Lue keskustelun säännöt.
Miten kuoleen omaista SAA lohduttaa?
28.01.2015 |
Ketjuja lukeneena ilmeisesti ruokaa ei saa viedä, ei saa kysellä miten voi, ei saa yrittää aktiivisesti piristää (tarjota vaikka lounasta ravintolassa, viedä kaupungille yms.), seuraa ei saa tuputtaa mutta ei saa myöskään jättää sureman rauhassa.
Etenkin tuo kaupungille vieminen (syömään, kahville, rauhassa istuskelemaan) sai ihan kammottavan huonon vastaanoton. Mitä te henkilökohtaisesti haluaisitte?
Kommentit (57)
Kun 30 v. veljeni kuoli yllättäen sairauskohtaukseen, parhaimman osanoton minulle esitti hevosteni kengitysseppä. Kuolemasta oli vasta pari päivää, kengitys oli varattu aikoja sitten ja se oli pakko hoitaa, sillä hevoset tarvitsivat uudet kengät.
En muista tarkkaa sanamuotoa, mutta kengittäjän viesti kun kerroin tapahtuneesta oli jotakuinkin, että hän oli todella pahoillaan puolestani, veljeni kuolema oli todella epäreilu ja koko tilanne perseestä. Se tuntui aidolta ja auttoi enemmän kuin tyhjänpäiväiset kliseet joiden tarkoitus oli tsempata tilanteessa, jossa minun maailmassani ei ollut mitään positiivista tai toivoa tai lohtua tai mitään. Kaikki oli kirjaimellisesti perseestä ja auttoi kun joku sanoi sen ääneen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaipasin sitä normaalia elämää, se oli helpottavaa
Onpa taas suomalainen ongelma. Missään päin maailmaa normaali kanssakäyminen ei saa sellaista viharyöppyä kuin Suomessa.
Pahinta on alkaa vältellä surevaa. Kuulumiset voi kysyä, ruokaakin viedä.Kuuntelu on tärkeää!
En usko että olisi mitään suoraan väärää
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tottakai saa tarjota kahville menoa, mutta ei pakottaa ja jankata asiasta. Eli jos toinen kieltäytyy, niin ei saa ruvta vänkkäämään, että "No mutta sä piristyisit, lähde nyyyt". Jankkaajat on niin stnana ärsyttäviä.
,
Parhaimmiten autat kysymällä ja tarjoamalla, mutta et pakottamalla ja tunkemalla.
Tekemällä selväksi että valittaminen ei auta
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Haluaisin vaan puhua ja itkeä vaikka kotona jos kaveri jaksaa kuunnella. Kaverin pitäisi oikeasti olla empaattinen ja elämää nähnyt eikä tekopirteä paska. Kammoaisin fraaseja: elämä voittaa, kyllä se siitä, otan osaa...Et ota, kun sulle ei ole käynyt niin! Jos ei tajua empatiasta mitään parempi ettei feikkaa mitään paskaa eikä ota yhteyttä.
Minkälaista elämää pitää olla nähnyt?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin nuori ja istuttiin kaverin kanssa vaan vierekkäin, puhuttiin mistä milloinkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mä ainakin haluaisin, että ihmiset käyttäytyisvät ihan normaalisti. En halua mitään "otan osaa"-höpinöitä, sääliviä katseita, piristysyrityksiä tms. Varsinkin jotkut piristysyritykset ovat mielestäni kammottavia, ihan kuin se kahvikupponen ja pulla mitään oikeasti piristäisi tai toisi siihen suruun mitään muutosta. Käsittelen surun yksikseni pääni sisällä, enkä halua puhua siitä kenenkään kanssa.
Mutta tämä on vain oma näkökantani. Ihmiset suree omalla tavallaan, eikä ole olemassa yhtä oikeaa tapaa käsitellä sitä. Jos olet oikeasti läheinen surevan kanssa, osaat varmasti lohduttaa/olla lohduttamatta tätä juuri oikealla tavalla.
Normaalisti oleminen on paras vaihtoehto
ne, jotka menee narsistisen loukkaantumisen tilaan on parmempi vain jättää rauhaan vellomaan omassa kärsimyksessään, niiltä muilta voi vaikka kysyä, että voiko jotenkin auttaa. vastaavat sitten mikä heistä on paras tapa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ainakaan niin, et ollaan kuin ei ois mitään kauheaa tapahtunut.
Mielestäni "otan osaa" lämpimästi ja oikeasti sitä tarkoittaen on hyvä. Fraasi se oli minullekin, kunnes olin sureva omainen ja silloin sain sen kuulla.
Menetyksestä puhuminen auttaa. Kuuntele ja puhu kanssani siitä. Älä säikähdä itkuani. Suhtaudu myötätunnolla. Älä pakene. Äläkä hopota eteenpäin menosta tai et elämä voittaa tai et sinä selviät - älä siis etuile, vaan elä kanssani hetkeä tässä ja nyt.
Vierailija kirjoitti:
Ei ainakaan niin, et ollaan kuin ei ois mitään kauheaa tapahtunut.
Mielestäni "otan osaa" lämpimästi ja oikeasti sitä tarkoittaen on hyvä. Fraasi se oli minullekin, kunnes olin sureva omainen ja silloin sain sen kuulla.
Menetyksestä puhuminen auttaa. Kuuntele ja puhu kanssani siitä. Älä säikähdä itkuani. Suhtaudu myötätunnolla. Älä pakene. Äläkä hopota eteenpäin menosta tai et elämä voittaa tai et sinä selviät - älä siis etuile, vaan elä kanssani hetkeä tässä ja nyt.
Toisaalta kauhistelu voi olla sille läheiselle raskasta
Jos tätä tarvitsee kysyä, niin parempi ettet edes yritä.
Vierailija kirjoitti:
Jos tätä tarvitsee kysyä, niin parempi ettet edes yritä.
Ihan hyvä kysymyshän tuo on
Vierailija kirjoitti:
Onpa taas suomalainen ongelma. Missään päin maailmaa normaali kanssakäyminen ei saa sellaista viharyöppyä kuin Suomessa.
Tämä. Suomessa on aivan liikaa mielensäpahoittajia ja niille aina jokainen sanominen on väärin tai loukkaavaa tai jos ei ole, niin silti siitä mielensä pitää pahoittaa. Ei voi millään uskoa, että niille kliseidenkin sanojille voi se klisee olla henkilökohtaisesti voimauttava ja toki ajattelevat sen kautta, että sen myös toinen ymmärtää kuten oli tarkoitettu: osanottona suruun.
Onko ihmekään, että tämä maa on täynnä "yksinäisiä", koska he tekevät itsensä yksinäisiksi ehdottomuudellaan. Ei saa tehdä näin, ei saa tehdä noin.
Itse olen ottanut myös kliseiden sanojat ja tsemppiviestien antajat kiitollisuudella vastaan vaikken itse aina siinä kohdin olisi jaksanut kuulla mitään tsemppauksia, niin kykenen tajuamaan, että sanojalla on vain puhtaat ja hyvät tarkoitusperät sillä.
Mitä te tarkoitatte lohduttamisella?
Tuolla on kaikki kliseet