Miksi jotkut antaa lapsistaan tulla tyranneja?

Kolme vaihtoehtoa:

Sinulla ei taida olla lapsia ollenkaan.

Sinulla on 1 lapsi, joka on ehkä noin 1-vuotias.

Tai sitten olet niin ankara ettei lapset uskalla päästää ääntäkään ilman lupaa.

julkisissa käyttäydytään. Näkeehän lapsi myös ympärillensä miten esim. bussissa ihmiset istuu. Ei siellä ketään kilju ja huuda saaden vielä itkupotkuraivareita vaan istutaan nätisti, katsellaan ikkunasta ulos ja jutellaan. Jos nyt kuitenkin on "huono päivä", niin kyllä, bussista pääsee ulos, samoin metrosta ja ratikastakin. Me ei tosin olla ikinä poistuttu, lapsi on tykännyt mielummin jäädä paikoilleen.

sanonut lapsillesi? Et mitään?

Ja tiedän montakin tällaista tapausta joissa äiti pitää armotonta kuria lapselle ja lapsi kulkee kuin varjo. Myöhemmin tämä kostautuu päinvastaisena toimintana tai lapsi alistuu aina vain enemmän. Tästä alistumisesta ei ole kuin haittaa aikuisena.

Kuvailemasi "lapsityranni" voi olla normaalisti ihan hyvätapainen lapsi, joka vain innostuu, kun äidillä on vieraita. Unohtaa siinä tilanteessa käyttäytyä hyvin? Temperamenttinen lapsi helposti käyttäytyy näin. Kun ikää tulee lisää, ei enää sekoa vieraista. Eikä kai kahvipöytärohmuilu ole pahin asia mitä maailmassa tapahtuu? Hyvät käytöstavat kun ovat hieman enemmän kuin pelkkä hiljaa istuminen.

Minua puolestaan ihmetyttävät ne lapset, joka tottelevat äitiä kuin koirat. Pakostikin alkaa miettiä, että onko noita lapsia lyöty tai jotenkin niin henkisesti nujerrettu, että niistä ei irtoa enää henkäystäkään. Menevät ja tulevat kuin varjot pitkin seiniä.

Miten meidän on niin vaikea toisten ymmärtää, että kaikilla on erilaiset lapset, erilaiset vanhemmat ja kasvatusajatukset? Jos sinä arvostat sitä, että lapsi toimii kuten aikuinen haluaa koko ajan ja sinulla on sellainen lapsi, niin fine. Ehkä joku muu arvostaa lasten vilkkautta, ja muistaa, että se saattaa myös merkitä rohkeutta ja oma-aloitteesuutta myöhemmin elämässä. Loppujen lopuksi mä kuitenkin olen sitä mieltä, että se kovaäänisempi puolensapitäjä kahvipöydässä löytää helpommin paikkansa tässä maailmassa kuin se, joka tarvitsee aina äidiltä hyväksynnän kaikkeen.

Villimies on varmasti saanut ihan hyvän kasvatuksen, mutta sen hedelmät näkyvät usein vasta aikuisena, kun oppii hallitsemaan temperementtiaan. Aikuisen määräily sen sijaan on sitä curling-vanhemmuutta, joten älkää sekoittako asioita.



Tosiasia on kuitenkin se, että kasvattaja, jolla ei ole aktiivista, uteliasta, spontaania lasta, ei tiedä, että sellaisia ominaisuuksia ei saa kitkettyä pois. Eikä ole tarviskaan. Itse uskoin aikoinaan, että oma esimerkki ja asioiden perusteleminen ja"kunnon kasvatus" tekevät lapsesta kiltin, fiksun, tottelevaisen ja hyväkäytöksisen. Nyt myöhemmin kolme lasta saatuani olen huomannut, että näin ei ole. Enkä takuulla anna periksi kasvatuksessa, katso sormien läpi tai myötäile. Vaadin varmasti saman kuin kaikki kasvatustyössään "onnistuneet" äidit ja enemmänkin ehkä, mutta tulos on erilainen. Luottamukseni on luja, että joku kaunis päivä tiedän olleeni oikeassa, mutta se päivä on vasta tulevaisuudessa. Siihen asti lapseni ovat takuulla ne kyläpaikan villeimmät puheen keskeyttäjät...



Mieheni äiti, vanha viisas nainen, lohduttaa aina minua, kun hermot menevät. "Tuollainen miehesikin oli pienenä, aina suuna päänä joka paikassa ja katso miten fiksu ja rauhallinen mies nyt". Mitäpä siihen sitten enää lisäisi.

pidetään itsestäänselvästi alistettuina ja "liian kasvatettuina".



Meillä tyttö on hyväkäytöksisen oloinen, vaikka oikeasti kyse ei ole käytöksestä ja kasvatuksesta vaan temperamentista. Hän vain on sellainen luonteeltaan, mukautuu helposti tilanteisiin jos "tilanteessa" on mukana enemmän ihmisiä kuin muutama. Kotona taas meidän vanhempien kanssa näyttää kyllä tahtoaan hyvinkin pontevasti.



Minusta näitä "helppoja" lapsia voisi myös ymmärtää ja arvostaa. Eikä pitää henkisesti nujerrettuina.



Minusta nämä äänekkäät ja "villit" lapset hekin vain toimivat yleensä temperamentin mukaisesti, omalla tyylillään, eikä sillä ole tekemistä kasvatuksen kanssa. Joistain lähtee enemmän ääntä kuin toisista, toiset ottavat tilaa enemmän fyysisesti haltuun kuin toiset, toiset ovat mukautuvampia ja joustavampia, toiset hiljaisempia ja vähäeleisempiä. Kyllä jokaisen lapsen tulisi saada olla oma itsensä ja tulla omana itsenään hyväksytyksi.

Palautit uskoni siihen, että tällä palstalla joku vielä ymmärtää jotakin lapsista!

hyvästä tarkoituksesta huolimatta.



Tyranniksi kasvaminen on vain yksi monista asioista, joihin pitäisi osata puuttua.



Ja kyllä, niin vaan alakoululaisen kanssakin saa painia mitä erilaisimpien asioiden puolesta. Joskus kasvatettavana on oma lapsi, joskus toivoisi toisten vanhempien puuttuvan omien lastensa kasvatukseen. Koulussa nämä muihin kuin omiin lapsiin kohdistuvat toiveet tulee suodatettua opettajan kautta.



Toisaalta vanhemmat voi olla aika sokeita omia lastensa suhteen tahtomattaan. Et myöskään pääse aina näkemään, miten lapsesi käyttäytyy kodin ulkopuolella, joten hankala on kasvattaa, jos ei tiedä, minne on jäänyt petrattavaa.

Ja tiedän montakin tällaista tapausta joissa äiti pitää armotonta kuria lapselle ja lapsi kulkee kuin varjo. Myöhemmin tämä kostautuu päinvastaisena toimintana tai lapsi alistuu aina vain enemmän. Tästä alistumisesta ei ole kuin haittaa aikuisena.

Kuvailemasi "lapsityranni" voi olla normaalisti ihan hyvätapainen lapsi, joka vain innostuu, kun äidillä on vieraita. Unohtaa siinä tilanteessa käyttäytyä hyvin? Temperamenttinen lapsi helposti käyttäytyy näin. Kun ikää tulee lisää, ei enää sekoa vieraista. Eikä kai kahvipöytärohmuilu ole pahin asia mitä maailmassa tapahtuu? Hyvät käytöstavat kun ovat hieman enemmän kuin pelkkä hiljaa istuminen.

Minua puolestaan ihmetyttävät ne lapset, joka tottelevat äitiä kuin koirat. Pakostikin alkaa miettiä, että onko noita lapsia lyöty tai jotenkin niin henkisesti nujerrettu, että niistä ei irtoa enää henkäystäkään. Menevät ja tulevat kuin varjot pitkin seiniä.

Miten meidän on niin vaikea toisten ymmärtää, että kaikilla on erilaiset lapset, erilaiset vanhemmat ja kasvatusajatukset? Jos sinä arvostat sitä, että lapsi toimii kuten aikuinen haluaa koko ajan ja sinulla on sellainen lapsi, niin fine. Ehkä joku muu arvostaa lasten vilkkautta, ja muistaa, että se saattaa myös merkitä rohkeutta ja oma-aloitteesuutta myöhemmin elämässä. Loppujen lopuksi mä kuitenkin olen sitä mieltä, että se kovaäänisempi puolensapitäjä kahvipöydässä löytää helpommin paikkansa tässä maailmassa kuin se, joka tarvitsee aina äidiltä hyväksynnän kaikkeen.

Olisi ihan kiva saada kommenttia tähän ammatikseen lapsia kasvattavilta ihmisiltä että miten hommat hoidetaan päiväkodeissa ja millaista on hoitaa vanhempien lasta joka hyppii pöydällä kun sen temperamentti sitä vaatii.

Hyvin kirjoitettu! Kuinkahan monta kertaa tässäkin ketjussa on moitittu arkoja ja hiljaisia lapsia seinänveirtä hiihtäjiksi, alistetuiksi, nurjerretuiksi ja ties mitä muuta. Te peräänkuullutatte sitä, että lapsen tempperamentti pitäisi hyväksyä; miksi sitten itse haukutte ujoja ja arkoja lapsia?

geneettinen, perinnällinen tekijä. Tästä oli Hesarin tiedesivuilla jokin aika sitten juttua. Ihan samalla tapaa mieltymys makeaan on geneettistä.

geneettinen, perinnällinen tekijä. Tästä oli Hesarin tiedesivuilla jokin aika sitten juttua. Ihan samalla tapaa mieltymys makeaan on geneettistä.

Mulla on tästä vähän toisenlainen käsitys. On tullut katsottua AVA:lta Kasvun paikkaa (The House of Tiny Tearaways) ;)