Yksinodottavia?

Odotin silloin yksin, nyt tyttö jo kohta 2v.

Ei olla ikinä oltu yhdessä isän kanssa, yhenillan jutusta sai lapsi alkunsa. Hyvin ollaan pärjätty ku ollu helppo lapsi, mutta kyllä oisin toivonu että isä olis pitänyt edes yhteyttä ja käyny kattomassa, vaan ei ole.

Hei kaikille!



Ajattelin kysellä, löytyykö täältä muita yksin lastaan odottavia. Olisi mukava vaihtaa ajatuksia ja kuulumisia. Tällä hetkellä itselläni on 13. raskausviikko menossa.



Lapsen isä on täysin ulkona kuvioista eli olen täysin yksin lapseni kanssa odotusajan ja sen jälkeenkin. Välillä meinaa uskoa loppua ja voimat huveta... Mitähän tästä tulee...?



Terkuin Elli

En ole tällä hetkellä tilanteessasi, mutta voin sanoa, että tiedän täysin miltä se tuntuu. Odotin esikoistani yksin ja välillä meinasi usko loppua. Onneksi läheiseni jaksoivat olla tukena, vaikka varmasti käytökseni heille aiheutti harmia.



Sain sitten piiitkään odotuksen päätteeksi maailman ihanimman tytön. Elin hänen kanssaan 10 kk kaksin (hyvän tukiverkoston kera), tapasin elämäni miehen. Tulin aika pian uudelleen raskaaksi ja nyt meillä on yhteensä kolme lasta ja sormuksetkin sormessa :)



Esikoisen " isä" , siis biologinen ei halua olla tekemisissä, ei ole ollutkaan, joten luonnollisesti mieheni on samanlainen isä kaikille ja adoptiokin kohta vireillä.



" Kuuntelen" mielelläni, jos haluat vertaistukea. En tiedä, onko tilanteesi mikä tarkalleen, mutta kerro?

joka alusta lähtien ollut yksin. Isä pitkäaikainen tuttu, johon suhde oli jo muutenkin kariutumassa omaan mahdottomuuteensa ja loppui siihen kun kerroin olevani raskaana. Minulle raskaus oli erittäin toivottu, koska olin aikaisemmin kärsinyt lapsettomuudesta enkä uskonut koskaan saavani lapsia.



Tietysti raskausaikana hormoonit hyrräävät ja välillä kaipaa sitä miestä vierelle lohduttamaan ja hyvänä pitämään, niin kuin vielläkin. Mutta nautin myös siitä että saan tehdä kaikki poikaani koskevat päätökset itse. Toimia juuri niin kuin haluan. Alku oli rankkaa kun lapsi valvotti, enkä itse ehtinyt nukkua, mutta pian se helpotti. Hanki hyvä tukiverkko ympärillesi että saat tarvittaessa lapsen hoitoon, jos väsyt tai täytyy päästä lääkäriin ym. Leikkipuistoihin voit mennä pienenkin vauvan kanssa ja sieltä saat helposti lisää ystäviä. Itse en sitä tajunnut ja menin kun poika vasta 10kk, vein hänet keinumaan, mutta siellä on paljon pienempiäkin.

Odotin lasta yksin, isä katosi jo alkumetreillä eikä olla häneen tekemisissä.



http://groups.msn.com/ainayksinyht



Tuossa yhteisö yksin lapsen kanssa jääneille, itse oon ainaki saanu vertaistukea ja tietty saanut purkaa väsymystä. Kerrothan hakemuksessa tilanteestasi.



Pääsääntöisesti kuitenkin yksinhuoltajana elämä on sujunut oikein kivasti, päivä kerrallaan, ei se sen ihmeellisempää ole kuin muillakaan. Välillä on tietty orpo olo, itsellä etenkin raskaana ollessa kun ei ollut ketään jakamassa niitä hetkiä. Ja välillä pistää pahasti korvaan ydinperheellisten naisten " jäin YHksi kun mies lähti viikoksi työmatkalle" . Koska se ei todellakaan ole pelkästään sitä yksin lapsen hoitamista vaan myös yksin taloudesta vastaamista. Mutta asioilla on tapana järjestyä. Yksin tukiverkosto on hirmu tärkeä ja auttaa jaksamaan vaikeampien hetkien yli.

Iso kiitos naiset kannustavista sanoista! Välillä meinaa tosiaan usko loppua... Mutta eiköhän tästä selvitä. Ihana asiahan tämä kaikinpuolin on. On vaan niin monia asioita, jotka mietityttää. Ja tuo yksinolo nyt raskausaikana on tuntunut välillä ihan ylitsepääsemättömältä. Olis niin ihana, kun vois jonkun kanssa jakaa ajatukset ja kokemukset... Ja syliäkin kaipaa yllättävän paljon. Onneksi on ystäviä, mutta eihän se ihan sama asia ole. Kiitos paljon teille kaikille ja jaksamista sekä hyvää kevättä!



Elli