Mua säälittää todella paljon sellaiset naiset, jotka

Miksikö? Jaa-a. Sen takia, että pääsin aakkosten loppupäästä alkupäähän.



Mutta se identiteettikriisi on totista totta. En vieläkään tunne olevani se, mikä on sukunimeni. Mutta en myöskään ole se, mikä oli vanha tyttönimeni..

Aivan itse halusin miehen sukunimen koska lyhyempi ja mukavampi kun omani joka pitkä. Vielä kaksoisnimi etunimenä....vähemmästäkin halusin toisen sukunimen. Ei kaikilla ole sitä sun mainostamaa alistumista takana.

Nykyinen tilanne on mielestäni hyvä, koska siinä ovat kaikki vaihtoehdot mahdolliset. Eiköhän se ole ennemminkin miehistä kiinni, etteivät useammin ota vaimonsa sukunimeä.



Itse otin ilomielin mieheni sukunimen, koska olen aina inhonnut tyttönimeäni, ja naimisiinmeno oli luonteva tilaisuus vaihtaa se pois! Ei väliä vaikka joku ajattelisi, että annan " alistaa itseäni" - pääasia että pääsin tyttönimestäni eroon. Miehen nimi on kiva, neutraali ja sopii etunimeeni hyvin.

Minusta tärkeintä on valinnanvapaus. Siinä mielessä ymmärrän ap:n käyttämän sanan sääli, koska ennen nykyistä nimilakia oli mahdollista vain miehen nimi tai yhdysnimi. Itse tuskin olisin mennyt edes naimisiin, jos en olisi saanut tehdä valintaa pitää oma nimeni.



Miksi, voi miksi taas sanotaan, etten ole irtautunut isästäni, jos pidän oman, syntymässäni saadun nimeni? Mikä tekee minusta epäitsenäisemmän kuin miehestäni, joka MYÖS piti isältään saamansa nimen? Tai jopa epäillään rakkauttani aviomieheeni, koska sukunimemme ei ole sama! Uskaltaisinko minä ikinä epäillä samalla perusteella kaikien aviparien toisiaan kohtaan tuntemaa rakkautta ja sitoutumista?



Valinnanvapaus. On hienoa, että molemmat osapuolet avioliitossa saavat lain turvaaman oikeuden ottaa toistensa sukunimen, yhdysnimen, suvussa aiemmin kulkeneen tai omakeksityn sukunimen. Tai jopa pitää oman nimensä, onpa sen saanut sitten isältään tai äidiltään.

siihen asti, että tuli uusi sukunimilaki.



En halua olla kenenkään holhouksessa, enkä omaisuutta.

Vierailija:

Etkö sä tiedä, että 2000-luvulla, ainakin täällä pohjoismaissa, naiset voivat TAAS olla isiensä alttarille saattamia ja ottaa miehensä sukunimen, sillä noiden käytänteiden patriarkaaiset perusteet kyseenalaistettiin jo pari vuosikymmentä sitten. Nyt emansipaatio on tosiasia ja vanhoille käytänteille luodaan uutta symboliikkaa. Yhteinen sukunimi ei enää kerro kummankaan osapuolen alistumisesta tai alistamisesta, vaan yhteisöllisyydestä ja perheidentiteetistä.

Tuo aika on lähellä, mutta jotenkin tuntuu, ettei ihan vielä. Nimen valinta ei ole todellakaan vielä mikään arvovapaa valinta. Vai onko sinusta yhtä normaalia, jos naapurinpoika ottaisi morsiamen nimen kuin että morsian pitäisi omansa?

Etkö sä ap parka huomaa/tiedä, että käytänteet ja symbolit saa uusia merkityksiä historian edetessä?

Näköjään tarvitsemme enemmän aikaa kuin pari vuosikymmnetä, että asenteet oikeasti muuttuvat...

Minusta on tosi päälleliimattua feminismiä vaan väkipakoin pyrkiä irti kaikista perinteistä ja kieltäytyä näkemästä muutosta maailmassa. Todella vahva ja itsenäinen on sellainen nainen, joka HALUTESSAAN vaihtaa sukunimensä miehen sukunimeen nähdessään siinä itselleen, parisuhteelleen ja perheelleen tärkeää merkitystä. Tai kantaa huntua ylpeänä, koska haluaa - syystä tai toisesta - hunnun osaksi hääasuaan (oli se syy sitten symbolinen tai niinkin yksinkertainen, että naisen mielestä huntu on kaunis).

Olen feministi, joka halusin pitää nimeni ja halusin mennä alttarille puolisoni kanssa. Perinne isänä saattajana ei ollut minulle erityisen läheinen eikä sillä päätöksellä, kuten nimiasiallakaan, ollut mitään tekemistä feminismin kanssa. Eikä totisesti hunnun, joka tosiaan oli vain kaunis lisä morsiuspukuun :-)

Nainen EI OLE todella itsenäinen, ennen kuin hänen täytyy lakata miettimästä, mikä kaikki toiminta murentaa mahdollisesti hänen " itsenäisyysjulistustaan" . Minusta nainen, joka ei voi ottaa miehensä sukunimeä " koska se on patriarkaalinen jäänne" tai nainen, joka SÄÄLII miehensä sukunimeä kantavia naisia tällä perusteella ON TODEALLA VAHVASTI PATRIARKAALISEN PERINTEEN VALLASSA JA ALISTETTU AJATUKSILTAAN, olkoonkin, että tämä alistaminen on jotenkin käänteistä.

Itse pidin sukunimeni, koska halusin. Se, että se oli silloin myös jonkinlainen yhteiskunnallinen kannanotto, tuli bonuksena :-) Tietyllä tavalla uskon ja elän niin, että yksityinen on poliittista ja haluan pystyä perustelemaan valintani, ainakin itselleni. Valinnanvapaus on toedella tärkeä arvo minulle.

Tässä alkuperäisessä aloituksessa kyllä säälittiin niitä naisia, joilla ei ollut valinnanvapautta sukunimensä suhteen.

Siellä siis välissä sekä lainauksia että omia vastauksia.

olenkaan - mulla on sekä 1. että toisen mieheni sukunimi:D Eikä miesten vaan lasten takia. Helpompi lapsille kun vanhemmat on samannimisiä.

ja minulla on mieheni sukunimi. Tuntui helpommalta että koko perheellä on sama niimi. Asia ei tuntunut kauhean isolta, en sitten tiedä jos oma nimeni olisi ollut " kaunis" ja miehen " ruma" niin mitä sitten... Mutta hyvän nimen mielestäni sain, ja en nyt koe olevani patriarkan tossun alla sen millään tavalla.



Vaihtavathan ihmiset etunimiäänkin.