Lue keskustelun säännöt.
Perheeni on vankilani:(.
07.02.2009 |
Karrikoidusti sanottu, mutta kyllä se niin on.
Meillä on pieniä lapsia ja kyllä on elämä rajoittunut niiden saamisen jälkeen. Aina sanotaan, että lapset antavat paljon, mutta päällimmäisenä on kyllä tunne, että olemme itse luopuneet paljosta, ehkä liian paljosta koska elämänilo on hiipumassa.
Lasten ehdoilla mennään, mutta ne ehdot ovat liian kovat. Hoitajia ei ole, joten emme pääse mieheni kanssa kahdestaan minnekään ja se on vähentänyt läheisyyttämme. Emme pysty edes keskustelemaan mistään lasten hereillä ollessa koska joku keskeyttää jatkuvasti.
Syömisestä en ole nauttinut aikoihin, ruuasta nauttiminen oli ylellisyyttä mitä oli ennen lapsia. Nyt se hotkitaan nopeasti ja samalla pompitaan ylös alas pöydästä joko vessaan, rättiä hakemaan tms.
Töissä käydään pätkissä silloin kun lapset eivät ole kipeinä. Usein siis ovat, joten työt kärsivät ja stressi lisääntyy siitäkin.
Matkoja ei enää edes suunnitella. Kävimme kerran tuttavaperheen kanssa viikonloppumatkalla, mutta heidän lapset ovat isompia, joten ei siitä mitään tullut. Emme pystyneet hetkeä istumaan rantaravintolassa kun omat lapsemme eivät pysyneet aloillaan. Loppumatkan olimmekin erillämme, me leikkipuistoissa ja he muualla. Toisen kerrankin oli matka suunnitelmissa, mutta lapset tulivat taas kipeiksi, joten peruttiin se. Ei siis enää matkoja meille.
Monet juhlat ja tilaisuudet ovat jääneet väliin kun joku sairastuu tai juhlat ovat tarkoitettu vain aikusille. Niihin emme pääse.
Enää ei jaksa suunnitella ja yrittää, niin monesti olemme pettyneet. Parempi lähteä siitä ajatuksesta, että kotona ollaan.
Ystäväperheitä emme ole tavanneet aikoihin. Useimmilla on lapsia ja ei seurustelusta ja keskustelusta tule mitään kun kaikki energia menee lapsiin ja heidän tarpeiden täyttämiseen.
Emme vihaa lapsiamme, olemme vain alistuneet siihen, että elämä on tälläistä nyt. Toivon, että suhteemme kestää nämä vuodet ilman läheisyyttä. Voimia parisuhteen eteen ei oikein enää ole. Olen ensisijaisesti äiti. Ehkä vielä joskus jotain muuta.
Kommentit (161)
hoitajaa lapsille vaikka leffaan tai pitsalle menon ajaksi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos antaa niin saa näinhän se menee. Et anna itsestäsi tarpeeksi, pidät lapsiasi riesana jotka ovat sotkeneet sinun elämäsi.
Lapset eivät ole pyytäneet saada syntyä, olet ne tehnyt syistä jota et kertonut. Kysynkin miksi on monta lasta jos asenteesi on tuo. Eikö yksi lapsi jo näyttänyt sen minkälaista elämä lapsiperheessä on.
Olet keskenkasvuinen henkisesti. Vali vali ja minä minä.
Hurjan kuuloista että lapset vain ottavat mutta eivät anna :-(
Tuntuu että olen vaan palvelija omassa kodissani. Koskaan ei tosiaan saa edes syödä rauhassa. Tai nukkua kahta tuntia pidempään putkeen.
Ei ole ketään lastenhoitajaa, eikä varaa palkata yksityistä. Omaa äitiäni ei saa edes kutsua mummoksi...
Lapset 4v. 2v. ja 5kk
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Varmaan sitä sitten olenkin kun kaipaan elämääni muutakin kun lasten kanssa olemista. Mutta muuta elämää äidit, siis kunnon äidit eivät saa kaivata.
Enkä todellakaan tiennyt, en edes osannut aavistaa millaista on elää usemman kuin yhden lapsen kanssa. Nyt tiedän.
Asenne, miten monta kertaa sitä pitää testata jos on jo todettu, että matkoista muualle kuin leikkipaikkoihin ei tule mitään. Miksi haluasimme väkisin vielä yritttää.
Olen siis itsekäs minä minä -ihminen. En tarvisisisi edes kaikkia noita maintsemiani asoita, kunhan joku onnistuisi joskus. Mutta olen itsekäs kun haluan liikaa.
En ole koskaan kokenut, että lapset sitoisivat. Vastuuta tuovat toki, mutta se ei ahdista. Päinvastoin olen onnellinen noista lapsista. Toinen on 3 ja toinen 5v..eivät edes rauhallisimmasta päästä, mutta kyllä heidän kanssaan matkustaa voi. Käyttäytyvät siis hyvin, kun on tarve...Hoitajan saisimme, mutta en harvemmin tulee pyydettyä...Matkustelut ja kyläilyt ovat mukavampia lasten kanssa...ja ystäväperheillä kyläilläänkin usein lasten kanssa, mutta heilläkin on lapsia..joten menee mukavasti aika.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse ainakin rakastan lapsiani yli kaiken. Silti tekee välillä mieli häipyä, ilmoittamatta kenellekään.
Ei niin tietenkään voi oikeasti tehdä:) Ja jos olen tunninkin erossa lapsista, tulee jo kamala ikävä.
Silti koen lapset välillä vaan riesana, vaikka ihania ovatkin.
Ehkä vaan ap ymmärtää mitä tarkoitan.
Ja lastenkin kanssa voi tehdä kaikkea. Vai ovatko niin mahdottomia? Tyhmää ruikutusta..vaikea uskoa, että hyvä äiti kokisi, etteivät lapset anna mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jotkut osaa ottaa sen niin, että mikäs tässä ollessa, eihän tässä mene kuin 10 vuotta. Jotkut vaan manaa päivästä toiseen (kuten minä). Jatkuva sairastaminen on ihan *****estä, harmittaa kun koko ajan tulee poissaoloja töistä sen takia että koko ajan on joku tauti päällä. Kaikki menot saa perua, kun jollakin on ripuli just sillä sekunnilla kun pitäs mennä jonnekin. Meillä on mennyt tänä talvena varmaan 7 viikonloppua siihen, että ketään ei voi kutsua kotiin tai missään ei voi käydä kun aina on joku tauti.
Mä en oikeasti tajunnut että tämä on tällaista.
Kyse on omasta asenteestas, ei elämä ole vankilalta tuntunut lasten myötä tukiverkottomana yksinhuoltajana ollessa. Päinvastoin mutta marttyyriks heittäytyminen ap ei lie asiaa auta. Ihmiset ei tajua mitä heillä on, ennenkun menettävät sen. Niin surullista
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siitä se lähtee. Minkä takia koet että teidän pitäisi pienten lasten kanssa lomailla jossain muualla kuin leikkipaikoissa? Miksi ette sovi miehenne kanssa hoitovuoroista? Miksi et saa syödä rauhassa? Eikö kavereita voi tavata ilman lapsia, vuoron perään? Miksi ette palkkaa lapsille hoitajaa vaikka kerran 3kk:ssa jotta saisitte miehen kanssa aikaa? Miksi ette opeta lapsille että jos teillä miehen kanssa keskustelu kesken niin lapset odottavat vuoroaan?
Nämä kaikki asiat ovat ratkaistavissa mutta ratkaisemisen sijaan tuntuu että olet jämähtänyt murehtimaan mitä kaikkea et saa ja pysty tehdä. Itselläni kolme lasta joista kaksi pientä, eli elämä on jonkin verran rajoittunutta. On minullakin päiviä joilloin tuntuu etten ehdi tehdä mitään muuta kuin palvella lapsia. Silloin pitää vain miettiä miksi näin ja mitä voin tehdä toisin että minullakin on aikaa jopa itselleni. Lähes tulkoon aina joku ratkaisu löytyy.
hei,
löytyisikö spr:n kautta tukiperhettä / varamummuja/varapappoja ? on ymmärrettävää, että väsyy, jos ei ole mitään ulkopuolista apua missään. kyllä se elämän eilo löytyy, kun saa apua muualta. Tsemppiä, lapset kasvaa ja elämä helpottuu :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
eikä havittele jotain tällä hetkellä saavuttamatonta tai mahdotonta asiaa.
Arkirealismia kehiin, eletään niiden korttien kanssa jotka sillä hetkellä on kädessä vai onko liian vaikeaa.
Minusta tuollainen marina kuulostaa ikävältä, olen yksinhuoltaja ja ollut sitä toisen lapsen odotusajalta saakka eikä tuollaisia ajatuksia ole herännyt. Liekö ikäkysymys. Olen saanut lapset noin nelikymppisenä ja arvostan sitä että olen heidät saanut.
Elämää on nähty ja koettu ennen lapsia riittävästi, menty ja menty.
Suosittelen sitä että tekee lapset vasta sitten kun oma menokenkä on rauhoittunut ja on valmis ottamaan vastuun lapsista.
Terkuin tyytyväinen yh-äiti
tuollainen olo pikkulapsiperheessä, myös minulla. Mutta ei koko aikaa kuitenkaan..
Millä tavalla yritätte piristää elämäänne, miehesi ja sinä? Ymmärrän että yhteiset menemiset ovat kortilla, niin meilläkin. Mutta miten paljon käytte jossain vuorotellen, niin että kotoa pääsee välillä muualle "tuulettumaan"?
Toki töissä käynti vähentää tuota vapaa-aikaakin radikaalisti..itse olen vielä hoitovapaalla. Silloin tällöin vain on pakko päästä yksin muualle, ja yritämme tasapuolisesti mieheni kanssa näitä järjestää. Eli minä saan välillä käydä yksin shoppailemassa, kirppiksellä, kavereiden kanssa kahvilla, lenkillä.. Piristää pienetkin irtiotot. Vastaavasti sitten mies käy myös.
Iltaisin, ja etenkin viikonloppuillat yritetään miehen kanssa viettää mukavasti yhdessä..eli usein vuokraamme leffan, tehdään jotain hyvää iltapalaa, sytytetään kynttilät, korkataan viinipullo..siis sitten kun lapset on saatu nukkumaan. Tämä tietysti edellyttää ettei lapset herää tunnin välein, mutta meillä (terveinä ollessaan) heräävät harvoin illalla tai yöllä..
Ei isoja menoja välttämättä tarvitse olla tässä vaiheessa, kunhan hetkeksi pääsee irtautumaan arjesta silloin tällöin. Ihan varmastihan se aika tulee jolloin varmaan toivookin että olisipa lapset enemmän kotona hoivattavana ;) Siihen asti pitää "sinnitellä" ja kuitenkin yrittää nauttiakin, ihan tästä nykyhetkestä. Koska ihan varmasti on paljon paljon ihaniakin asioita elämässäsi juuri nyt, eikö vain?
Mulla myös ehkä vähän auttaa ja antaa perspektiiviä se, että kuopuksemme lähes kuoli syntymän jälkeen ja alku oli piinaava ja epävarma, ei ollut varmuutta selviääkö hengissä tai vakavasti vammautumatta. Tästä huolimatta on arki välillä rassaavaa, mutta jostain kuuluu pääni sisällä silloin ääni, että olisi todella hirveää ellei tuota kuopusta olisikaan. Siihen suhteutettuna siis kaikki hyvin.
Tsemppiä. Kyllä äiti saa ja pitääkin olla välillä ns. "itsekäs", kunhan se ei hallitse koko elämää jatkuvasti.
nelikymppisinä mutta unohdetaan se että henkisesti ihminen on valmiimpi vasta tässä iässä kantamaan vastuuta ja huolehtimaan jälkikasvustaan.
Monella nuorella äidillä on tullut yllätysraskaus ja lapsia useampi pienellä ajalla, "omaa elämää" ei ole ehditty elää ja sen kaipuu iskee jossain vaiheessa.
Vaikka nuori kroppa on valmis raskauteen fyysisesti ei ädin pää ole välttämättä henkisesti sillä tasolla jota äitiydessä tarvitaan.
Tiedän toki että monella nuorella äidillä on sekä henkinen että fyysinen valmius äitiyteen mutta ei kaikilla.
Rakastan lapsiani ja on meillä kivaakin. Mutta kun elämä pyörii aina lasten ehdoilla, jää kaikki muu pois ja se raastaa. Eikö ns. hyviä äitejä ikinä harmita nuo asiat vai osaatteko suhtautua esim. sairasteluihin ja sen takia peruuntuneisiin juttuihin vain asenteella "ei se mitään haittaa"?
Eikö hyviä äitejä ikinä harmita kun ruokaa ei saa syödä rauhassa tai nukkua joskus väsymystä pois? Ehkä sitten ei koska niin monesti tuomitaan jos äiti haluaa jotain muutakin elämäänsä kuin lapset.
Miten voin vaihtaa asenteen sairasteluja kohtaan ja ottaa ne ilolla vastaan? Mitä yhdestä vatsataudista, ollaan tässä nyt viikko sisällä ja nautitaan, niinkö?
En siis halua menettää perhettäni, mutta tälläistä se elämä lasten kanssa on.
Ap.
Ihan samat fiilikset. Aamulla kun heräsin, toivoin että olis jo ilta ja pääsisi takaisin nukkumaan. Päivät oli kärsimystä.
Nyt lapset ovat 12, 11 ja 9 ja on jo paljon vapaampaa. Ratkaiseva hetki oli se, kun nuorinkin meni kouluun - siitä koitti vapaus.
Tosin pikkulapsiaika maksoi parisuhteen. Olemme edelleen yhdessä perheenä mutta meillä aikuisilla ei ole ollut fyysistä kanssakäymistä vuosikausiin.
mutta se on niin turhauttavaa kun aina kun yrittää keksiä jotain kivaa koko perheelle, niin se pitää perua. Ja jos yrittää käydä vaikka kahvilassa niin joku huutaa ja parkuu ja on vaippa täynnä sitä ihteään. Ei jaksa käydä missään enää kun pieleen menee kuitenkin. Ja jos joskus tapaa jonkun, niin siitä saa palkinnoksi jonkun mahataudin tai rokon jossa sitten menee seuraavat 2 viikkoa.
Et voi uskoa kuinka tuttua tekstisi oli minulle:). Miehenikin voisi tuohon yhtyä jos hän tämän lukisi.. Ei kyse ole siitä etteikö lapsia rakastaisi. Ikinä en antaisi heitä pois. Kyse on enemmänkin siitä, että itsekin olen liikaakin uhrautuvainen, jopa niin paljon että unohdan oman itseni täysin.
Meillä oli juuri miehen kanssa riitaa siitä, että meillä ei ole parisuhdettaa enää lainkaan. Olemme paljon yhdessä mutta lapset ovat AINA mukana. Vanhin poikakin nukahtaa vasta 21.30-22, ja itsekin haluan melkein jo silloin mennä nukkumaan. Eli yhteistä aikaa on niin vähän! Sitä oli itse asiasssa enemmän kun lapset olivat pieniä ja nukahtivat jo klo 20...
Minäkin olen niin epäitsekäs että unohdan välillä ajatella itseäni ja miestä. Ajattelen vain lapsia, kokkaan heille, pidän heidät puhtaina, leikin heidän kanssaan, ulkoilemme, mutta emme pidä huolta suhteestamme. Koska pitäisimme? Ei meillä ole hoitajia!!! Yritetty on mutta on niin vaikeasti järjestettävissä.
Sairastelut ovat todella rasittavia 3 lapsen perhessä. Sitä eivät sellaiset ymmärrä joiden lapsilla ehkä isommat ikäerot tai vähemmän lapsia. Meillä kun on joku melkein ollut nyt vuorotellen kipeänä uuden vuoden jälkeen ja itsekin me vanhemmat siinä välissä. Työt kärsivät, itse olen yrittäjä ja tulot kärsivät. VAikeaa vaikeaa.
Meillä on tosi pikkasen helpottanut nyt kun kuopus on jo 3v. Tosin on vieläkin vaipoissa:(. Yksi lapsistamme on autisti myös, joten hän vaatii erityishuomiota.
t. kolmen äiti samassa jamassa