Jos terapeutti RAKASTUU potilaaseensa, niin mitä hänen pitää tehdä?

Yhtä tiukan moraalin omaava voisi toisenlaisessa yhteiskunnassa tehdä ihan erilaisia ratkaisuja. Siksi kyseessä on mielestäni enemmänkin länsimaisesta moraalista...

Kävin kolme vuotta erittäin hyvällä ja minulle sopivalla psykoterapeutilla. Näin hänet yllättäen ulkomailla; matkustimme hänen kanssaan samalla lennolla etelään. Olin tyttäreni kanssa lähtöterminaalin vessassa pesemässä käsiä, kun terapeuttini tuli viereisen hanan luo pesemään käsiään. Olin jo tervehtimässä häntä, kun katseemme kohtasivat vessan peilissä. Hän oli kuitenkin niin perusilmeinen, että suuni loksahti auki ja tulkitsin (ilmeisen väärin), ettei hän halua tervehtiä. Olin ihan nyyhkis tämän jälkeen, koska terapiassa ei ollut tapahtunut mitään sellaista, että olisin loukannut häntä tai hänellä olisi muuta syytä pitää minuun etäisyyttä minuun jatkossa. Tunteeni tuossa hetkessä oli, että annoin hänelle kolme vuotta elämästäni ja avasin salaisimmat asiani hänelle ja hän ei edes tervehdi minua! Tylsää, jos se olikin vain väärää tulkintaa tilanteesta minun puoleltani.

Ystävyskään ei ole hyvä juttu ei edes terapian päättymisen jälkeen. Ehkä jos nyt sattumalta muuttaisi samaan taloon, kävisi samassa perhekerhossa tms. Muuten syytä pitää 'tervehditään jos kaupassa törmätään' -välit. Ja kaikki potilaat eivät halua edes tervehtiä, terapeutti tervehtii jos potilas tervehtii ensin.

Olemme molemmat naisia perheellisiä omilla tahoillamme, eikä välillämme ollut mitään eroottista viritystä. Tuo hetken tunteen ilmaisuni, että "annoin hänelle kolme vuotta elämästäni" ei tietenkään ole järjen tason totuus (oli kyse terapiasuhteesta, jossa minä maksoin hänelle siitä, että hän kuunteli ja pyrki auttamaan minua minulle vaikeissa henkisissä asioissa ja tunnelukoissa), vaan se kumpusi syvästä pettymyksestä siitä, ettei hän tervehtinyt.

Olin ihan nyyhkis tämän jälkeen, koska terapiassa ei ollut tapahtunut mitään sellaista, että olisin loukannut häntä tai hänellä olisi muuta syytä pitää minuun etäisyyttä minuun jatkossa.



Ikävää. Oman terapeuttini kanssa sovimme suunnilleen ekalla tapaamisella miten toimimme jos osumme jossakin vastakkain. Toivottavasti sait tuon tilanteen purettua terapeuttisi kanssaan matkan jälkeen. Vai oliko hoitosuhde tuolloin jo päättynyt?

Kun sisimpänsä vuodattaa toiselle on vaikea muistaa, että se on toiselle työtä, hän on siinä ammatillisesti kiinni, eikä kaveri. Tämän kanssa se Terapiassa-sarjan Paulkin nyt painii. Onko hän oikeasti rakastunut potilaaseensa? Miten paljon hänen tunteisiinsa vaikuttaa potilaan rakastuminen, vaimon uskottomuus, kahden potilaan välille kehkeytynyt suhde, oma väsymys ja riittämättömyyden tunne ...? Kiinnostavaa!

kanssaan. Enkä nyt moiti terapeuttiani yksipuolisesti, olisinhan itse voinut olla rohkeampi ja tervehtiä, mutta olen hyvin varovainen astumasta toisten ihmisten reviireille, koska olen joutunut itse kokemaan, miten pahalle tuntuu, kun omia rajojani ei kunnioiteta. Ehkä käyttäytymiseeni (en tervehtinyt, kun terapeutti ei osoittanut elettä tervehtimisen suuntaan) vaikutti myös, että muistin terapeuttini sanoneen joskus, että terapiasuhteen jälkeen on hyvä, ettei ainakaan muutamaan vuoteen terapian päättymisestä olla tekemisissä ja jos esim. jossain koulutusryhmässä tavataan, sille ei voi mitään, mutta muuten kannattaa pitää pieni väli, jos esim. terapiaa tuleekin tarve jatkaa. En todellakaan odottanutkaan, että saisin hänestä mitään hengauskaveria, eikä mieleeni ole tullut esim. soitella hänelle, että mitäs kuuluu viime näkemän. Terapeuttini oli myös psykoanalyytikko, joten ehkä se selittää myös hänen suht korkeaa pidättyväisyyttään.

Hyvä terapiasuhde on todella intiimi, vaikka se onkin sillä tavoin yksipuolinen, ettei terapeutti kerro mitään itsestään. Itselläni on erittäin vahva intuitiotaipumus ja kuvaavaa suhteen läheisyydelle on se, kun kerran menin terapeuttini luo ja kerrostalon ulko-oven luona pysähdyin katsomaan nimitaulua ja ajatuksiini tuli lapsenomainen hätäinen kysymys: "Mitä minulle sitten tapahtuu, kun terapeuttini eroaa, minne minä sitten menen?" Kun menin terapiatunnille, kerroin tästä älyttömästä ajatuksestani ja oletin, että terapeuttini vastaa vain, että mistähän sinulle tällainen ajatus nousi mieleen. Sen sijaan hän sanoi, että hän oli ajatellut tällä kerralla kertoa tulevasta muutoksesta eli terapia tapahtuu jatkossa uudessa paikassa. Olin ihan että, ai jaa... ok... mutta eihän se liity mitenkään sun avioliittoon, että ethän sä ole eroamassa, johon terapeuttini totesi, että siitä on kyse. Avioeroa ei tietenkään käsitelty sen enempää, mutta mietin ääneen uudelleen kokemustani nimitaulun kohdallani. Oliko se vain sattumaa? Miksi ajatus tuli juuri tuolloin mieleen, kun terapia oli kestänyt jo vuoden, eikä terapeuttini ollut pihahtanutkaan omasta henkilökohtaisesta elämästään minulle. Tässä kohtaa terapeuttini oli ymmärtäväinen ja totesi, että näin voi joskus terapiassa tapahtua, että myös asiakas/ potilas aistii ääneensanomattomia asioita.

No, tämä oli ihan ap:n aiheen vierestä, mutta tulipa kerrottua kuitenkin.

Olin ihan nyyhkis tämän jälkeen, koska terapiassa ei ollut tapahtunut mitään sellaista, että olisin loukannut häntä tai hänellä olisi muuta syytä pitää minuun etäisyyttä minuun jatkossa.

Ikävää. Oman terapeuttini kanssa sovimme suunnilleen ekalla tapaamisella miten toimimme jos osumme jossakin vastakkain. Toivottavasti sait tuon tilanteen purettua terapeuttisi kanssaan matkan jälkeen. Vai oliko hoitosuhde tuolloin jo päättynyt?

Kun sisimpänsä vuodattaa toiselle on vaikea muistaa, että se on toiselle työtä, hän on siinä ammatillisesti kiinni, eikä kaveri. Tämän kanssa se Terapiassa-sarjan Paulkin nyt painii. Onko hän oikeasti rakastunut potilaaseensa? Miten paljon hänen tunteisiinsa vaikuttaa potilaan rakastuminen, vaimon uskottomuus, kahden potilaan välille kehkeytynyt suhde, oma väsymys ja riittämättömyyden tunne ...? Kiinnostavaa!

Jos viette vaikka lasta perheneuvolaan tai vastaavaa, eivät ne tule lähikaupassa teille juttelemaan, jos itse ette aloita. Ihan jo senkin takia, että jos joku tuntee tämän ammattilaisen ammatin, eivät kaikki halua julkisesti 'leimaantua' vaikkapa ongelmaperheeksi tai mielenterveyspotilaaksi.

vaikka tilanne varmaan oli hankala, niin toimit minun mielestäni aivan oikein. Ja varmaan osasit sitä käsitellä itseksesi, ettei siitä jäänyt mitään pitkällistä "traumaa". Tuo "etiäisesi" terapeutin tilanteen muuttumisesta on kiehtova.



(en tervehtinyt, kun terapeutti ei osoittanut elettä tervehtimisen suuntaan)

Ei kyse ole siitä, että asiakassuhdetta jatkettaisiin kaupankassalla ja alettaisiin siinä löpisemään ammattiauttajan kuulumisista.

Ymmärrän toki, että tämän leimaantumispelon takia on ainakin joskus oltava pidättyväinen. Tämän lisäksi ammattilaisella on oikeus privaattielämään, eikä hänen tarvitse sovitun hoito/ asiakassuhteen ulkopuolella olla tekemisissä asiakkaan/ potilaan kanssa. Joskus vain joku ammattilainen ja entinen asiakas tervehtivät ihan luontevasti jäämättä puhumaan keskenään.

Tuo tervehtimättömyys on ihan yleinen käytäntö tällaisissa ammateissa. Jos viette vaikka lasta perheneuvolaan tai vastaavaa, eivät ne tule lähikaupassa teille juttelemaan, jos itse ette aloita. Ihan jo senkin takia, että jos joku tuntee tämän ammattilaisen ammatin, eivät kaikki halua julkisesti 'leimaantua' vaikkapa ongelmaperheeksi tai mielenterveyspotilaaksi.

pitää vaihtaa ammattia.

Vanha ketju, vastaan silti. Hoitosuhteen aikana kaikki ystävyys- ja rakkaussuhteet ovat täysin no-no, senhän ymmärtää ihan järjelläkin. Sen jälkeen/päätyttyä me olemme vain _ihmisiä_ - kaikki. Ja kaikkea sattuu ja tapahtuu. Nuo pysyvät ”valtasuhteet” ja muu höpinä on silkkaa freudilaista scheissea, minä ainakin veisin käräjille ihmisen, joka kuvittelisi koko loppuelämänsä omaavansa minuun ihmisenä ”valtasuhteen” vain siksi, että maksusta tilitin huoliani. Kaikkein koomisimpia ovat teoriat ”insestistä”, eli tulkinnat, joiden mukaan terapiasuhteen seksualisoituminen tulkitaan vanhempi-lapsi-suhteeksi. Voihan joku sinne äitiä ja isaääkin (tai tällaista suhdetta) mennä hakemaan, mutta ei todellakaan kaikki. Henkilökohtaisesti ovi kävisi nopeasti, jos joku edes vihjaisi tuntevansa minuun edes hoidollisesti ”äidillisiä” tai ”isällisiä” tunteita - rajansa nyt teatterillakin, hyi helvetti.

Minusta rajanveto tehdään hoitosuhteessa, silloin ei läheisempiä suhteita luoda. Sen jälkeen maailma on auki, kaikkea sattuu ja tapahtuu, niinhän aina.

Henkilökohtaisesti tunnen tällaisen pariskunnan. Tosin tapasivat ”uudelleen” täysin eri kontekstissa usean vuoden terapian jälkeen. Tuskin kukaan kuitenkaan lähtisi edes väittämään, ettei rakkaus ja kiintymys ole syttynyt jo hoitosuhteen aikana.

Lähinnä psykoanalyysissa on tällaista uskonnollissävytteistä ”ikuisesti hoitosuhde” - ajattelua. Ja psykoanalyysi alkaa toden totta olla menneen maailman jäänne ja turhake. Aikansa lapsi.

Ketään ei tuomita terpiasuhteen päättymisen jälkeen alkaneesta suhteesta.

Vanha ketju

up

Vierailija kirjoitti:

up

Taasko sinulle nousi ”sellaisia” ajatuksia? Ehkä kannattaisi tuoda ne esiin terapiassasi.

No jopas! Älyttömän hyvä ketju, ja mikä parasta; ei terapeuttihullua! Muistan tuon sarjan, pidin siitä.

Vierailija kirjoitti:

Reikä pyöreäksi ja mälliä sisään

Niinpä niin

Vierailija kirjoitti:

Vanha ketju, vastaan silti. Hoitosuhteen aikana kaikki ystävyys- ja rakkaussuhteet ovat täysin no-no, senhän ymmärtää ihan järjelläkin. Sen jälkeen/päätyttyä me olemme vain _ihmisiä_ - kaikki. Ja kaikkea sattuu ja tapahtuu. Nuo pysyvät ”valtasuhteet” ja muu höpinä on silkkaa freudilaista scheissea, minä ainakin veisin käräjille ihmisen, joka kuvittelisi koko loppuelämänsä omaavansa minuun ihmisenä ”valtasuhteen” vain siksi, että maksusta tilitin huoliani. Kaikkein koomisimpia ovat teoriat ”insestistä”, eli tulkinnat, joiden mukaan terapiasuhteen seksualisoituminen tulkitaan vanhempi-lapsi-suhteeksi. Voihan joku sinne äitiä ja isaääkin (tai tällaista suhdetta) mennä hakemaan, mutta ei todellakaan kaikki. Henkilökohtaisesti ovi kävisi nopeasti, jos joku edes vihjaisi tuntevansa minuun edes hoidollisesti ”äidillisiä” tai ”isällisiä” tunteita - rajansa nyt teatterillakin, hyi helvetti.

Minusta rajanveto tehdään hoitosuhteessa, silloin ei läheisempiä suhteita luoda. Sen jälkeen maailma on auki, kaikkea sattuu ja tapahtuu, niinhän aina.

Ah - joku on kirjoitellut täysin minun ajatuksiani 2018. Ehkäpä minä itse!

Terapiassa (In treatment) -sarja teki myös minuun vaikutuksen.

Erityisesti mieleen jäivät 1. kaudelta juurikin tämä Pauliin rakastuneen Lauran terapia, lisäksi itsetuhoisen Sophien terapia sekä Paulin omat terapiakäynnit entisen työnohjaajansa Ginan luona.

2. Kaudelta kosketti eniten Aprilin tarina, nuori yliopisto-opiskelija, joka on saanut tietää sairastavansa syöpää, mutta epäröi hoitoon hakeutumista.

Sarja taitaa olla edelleen katsottavissa HBO-nordicilla, kaikki kolme kautta.