta ja parasta ikinä mitä olen saanut aikaan <3

[/quote]

Tuli itku tästä. Ei ole sanoja. Vomia sulle !

Vaikeassa lapsuudessa ja myöhemminkin olen selvinnyt mietiskelemällä paljon itsekseni asioita. Vaikea tässä lyhyesti analysoida, mutta kun yritää ymmärtää toisten heikkouksia, voi antaa helpommin anteeksi. Mikä ei tapa, vahvistaa oli minulle ohjenuorana. Vakuutin itselleni, että olen vahva ja selviän. Tein jopa joskus itselleni c-kasetille nauhoituksen, jossa kehuin itseäni, hoin että olen vahva ja rakastan itseäni, ja kuuntelin kasettia iltaisin ja nukahdin siihen. Kova elämä ei minulle ole tuonut muita oireita kuin paniikkihäiriön ja senkin kanssa olen oppinut elämään. Myös Rocky-elokuva puhe siitä, että  elämässä ei ole kyse siitä kuinka lujaa pystyt lyömään, vaan siitä kuinka paljon lyöntejä pystyy ottamaan vastaan ja silti nousemaan, on ollut minulle motivoivaa. Eikä kukaan pysty minua niin auttamaan kuin minä itse. Toki traumoja on varmasti jäänyt, en ole kovin seurallinen ihminen, pikemminkin vähän "jurmu", mutta minulla on oikeus olla tälläinen kuin olen, kunhan en vahongoita muita tahallisesti.

Minäkin hoen itselleni koko ajan, että "älä sekoa, pakko kestää, älä sekoa, pakko kestää". Mietin kuitenkin, että kauanko pystyn elämään näin. Olen jo nyt niin masentunut ja pahenee vaan :/.

Ap

[quote author="Vierailija" time="28.02.2015 klo 21:38"]Minäkin hoen itselleni koko ajan, että "älä sekoa, pakko kestää, älä sekoa, pakko kestää". Mietin kuitenkin, että kauanko pystyn elämään näin. Olen jo nyt niin masentunut ja pahenee vaan :/.

Ap
[/quote]

Hoida itseäsi.

Muutin pois ihan toiselle puolelle maata. Opettelin hymyilemään peilin edessä. Lähdin joka päivä kävelylle ja otin tavoitteekseni puhua ja hymyillä joka päivä jollekin ihmiselle, esim. puiston penkillä, kaupassa, kirjastossa. Otin yhteyttä seurakuntaan, huomasin, että siellä on paljon ihmisiä, joiden kanssa voi harjoitella tätä asiaa. Pikku hiljaa alkoi hengitys kulkea ja hymy tulla luonnollisesti. Perusilme muuttui ja muutuin muutenkin eläväisemmäksi. Iltaisin olin toki yksin ja usein itkin ja oli vaikeaa ja haikeaa, mutta joka aamu herätessä tuntui taas paremmalta. Tämän uuden tukirangan kehittäminen auttoi sitten myöhemmin, kun tuli vaikea fyysinen sairaus, mutta pystyin selättämään sen masentumatta.

Jeesus on luja kallio. Minä turvaan Häneen. Jumalaan turvaamalla olen selvinnyt vaikeuksista.

[quote author="Vierailija" time="28.02.2015 klo 21:42"][quote author="Vierailija" time="28.02.2015 klo 21:38"]Minäkin hoen itselleni koko ajan, että "älä sekoa, pakko kestää, älä sekoa, pakko kestää". Mietin kuitenkin, että kauanko pystyn elämään näin. Olen jo nyt niin masentunut ja pahenee vaan :/.

Ap
[/quote]

Hoida itseäsi.

[/quote]

Olen käynyt kelan tukeman psykoterapian. En päässyt koskaan käsittelemään lapsuutta tms, koska koko terapiajakson ajan tapahtui uusia, akuutteja "kriisejä". Nyt olen taas hakenut apua, mutta en enää tokikaan kelan tukemaan terapiaan pääse.

21, tuo hymyileminen on hyvä idea :).piristäähän se kummasti jos hymyilee tuntemattomalle ja se hymyilee takas..

ap

Mulla ollut todella usein vaikeita aikoja. Esim tänään tulin kotiin, avasin jääkaapin ja huomasin, että kaljat on loppu. Selvisin tilanteesta kuitenkin kiiruhtamalla lähikauppaan hakemaan täydennystä. Auta armias mitä olisikaan tapahtunut, jos kello olisi ollut yli 21...

[quote author="Vierailija" time="28.02.2015 klo 21:49"]

Mulla ollut todella usein vaikeita aikoja. Esim tänään tulin kotiin, avasin jääkaapin ja huomasin, että kaljat on loppu. Selvisin tilanteesta kuitenkin kiiruhtamalla lähikauppaan hakemaan täydennystä. Auta armias mitä olisikaan tapahtunut, jos kello olisi ollut yli 21...

[/quote]

Sinä olet onnekas ihminen, koska et ole joutunut kohtaamaan todellisia vaikeuksia. Toivottavasti elämäsi jatkuu yhtä hyvänä. Toisaalta vaikeuksien kohtaaminen voisi opettaa sinulle empatiaa.

Kärsin vuosia koulukiusaamisesta ja heti koulun loputtua olin vuosien parisuhdehelvetissä narsistisen miehen kanssa. Päivittäistä henkistä ja fyysistä väkivaltaa ja itsetuhoisia ajatuksia. Selvisin pakenemalla tuolta mieheltä ja nyt yritän rakentaa menetettyä itsetuntoa takaisin. Koen kuitenkin selviytyneeni, olen vielä hengissä ja turvassa lapseni kanssa. Lapsi on myös suurin ilonaihe mun elämässä ja asia joka auttaa selviytymään.

[quote author="Vierailija" time="28.02.2015 klo 21:19"]Mikä sitten on selviytymistarina? Jos se, että oon yhä hengissä, niin mulla sitten vissiin toistaiseksi on sellanen ;)

Kasvoin väkivaltaisen skitsofreenikko-yh:n lapsena, henkinen ja fyysinen väkivalta oli jokapäiväistä, kuten myös se, että antoi mua juoppokavereidensa "käyttöön". Isoin kynnys ja kriisin paikka mulle oli kuitenkin se, kun esikoiseni (ja ainoan lapseni) synnytyksen jälkeen aloin tajuta, että äiti oli käyttänyt myös itse mua seksuaalisesti hyväksi.

Sairastuin lopulta niin pahoin, että erottiin, ja lapsi jäi miehelle. Hänellä nykyään myös sisaruksia ja ihana äitipuoli siellä. Minä tapaan lasta kerran kuussa, ja hän on ihaninta ja parasta ikinä mitä olen saanut aikaan <3
[/quote]
Saat olla todella ylpeä itsestäsi, että olet selvinnyt.

MitÄ sulle ap on tapahtunut? Voisitko kirjoittaa? Tai voisitko mennä puhumaan?

toivon, että voisit jollakin keinoin saada niitä asioita käsiteltyä ja poistaa sitä syyllisyyden tunnetta, joka sinulla on. Kirjoitat, että ne asiat ovat sellaisia, ettet ole voinut mitään.

miten sinä saisit itsesi myös uskomaan sen, ettei ole sinun vikasi? Sinulla on häpeä ja syyllisyys silti mukana, vaikka ne ovat aiheettomia. Niitä olisi hyvä työstää. Jokin toiminnallinen juttu voisi olla myös hyvä tapa.

olisi hyvä, jos löytäisit jonkun tai joitain ihmisiä kantamaan tuskaasi. Kirjoitat, että nyt vaan yrität jotenkin sinnitellä...että saisit tilaa ja luottamusta olla vaan.

voimia sinulle. Ole armollinen itsellesi. Sinä olet hieno... Juuri omana itsenäsi Arvokas.

En tiedä, lasketaanko mun elämä sun kriteerien mukaan "vaikeaksi". Tässä vähän tarinaa, nyt olen siis 22.

Ekat 7 vuotta elämästäni elin kahden alkoholistivanhemman ja 2 vuotta vanhemman veljeni kanssa. Äiti ja isä olivat aina humalassa, koskaan ei tehty mitään yhdessä. Koko lapsuuteni muutettiin paikkakunnalta toiselle, ehdin ennen ensimmäistä luokkaa asua 10 eri paikassa. Sitten tuli avioero, kun olin tokaluokalla. Aluksi oli tarkoitus jäädä äidin kanssa asumaan, mutta kuten äitinikin viikon jälkeen totesi isälleni "tuu hakee nää kakaras pois" muutettiin isän luokse. Isällä oli tässä vaiheessa jo uusi nainen, jolla oli 4 lasta entuudestaan. Muutettiin suoraan tän naisen ja sen kolmen lapsen luokse, yksi asui isänsä luona. Uusi koulu, uusi paikkakunta, vanha elämä jäi taakse.

Asuttiin todella huonolla alueella. Muistan aamuiset huumeneulat rappukäytävän edessä, sammuneet ihmiset maassa ja poliisipartiot vastakkaiseen taloon. Vaikka olinkin vasta kolmosluokkalainen, näen vieläkin pelottavia painajaisia tuosta ajasta. Kaksi vuotta asuttiin tuolla, kun muutettiin monen sadan kilometrin päähän uuteen kouluun tämän uuden vaimon ja hänen lapsien kanssa.

Uudessa koulussa ehdin olla puolivuotta, kunnes tuli taas avioero. Sinne jäi sisarpuolet, joita en sen koomin ole tavannut. Kaksi vuotta olin osana näiden ihmisten elämää ja hetkessä kaikki katosi. Puoli vuotta yksin isän ja veljen kanssa, uusi koulu ja sitten uusi nainen taas, jolla kaksi lasta.

Biologisten vanhempieni erosta lähtien matkustimme joka toinen viikonloppu veljeni kanssa katsomaan äitiäni. Humalaista äitiäni.

Uusi nainen vihasi minua. En kelvannut millään. Olin joko liian lihava, liian laiha, kynsilakkani oli väärän väristä ja pukeuduin väärin. Mut tukahdutettiin täysin yläasteen alussa. Olin hyvin laiha, mut puettiin silti L-koon vaatteisiin. Sairastin anoreksiaa. Mut oli raiskattu 12-vuotiaana metsässä veitsellä uhaten.

Joskus kasiluokan alussa sain tarpeekseni. Olin kympin oppilas, mutta kaikki mitä tein oli väärin. Isäni oli niin kysä, että kun vihjasin etten jaksa, minut laitettiin saman tien asumaan äitini kanssa. Äitini on täysi alkoholisti. Silloin 14 vuotiaana, oli viimeinen kerta kun tapasin isäni. Itken vieläkin itseni uneen miettien, miksi en kelvannut isälleni.

Äitini luona asuessa asiat menivät vahvasti alamäkeä. Viinaa. Viiltelyä. Tupakkaa. Äitini osti minulle 0,7l pullon viinaa viikossa. Tarjosi tupakkaa. Viiltelin. Seurustelin 5 vuotta vanhemman miehen kanssa, joka siis aluksi seksuaalisesti hyväksikäytti minua. Raiskasi jopa kerran kun olin liian humalassa, havaihduin siihen että minua pannaan vasten tahtoani.

En kelvannut äidillekään. Äiti joi, halusi minun hoitavan kodin ja itsensä. Monet kerrat valvoin hoitaen äitiäni, raahaten sammuneena vessanpöntöltä sänkyyn yms. Äiti uhkaili huostaanotolla jatkuvasti.

16 vuotiaana en jaksanut, muutin 5 vuotta vanhemman poikaystäväni kanssa yhteen uuteen kaupunkiin. Little did I know, poikaystävä petti ja oli väkivaltainen.

Nyt siihen selviytymisosaan. Tässä ei ollut puoliakaan elämästäni, mutta kuitenkin. Opiskelen arvostetussa yliopistossa. Saan hyviä arvosanoja. Mulla on kaikki loppupeleissä paremmin, kuin monella hyvänkään elämän eläneellä. Mä pärjään, vaikka oon saanu turpaani niin paljon.

Ap! Kelan kuntoutusterapiaa voi nykyisin hakea uudestaankiin jos ekasta on jo vuosia aikaa.

[quote author="Vierailija" time="28.02.2015 klo 22:36"]

En tiedä, lasketaanko mun elämä sun kriteerien mukaan "vaikeaksi". Tässä vähän tarinaa, nyt olen siis 22.

Ekat 7 vuotta elämästäni elin kahden alkoholistivanhemman ja 2 vuotta vanhemman veljeni kanssa. Äiti ja isä olivat aina humalassa, koskaan ei tehty mitään yhdessä. Koko lapsuuteni muutettiin paikkakunnalta toiselle, ehdin ennen ensimmäistä luokkaa asua 10 eri paikassa. Sitten tuli avioero, kun olin tokaluokalla. Aluksi oli tarkoitus jäädä äidin kanssa asumaan, mutta kuten äitinikin viikon jälkeen totesi isälleni "tuu hakee nää kakaras pois" muutettiin isän luokse. Isällä oli tässä vaiheessa jo uusi nainen, jolla oli 4 lasta entuudestaan. Muutettiin suoraan tän naisen ja sen kolmen lapsen luokse, yksi asui isänsä luona. Uusi koulu, uusi paikkakunta, vanha elämä jäi taakse.

Asuttiin todella huonolla alueella. Muistan aamuiset huumeneulat rappukäytävän edessä, sammuneet ihmiset maassa ja poliisipartiot vastakkaiseen taloon. Vaikka olinkin vasta kolmosluokkalainen, näen vieläkin pelottavia painajaisia tuosta ajasta. Kaksi vuotta asuttiin tuolla, kun muutettiin monen sadan kilometrin päähän uuteen kouluun tämän uuden vaimon ja hänen lapsien kanssa.

Uudessa koulussa ehdin olla puolivuotta, kunnes tuli taas avioero. Sinne jäi sisarpuolet, joita en sen koomin ole tavannut. Kaksi vuotta olin osana näiden ihmisten elämää ja hetkessä kaikki katosi. Puoli vuotta yksin isän ja veljen kanssa, uusi koulu ja sitten uusi nainen taas, jolla kaksi lasta.

Biologisten vanhempieni erosta lähtien matkustimme joka toinen viikonloppu veljeni kanssa katsomaan äitiäni. Humalaista äitiäni.

Uusi nainen vihasi minua. En kelvannut millään. Olin joko liian lihava, liian laiha, kynsilakkani oli väärän väristä ja pukeuduin väärin. Mut tukahdutettiin täysin yläasteen alussa. Olin hyvin laiha, mut puettiin silti L-koon vaatteisiin. Sairastin anoreksiaa. Mut oli raiskattu 12-vuotiaana metsässä veitsellä uhaten.

Joskus kasiluokan alussa sain tarpeekseni. Olin kympin oppilas, mutta kaikki mitä tein oli väärin. Isäni oli niin kysä, että kun vihjasin etten jaksa, minut laitettiin saman tien asumaan äitini kanssa. Äitini on täysi alkoholisti. Silloin 14 vuotiaana, oli viimeinen kerta kun tapasin isäni. Itken vieläkin itseni uneen miettien, miksi en kelvannut isälleni.

Äitini luona asuessa asiat menivät vahvasti alamäkeä. Viinaa. Viiltelyä. Tupakkaa. Äitini osti minulle 0,7l pullon viinaa viikossa. Tarjosi tupakkaa. Viiltelin. Seurustelin 5 vuotta vanhemman miehen kanssa, joka siis aluksi seksuaalisesti hyväksikäytti minua. Raiskasi jopa kerran kun olin liian humalassa, havaihduin siihen että minua pannaan vasten tahtoani.

En kelvannut äidillekään. Äiti joi, halusi minun hoitavan kodin ja itsensä. Monet kerrat valvoin hoitaen äitiäni, raahaten sammuneena vessanpöntöltä sänkyyn yms. Äiti uhkaili huostaanotolla jatkuvasti.

16 vuotiaana en jaksanut, muutin 5 vuotta vanhemman poikaystäväni kanssa yhteen uuteen kaupunkiin. Little did I know, poikaystävä petti ja oli väkivaltainen.

Nyt siihen selviytymisosaan. Tässä ei ollut puoliakaan elämästäni, mutta kuitenkin. Opiskelen arvostetussa yliopistossa. Saan hyviä arvosanoja. Mulla on kaikki loppupeleissä paremmin, kuin monella hyvänkään elämän eläneellä. Mä pärjään, vaikka oon saanu turpaani niin paljon.

[/quote]

29 Lisää vielä. Mun veljellä on vanhempien suhteen ollu ihan sama lapsuus kun mulla. Mun veli on siinä tilanteessa, että on nelosluokalta asti halunnut tappaa ittensä. Mä koen, että oon kokenut vvielä rankemman elämän ja oon katkera siitä, että mulla on asiat hyvin, mutta mun veljellä ei. Kai se on niin ihmisestä kiinni miten näihin suhtautuu.

Muistan varmaan ikuisesti sen puhelun, kun veli soittaa ja kertoo että on halunnu tappaa ittensä viimeset 10 vuotta ja ei oo tehny sitä vaan siks, että on luvannu itselleen ettei oman käden kautta lähde. Tällä hetkellä veljelle diagnosoitu keskivaikea masennus, muttei suostu lääkitykseen.

Huono omatunto, että oon saanu elämäni järjestykseen mutta en osaa auttaa veljeäni.

Sairastuin psyykkisesti, melkein tapoin itseni ymmärtämättä mitä tein. sen jälkeen puoli vuotta kauhea ahdistus ja tuska, tuntui että tällaistako elämäni aina on, eikä tämä koskaan lopu. Sit se vaan hiipu ja palasin elämään ilman tuskaa, vähitellen voimistuen. Vuosia siitä löysin mieheni ja nyt on useita lapsia ja eikä montaa vuotta, kun vanhin on jo aikuinen.

Olen pienenä joutunut seks.hyväksikäytön uhriksi.
Perheeni ei uskonut minua eikä asiasta puhuta.
Kaikki on ollut suorituskeskeistä ja terveytensä uhallakin on vain pitänyt jaksaa.
Ajauduin huonoihin suhteisiin mm. väkivaltaisiin.
Itsetuntoni oli heikko ja olin masentunut sekä ahdistunut.
Lopulta luovutin enkä jaksanut enää hymyillä.
Anoreksia ja masennus ottivat vallan.
Yritin tappaa itseni monta kertaa.
Pitkän kuntoutuksen ja terapian avulla elämä hymyilee jälleen!
Olen löytänyt hyvän miehen ja naimisissa.
Minulla on tavoitteita ja unelmia.
Kaikki hyvin :)

Selvisin masennuksesta lääkkeillä, terapiaa ei tarjottu. Lapsesta asti oon ollut melankolinen, mutta nyt tuntuu elämä voittavan. Vaikeinta oli, kun äiti kuoli ja isä alkoholisoitui, tuntui, että minun oli huolehdittava kaikesta. En kuitenkaan katkeroitunut ja nyt tuntuu ihan hyvältä. Isän asioiden hoitamisesta olen irtisanoutunut,  juokoon rauhassa, en jaksa enää häiritä.

Olen vahinkolapsi, joka oli liian myöhäistä abortoida. Joten äitini synnytti minut 21vuotiaana aloittelevana alkoholistina. Isäni teki keikkahommia ja alko maistui myös hänelle. He erosivat erittäin riitaisasti kun olin kolmevuotias ja äitini katosi vuosiksi. Asuin lähinnä isoäitini luona, sillä isäni ei ollut koskaan kotona ja jos oli niin lähikapakassa. Isoäitini kuoli kun olin 8vuotias. Sen jälkeen asuin yhdessä alkoholisti-isäni kanssa. Äitinikin otti jossain vaiheessa yhteyttä ja alkoi viritellä välejä uudestaan kuntoon. Lasten suojelu yritti puuttua kotioloihini useasti, mutta meillä oli "kotona kaikki hyvin", vaikka kävin syömässä naapurien luona ja käytin kavereilta saatuja risoja vaatteita. Varhaisessa teini-iässä isäni työ vei hänet pidemmiksi ajoiksi pois kotoa ja olin yksin välillä parikin viikkoa. Hän jätti kyllä yleensä 20-50markkaa, joilla piti ostaa ruokaa koko ajaksi. Elämä oli aika paskaa ja koulussa kävin sen minkä jaksoin. Jos isä oli kotona niin hän saattoi tuoda kavereitaan meidän kotiimme yöllä jatkoille, kun baari oli mennyt kiinni. Jos jaksoin niin kävin räyhäämässä niille, että "lähtekää nyt vittuun täältä kun mä yritän nukkua". Yleensä ne lähti.

Aloin viiltelemään itseäni, koska asioilla ei ollut mitään merkitystä. Kävin läpi keskivaikean masennuksen ja keskeytin peruskoulun jälkeen useita ammattikouluja. Tapasin kivan pojan joka poltteli vähän pilveä, mutta oli kiva ja pyysi mua muuttamaan sen kanssa yhteen. Ajattelin että pääsenpähän pois kotoa ja muutin. Vähän muuton jälkeen selvisi että poikaystäväni on alkanut käyttämään subutexiä ja vähän sen jälkeen mukaan tuli myös amfetamiini. Hän uhkaili itsarilla ja ties millä, jos lähden, mutta lähdin silti kun yhdellä kaverilla oli ylimääräinen huone omassa kämpässään. Vähän sen jälkeen paras ystäväni hirtti itsensä oman kotinsa vessaan hyppynarulla. Masennus uusi ja minä aloin juomaan. Äitini käytti viinaa, pillereitä ja huumeita ja odotti että minä olisin hänelle lähiomainen, kun ketään muuta ei ollut. Kävin läpi myös lyhyen psykoosijakson. Jossain vaiheessa sain oman asunnon ja osa-aikaista työtä. Juominen jatkui ja irtosuhteita kertyi niiden parin vuoden aikana aika rutkasti. Elämällä ei ollut kauaskantoista merkitystä edelleenkään.

Jossain vaiheessa hain yhtä työtä ihan muuten vaan ja siitä alkoikin poikimaan lisää töitä. Lopetin juomisen ja häröilyn. Tein töitä ja minuun oltiin tyytyväisiä. Sain samasta työstä itselleni oppisopimuksen ja opiskelin ammattiin. Tapasin mukavan miehen ja muutimme yhteen. Valmistuin ja sain vakituisen työpaikan. Tulin raskaaksi (ihan suunnitellusti) ja kävin raskausaikana terapiassa selvittelemässä omia monimutkaisia äitisuhdeongelmiani.