Lue keskustelun säännöt.
Miksi mä en ole minkään arvoinen?
05.03.2009 |
Miksi mun niskaani saa kaataa kaiken pahan, mutta kun minä en enää jaksa, syytetään mua hankalaksi "isäni tyttäreksi" Isäni siis on entinen alkoholisti, joka humalapäissään oli todella inhottava ihminen :( Minä en alkoholiin edes koske.
Miksi mulla ei ole oikeutta tunteisiin tai niiden purkamiseen, vaan mun pitäisi aina jaksaa olla se, joka kuuntelee ja auttaa muita? Miksi mun tarpeeni voi vain sivuuttaa, usein vetoamalla siihen, että "sähän olet äiti!".
Miksi mä en ole tärkeä?
Kommentit (5)
Yleensä ihmisiä kohdellaan niin kuin he antavat heitä kohdella.
Sinun pitää ensin päättää että sinä olet tärkeä ja sinä olet vaikka minkä arvoinen. Vasta sitten muut voivat ruveta arvostamaan sinua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
siksi sinun pitää olla aikuinen ja jaksaa kantaa huolta lapsistasi, mahdollisesti sairastavista vanhemmistasi ja hiton raskaasta työstä, kaverin sisään kasvaneista kynsistä.
Sitten kun tuntuu tuolta tulet tänne ja me muut jotka tunnemme samoin silloin tällöin sanomme että sellaista elämä on, ja kaikki me toivomme että huominen on parempi ja aurinko paistaa ja ukko on kulta ja tekee lettuja ja pitää välillä hyvänä.
Opettele sanomaan ei nyt ei sovi. On halpamaista vedota "tyyliin isän tyttö", vallan käyttöä ja alistamista sellainen on.
Kaikilla on oikeus tunteisiin, väsymykseenkin. Kannattaa pohtia miten saisi työskenneltyä tunteidensa kanssa ja mistä saisi lisää voimia niin ettei tilanne menisi pahemmaksi. Olisiko ammattilaisesta apua, ystävästä tai pienestä arjesta irtiottamisesta, harrastuksesta.....
Voisit myös lukea vaikka kirjan: Virtahepo olohuoneessa.
Saataisit löytää siitä jotain joka kolahtaa (tai sitten et).
En ole luonteeltani mikään alistuja ja ajoittain nostankin kissan pöydälle ja vaadin, että myös minun tarpeeni huomioitaisiin. Miehelläni ei ole kykyä keskustella asioista, vaan hän sulkeutuu itseensä totaalisesti, kun yritän asioista puhua. Ja koska hän ei puhu mitään, huomaan aina "paasaavani" lopulta itsekseni. Ja nässä tilanteissa olen sitten se "hankala, vittumainen, ihminen".
Vaan kun vuosia ja vuosia kuulee aina olevansa se paskan luonteen omaava ihminen, niin alkaahan siihen vähitellen itsekin uskoa... Erityisesti, kun juuri oma äitini ottaa aina mieheni puolen ja on myös sitä mieltä, että "isänsä tytär". Ottamatta huomioon lainkaan sitä, että hän minut nelivuotiaasta eteen päin yksin kasvatti.
Parhaani olen yrittänyt aina, mutta näköjään mikään ei riitä.
ap
Hae terapiasta apua! On ihan puhua, kun kerrankin joku todella paneutuu mun ajatuksiin ja vielä kokonaisen tunnin kerrallaan! Suosittelen lämpimästi!
T: Entinen Leelian lepotuoli