Anopiksi tuloa pelkääville

Hämmästellen luen täältä, että useammassa ketjussa äidit pelkäävät tulevansa anopiksi, kun miniät ovat niin vaikeita. Minä en osaa kertoa kuin omasta puolestani. Minun anoppini saisi hieman mennä itseensä, että miksi olen niin etäinen ja nyreä. Usein metsä vastaa kuten sinne huudetaan.



Tapasin mieheni 20-vuotiaana opiskelijatyttönä, olin yliopistossa opiskelemassa hyvään ammattiin. Minulla ei ollut takana mitään omituista: hyvä perhe, muutama entinen poikakaveri, osasin laittaa hyvää ruokaa ja hoitaa lapsia jo ennen omaa kotia. Pidin itseäni ihan rehellisesti sanottuna hyvänä miniäehdokkaana. Joku vika minussa kuitenkin oli, sillä silloinen vielä tuleva anoppini suhtautui minuun kovin torjuvasti. Mieheni on jälkikäteen pähkäillyt, että taisin olla liian ylivertainen hänen äidilleen, tavalliselle työläisäidille.



Seurustelimme kymmenen vuotta ja koko ajan koin itseni erittäin epätoivotuksi mieheni kotona. Kun sitten menimme naimisiin, ääni anopin kellossa muuttui. Häne havahtui huomaamaan, että ei päässytkään minusta eroon ja vasta sitten aloitti suhteen lämmittämisen. Meille syntyi peräkanaa kolme lasta, joita anoppi palvoo. Hän haluaisi tulla ja olla lasten kanssa joka välissä, mikä tarkoittaa minulle, vielä kotona hoitovapaalla olevalle, pakollista seurustelua anopin kanssa. Mutta minä en millään voi unohtaa, miten nurjasti minuun suhtauduttiin niin monta vuotta. En todella voi kääntyä yhtäkkiä anopin bestikseksi. En estä häntä tapaamasta lapsia, mutta tiedän, että olen etäinen itse koko ajan.



Joten sinä, joka pelkäät anopiksi tuloa, muista kohdella poikasi tyttöystäviä kauniisti ja arvostavasti jo seurusteluvaiheessa, sillä et koskaan tiedä etukäteen, kuka heistä on lastenlastesi äiti, jonka kanssa olisi hyvä olla ystävällisissä väleissä.

meillä myös tulevan anopin mielestä oli niin hankalaa tulla meille kyläilemään silloin kuin vielä seurustelimme, että tapasimme silloin kun me kävimme heillä (matkaa 140 km, joo se matkahan on tosiaankin paljon pidempi toisinpäin). No nyt kun on lapsenlapsi, niin haluavat tulla meille yökylään harva se viikonloppu. Minulle on jotenkin hankalaa kun ensin on mennyt monta vuotta ettei pahemmin meille kiinnosta tulla ja nyt sitten tälläisiä pidempiä reissuja haluavat tehdä usein. Ennen lastahan meillä olisi ollut se vierashuonekin tarjota :). Ilmoittavat tulostaan lyhyellä varoitusjalla, eivätkä osallistu mihinkään kotihommiin tai lapsen kanssa ulkoiluun tms., vaan vierailut tietävät minulle työviikon päälle aikamoisen ruljanssin... lisäksi ovat pahoillaan jos teen jotain kotihommia....no pakko on jossain välissä pyykätä ja siivota, viikolla huonommin sellaisia hommia ennättää tehdä ja jos lyhyellä varoituksella tulee niin ei ole mahdollista ennakoidakaan.



No joo, siis ei meillä noin nuiva suhtautuminen ole kuin teillä on ollut, mutta tuntuu kurjalta, että me (tai kai siis lähinnä minä) ei sinänsä olla kiinnostavia, vain lapsenlapsi..... No hyvä että edes hän, monella on huonomminkin.

Meillä ongelmana anopin kanssa oli ja on se, että hän oletti, että ainoa poikansa tekisi enemmän uraa, myös ulkomailla, ennen lapsia. Esikoisemme syntyi, kun olimme 28 vuotiaita. Se oli anopille järkytys.



Hän pelkää, että poikansa ura kärsii, vaikka minä hoidan lapsia (nyt kaksi) kotona. Mies ei edes halua olla mikään uraohjus, vaan harkitsee kotiin jäämistä. Mieheni ura on ollut nousujohteinen. Anoppia järkyttää sekin, että minun urani on syrjässä, vaikka onkin hyvä koulutus ja vähän työkokemustakin jo hankittuna.



Järkytys anopille oli sekin, että meillä on kaksi lasta, sillä hän oletti, että haluaisimme elää helposti aikuisten ehdoilla, jos lapsia olisi vain yksi. Hän teki niin ja on uraihminen. Olettaa, että onnellinen elämä = hänen käsityksensä onnellisesta elämästä.

Ihmiset käyttäytyvät usein, kuten heitä kohdellaan. Reilu, reipas ja ystävällinen ihminen saa sellaista käytöstä takaisin lähipiiriltään. Yleensä miniä-anoppisuhteessa anoppi on se, joka on ikäänkuin vahvoilla ikänsä ja elämänkokemuksensa puolesta. Jos hän osaa ottaa uuden tulokkaan fiksusti, ei takuulla saa paskaa niskaansa. Ja toisaalta, jos anoppi on kuten ap:lla on turha odottaa että miniästä tulee läheinen.



Monet anopit ovat poikansa seurustelusuhteen alussa mustasukkaisiakin pojistaan (tiedän jopa tapauksen, missä anoppi tunki poikansa syliin sohvalla, kun miniä oli ekaa kertaa näytillä). Mustasukkaisuuttaan käyttäytyvät tökerösti, ja kun suhde syvenee, yrittävät vasta sitten lähempää tuttavuutta miniää, jolloin se saattaa olla jo liian myöhäistä.

Mä taas kyllä bongaan täältä enimmäkseen niiden umpi-idioottien kirjoituksia, jotka selittää, kuinka anoppi on suunnilleen saatanasta seuraava, kun on pussannut vauvaa, antanut vuoden ikäiselle keksin tms.



Mulla on kolme poikaa, joten mitä todennäköisemmin tulen olemaan anoppi joku päivä. Musta kyllä tuntuu jo nyt, että jos joku lapsistani hommaa ihan karsean emännän, niin sittenhän ovat omissa oloissaan. Mä olen ihan tolkuissani oleva ihminen, ja valmis auttamaan ja hoitamaan lapsia jne. Mutta yhdenkään miniän pillin mukaan en ala hyppelemään. Ikinä.