Millaisia lapsia kasvaa sellaisista, jotka joutuvat muuttamaan

lapsena.

Tutustun helposti uusiin ihmisiin ja mm. työpaikalla tulen juttuun kaikkien kanssa ja olen suosittua seuraa ruoka- ja kahvitaukojen aikana.

En kuitenkaan osaa solmia pysyviä kaverisuhteita. Kaverit vaihtuvat elämäntilanteiden mukaan ja vanhat kaverit vaan unohtuu, vaikka moni yrittääkin pitää pitkään yhteyttä ennen kuin luovuttaa :/

Jotenkin vaan kaikki vanha jää kun elämäntilanteet muuttuu. Ongelmani on se että en uskalla enkä osaa oikein kiintyä mihinkään.

lapsena olinkin ihan tavallinen ja reippaaksikin kehuttiin. En ole osannut aikuisenakaan asettua aloilleni ja väitän, että myös mm. sitoutumisvaikeudet (parisuhteessa) juontavat juurensa tästä. Äitini oli muuten kotiäiti, joten tästä ei voi syyttää päivähoitoa =)

Aina joutuvat jättämään kaiken ja aloittamaan alusta. Eivät uskalla kiintyä mihinkään kun tietävät että taas on lähtö edessä, varsinkin vanhemmalla iällä alkavat pelätä tätä. Sosiaalisuuskin on usein miellyttämisen pakkoa, on pakko olla sosiaalinen että pääsisi ulkopuolisena muiden piireihin mukaan.

en todellakaan allekirjoita, että lapset sopeutuisivat helposti ja oppivat kielen nopeasti. Riippuu todella paljon lapsen luonteesta, pienempien on helpompaa sopeutua, noin yleistäen.



Isompi kaipaa tuttuutta ja haluaisi muuttaa joko Suomeen tai kotimaa numero kakkoseen. On joutunut pienestä iästään huolimatta opettelemaan 3. kieltä ja 3. kulttuuria. Huonekalut ja lelut kannattaa muuttaa lasten mukana, oma huone pysyy saman näköisenä vaikka kaikki muu muuttuisikin. Nettikameralla yhteyksiä isovanhempiin, Suomen lomia, jotta tulisi edes johonkin juurruttua.



Pitävät kovin matkustelusta ja pitävät ihan normaalina sitä, että ympäristössä puhutaan useita kieliä ja että ihmisillä on erilaisia tapoja.

Minä olen vasta aikuisiällä asunut useammassa maassa, ja koen, että se on aiheuttanut juurettomuutta minullekin. Miksi ei siis lapselle?



Kyllä minullakin on juuret tavallaan Suomessa, mutta ei kovin vahvat. Asuttuani useammassa maassa ja eläessäni kahden kulttuurín perheessä minusta tuntuu, että en ole täysin suomalainen enkä täysin muualta, vaan jotakin siltä väliltä. En ole täysin kotonani missään, vaikka viihdyn hyvin sekä Suomessa että mieheni kotimaassa.



Juurettomuus on toistuvien muuttojen negatiivinen seuraus. Mutta toisaalta on niitä hyviäkin puolia.

Siinä asia käsitellään niin hyvin kuin vain voi. Kirjan lukee yhdeltä istumalta.



Terveisin kolmen lapsen komennusäiti

mutta ehkä ujoja, jotka eivät tunne kuuluvansa minnekään.. Näin minulla, joka tosin on muuttanut useaan otteeseen Suomen sisällä (sitähän sinä et kysynyt)

:)

Ihan kuin mun tekstiä tämä:



"Tutustun helposti uusiin ihmisiin ja mm. työpaikalla tulen juttuun kaikkien kanssa ja olen suosittua seuraa ruoka- ja kahvitaukojen aikana.

En kuitenkaan osaa solmia pysyviä kaverisuhteita. Kaverit vaihtuvat elämäntilanteiden mukaan ja vanhat kaverit vaan unohtuu, vaikka moni yrittääkin pitää pitkään yhteyttä ennen kuin luovuttaa :/

Jotenkin vaan kaikki vanha jää kun elämäntilanteet muuttuu. Ongelmani on se että en uskalla enkä osaa oikein kiintyä mihinkään."





Elikkä me muutettiin kun olin lapsi, tosin vain suomessa mutta noin vuoden välein, jopa useamminkin. mulla ei ole YHTÄÄN ystävää, ei yhden yhtä. pariin kouluaikaiseen kaveriin pidän hyvin pitkin väliajoin yhteyttä tyyliin miten menee, mutta koska he asuvat toisella puolella suomea, ei enää koskaan tavata. en osaa ystävystyä, tutustun tosi nopeasti ja helposti menen tyyliin kiskasemaan jota kuta hihasta uudella paikkakunnalla ja heti ollaan "kavereita".. hyvin pian kuitenkin ahdistun ja rupean etääntymään ja katkaisen yhteydenpidon vähän myöhemmin.. haluan edelleenkin koko ajan muuttaa ja silloin kun ei voida muuttaa niin vietämme joka viikonlopun jossain, kotona en voi viettää kokonaista viikonloppua. koko ajan luen etuovi.comia katselen sopivia asuntoja, ollaan tekemässä elämänmuutosta harva se viikko, mikä tahansa ammatti tai kaupunki käy, mikään semmoinen ei pelota.. monta taloa on rempattu ja laitettu just meidänlaisiksi, yhdestäkään ei ole surettanut luopua.. toisaalta olen tosi onnellinen ihminen, minulla on upea parisuhde, olen seikkailunhaluinen ja menestyn työssä ja ulkoisesti siis tosi sosiaalinen. mutta mulla ei ole ketään jolle soittaa jos on huolia tai ketään jonka kanssa voisi lähteä kahvilaan istumaan. vain lasten kautta on joitain äitituttuja joita nähdään siis lastenkutsuilla tms. olen päättänyt että enää muutetaan vaan kerran (hehheh) ja sitten jäädään paikoilleen, että lapset vois saada ees yhdet ystävät.

ei se paikallaan pysyminenkään mitään takaa. Asuin 18-vuotiaaksi asti kotona ja me asuttiin koko se aika samassa talossa eikä edes juuri matkusteltu. Minua levottomampaa sielua saa etsiä eikä mun juureni todellakaan ole siinä talossa :-).

jo pitkään olen kaivannut sellaista ystävää, joka voisi ymmärtää minua. saan aina arvostelua siitä, että muutamme ja emme osaa pysyä paikallaan. kuulemma rikon lasteni lapsuuden jne. olen yrittänyt turvata heille mahdollisimman hyvän lapsuuden ja juurien puolesta esimerkiksi suhteet isovanhempiin ovat vankat. silti en pysty pysyä samalla paikkakunnalla pitkään. en tunne ketään kenen kanssa näistä asioista voisi keskustella, kukaan ei ymmärrä fiiliksiäni.

on oma perhe ja rakkaat ihmiset ja omat tärkeät tavarat, ei missään teityssä talossa, niitä tulee ja menee.

teen aina kodistamme mahdollisimman mukavan ja lämpimän kolon, paikan jonne on kaikkien on aina mukava tulla, eikä se ole kiinni koordinaateista.



t: ulkosuomalainen

muuta väittää, niin valehtelee.

kun tulit tämänkin suuren totuuden meille jakamaan!

tottahan on tietenkin se että kaikki, varsinkin suomen ulkopuolelle muuttavat lapset kärsivät varmaan kokoajan vanhempiensa huonon hoidon ja hirveiden kotiolojen vuoksi...

paljon parempi onni on kaikilla niillä lapsilla jotka saavat asua onnellisesti suomessa, paratiisiinverrattavissa olosuhteissa.

Ei se nyt ainakaan ole lapsen etu, jos muuta väittää, niin valehtelee.

Joutuu jättämään kaverit ja tutustumaan aina uudestaan..ja koti, kun alkaa tuntumaan kodilta, niin muutto taas..

Näin meni mun lapsuus eikä edes kauas koskaan muutettu (pohjoismaissa seilattiin). Nyt olen niin juurtunut nykyiseen paikkakuntaan, että mua ei sais täältä pois kirveelläkän. Ahdistavaa jo ajatuskin.

muu kuin kotona oleminen äidin kanssa Suomenmaassa kouluikään asti.

kotikylästä pois 18-vuotiaana, ja sen jälkeen olen käynyt siellä pari kertaa kun äitinikin muutti sieltä pois. Ei siellä asu enää edes entisiä koulukavereita kun kaikki on lähteneet pois. Niin että ei juuret hirveän vahvat ole, vaikka samassa paikassa asuisi koko lapsuutensa ja nuoruutensa. Ikinä ei ole ollut ikävä siihen junttikylään ja mieluummin häpeän "juuriani" kuin olisin niistä ylpeä.

-Ulkosuomalainen

Ja kun meille tuli lapsia, hän sanoi että nyt etsitään sellainen koti, missä pysytään. Hän ei ikinä haluaisi lapsilleen samanlaista kohtaloa kuin itselleen. Aina oli kuulemma ulkopuolinen olo, eikä uskaltanut koskaan antaa itsensä kiintyä mihinkään, kun kaikki piti jättää kuitenkin jossakin vaiheessa taakseen. Ihan tasapainoinen hänestä kuitenkin tuli, mutta ei puhu kauhean kauniisti lapsuudestaan.

ja tiedän, että se on vaikuttanut persoonallisuuteeni sekä myönteisesti että kielteisesti. Positiivista lienee se, että sopeudun hyvin muutoksiin, en arastele uuteen paikkaan, työryhmään tai seuraan asettumista. Olen myös avarakatseinen ja erittäin hyvä ihmistuntija. En tietysti tiedä johtuvatko nämä ominaisuudet noista muuttamisista.



Negatiivista on juurettomaksi itsensä kokeminen, ei ole lapsuudenkotia, koska niitä oli monia. Ei ole lapsuudenystäviä tarhasta tai koulusta tai naapurista. Etäisyydet olivat pitkät eri asuinpaikkojen välillä ja siihen aikaan ei ollut näitä nykyisiä käteviä yhteydenpitovälineitäkään. Muutot Suomessa tapahtuivat kaikki, kun olin alle 12 v, joten ei sen ikäinen oikein osaa niitä ystävyyssuhteita eri paikkakunnille ylläpitääkään.



Omat lapseni ovat asuneet liki koko päiväkoti- ja kouluikänsä samassa paikassa. Ilolla katson kuinka heillä on pysyviä ystävyyssuhteita päiväkodista asti edelleen säilynyt. Itse kärvistelen vieläkin jotenkin sen kanssa, että ovatko nämä nykyiset ystävät sittenkään pitkäaikaisia. Pysyvään parisuhteeseenkin halusin vasta kolmikymppisenä, sitä ennen sitoutuminen oli kauhistus. Nykyisin tämä sitoutuminen taas tuntuu hyvältä. Olisi mielenkiintoista tietää millainen minusta ja elämästäni olisi tullut samassa paikassa asuen.

Asuvat nyt 3. maassa (Suomi mukaanlukien). Ja ihan tasapainoisilta nuo vielä tähän mennessä vaikuttavat. Suomen kielessä ovat Suomen neuvolan mukaan ikäistään edellä. Toisena kielenä on ollut koko ajan englanti. Lapset ovat tottuneet matkustamaan ja ovat tottuneet muihinkin kuin valkonaamaisiin kavereihin :-) Ehkä joskus Suomeen palataan, ehkä ei. Suomessa käydään kesälomisin ja jouluna (meillä on oma kakkoskoti siellä) Mitä tarkalleen sinua kiinnostaa aiheessa, ehkä osaan sitten vastata paremmin. Ainoa ikävä puoli on, että näkevät isovanhempiaan harvemmin (mutta n. parin kk välein kuitenkin!).

iksi oikeastaan nykyajan maailmassa olisi ihmeisen pakko juurtua jonnekin erityisesti?

miksi on huono olla maailmankansalainen ja viihtyä kuin kotonaan monessa paikassa maailmalla?

Todennäköisesti hyvin kielitaitoisia, sosiaalisia, eivät pelkää uusia ihmisiä ja sopeutuvat helposti uusiin tilanteisiin. Kokevat varmasti olevansa maailmankansalaisia enemmän kuin jonkun yhden maan kansalaisia.