Äidin " kielletyt" tunteet pinoon

Ei kai nämä nyt niin kiellettyjä tunteita ole? Luulen, että on ihan normaalia ajatella että " nukkuispa vauva vielä vähän aikaa" varsinkin, jos on joku homma kesken. Kyllä ainakin itelleni tulee sellasia ihan päivittäin jos vauva (3kk) nukkuu huonosti. Tänään vauva on nukkunut ainoastaan 3 * puolen tunnin tirsat ja nyt kun hän lopulta nukahti yöunille niin tottakai toivon, että hän nyt nukkuis eikä heräis. En pidä näitä tunteitani millään lailla kiellettyinä vaan ihan normaalina.



Kiellettyjä tunteita on mun mielestä vaan ne inhon tunteet vauvaa/lapsia kohtaan. Niitäkin mulle on tullut joskus jos vauva on huutanut koko yön ja olen ollut äärettömän väsynyt. Olen toivonut etten olis saanut koko vauvaa. Näitä tunteita on onneksi tullut vaan pari kertaa, mutta mä pidän niitä tunteita " kiellettyinä" Harva kehtaa tunnustaa, ettei kaikki vauvaan liittyvät tunteet aina ole niin positiivisia.

Vastaan usein että " äiti ei ole piika" , kun äiti sitä ja äiti tätä ja mies vielä jaksaa sohvan pohjalta pyytää itselleenkin.



Mutta tässä ketjussa ei ole ollut siitä mitään, " rouva vaan ottaa käsilaukkunsa ja lähtee"



Tämä siis ystävän tokaisu kun olimme lähdössä viikoksi lomalle. Pakkasin 3 lapsen ja omat tavarani ja tietysti kaikkea mitä viikossa tarvitsee. Mieheni vermeitä en suostu laittamaan, vaikka olisin siihen kuulemma maailman paras, olkoon viikon samoissa vaatteissa, jos ei osaa omiaan laittaa...



No, kasseja tietysti enemmän ja vähemmän jo valmiinakin, vain viime hetken pakkaukset.

Mies kiikuttaa tavaroita autoon, kyselee koko ajan, onko se ja se. Lapset pyörii jaloissa ja raahaa kaiken maailman leluja kasseihin. Mies ilmoittaa ettei autoon mahdu enempää, (maailman surkein pakkaaja).

Pyydän häntä repimään tavarat auton viereen, että laitan ne konttiin kun saan sisällä pakattua.



Lopputulos... Mies ja lapset istuu autossa. Minä laitan tavaroita autoon ja ne mahtuu oikein hyvin, vaikka lisääntyivätkin autosta poissa ollessaan...

Ja tässä vaiheessa tämän äidin tekee mieli vaan vilkuttaa, kivaa matkaa koko H*****n porukalle.



Ja tämä tarinahan sopii vain äidin lähtiessä kauppaan, onko lapsille sillä lailla kaikki, että mies pärjää sen tunnin niiden kanssa, ja siltikin jo puolessa välissä kauppareissua soitetaan, joko olet tulossa, AARGHH



Välillä hyvinkin perhettään " inhoava" seppäskä rv 35, lapset 6v 4v 2v

Eilen pesin, tai yritin pestä lapsen kakkapyllyä lavuuarissa. Lopulta ihan koo ottassa kypsällä äänellä marisin lapselle " et nyt _millään_ viittis olla potkimatta lavuaaria" . Vauva on 5 kk.



Samaista kaveria kun odotin sai esikoinen rapiat 1 v. epäselväksi jääneestä syystä tsemppikilarit tuvan lattialla. Aikani kuunneltuani alkoi mullakin pää punoittamaan. Vetäydyin vessaan rauhoittumaan ja pistin oven lukkoon. Pää käsien välissä kuuntelin oven takana kiljuvaa lasta ja mietin " voi v*ttu ja mä olen RASKAANA" .



KL.

että nuku PRKL?%#/! penikka äläkä huuda!!!!

sitten vähän ajan päästä hävettää ja nolottaa omat ajatukset =(

Hermot menee varsinkin tuohon 2,5 -vuotiaaseen päivittäin. Toisaalta sitä kyllä jaksaa, kun tajuaa kuitenkin hänen olevan pieni lapsi. Nuorempi 2-kuinen on onneksi varsin helppo tapaus. Mutta jos vauva on itkuisempi, niin kyllä äkkiä mulla kiristyy pinna kun isompi hakee heti huomiota ja kiukkuaa. Mutta toisaalta tällaisten isojen tunteiden kokeminen tuntuu lähes vapauttavalta. Olen pohjimmiltani melkoisen tasainen ja viilipyttymäinen tyyppi, niin tuntuu ihan hyvältä oppia löytämään ja ilmaisemaan vähän voimakkaampiakin tunteita.Viikonloput koen lähes raskaimpina, kun hermostuttaa toi mies. Kun se ei tunnu kestävän juurikaan uhmaikäisen huutoa kun tämä haluaisi isänsä huomiota ja isänsä haluais touhuta välillä omiaan. Tuntuu siis, että kaikki kaatuu silloinkin mun päälle vaikka mies oliskin paikalla. Minä en saa siis milloinkaan päästää vapaalle vaan syli täytyy aina olla avoinna. Kotityöt kaatuu päälle, jos päivänkään ottaa rennommin jne. Esikoinen on luonteeltaan aivan ilmetty isänsä; helposti ja kovaäänisesti hermostuva tyyppi, toisaalta nopeasti leppyvä. Se ärsyttää, kun mies ei tunnu estävän tuota poikansa itkua ja huutoa, minun sitten pitää kestää molempien huudot ja sylitellä poikaa, kun isä räiskähtää hänelle. ÄRSYTTÄÄ OLLA AINA VAHVA!

Lopputulos... Mies ja lapset istuu autossa. Minä laitan tavaroita autoon ja ne mahtuu oikein hyvin, vaikka lisääntyivätkin autosta poissa ollessaan...

Ja tässä vaiheessa tämän äidin tekee mieli vaan vilkuttaa, kivaa matkaa koko H*****n porukalle.



LOL :-)

Itse tilanteissa ei todellakaan naurata.

NiiloAkseli kirjotti myös, kuin mä olisin voinu kirjottaa. " Äiti, äiti.." Koko ajan joku äitin kimpussa tai jalassa pyörimässä jne..



terv -mussukat joka nauttii tästä hetkestä, kun vauva, 2v ja 4v nukkuu pitkiä päikkäreitä ja meillä on hiljasta, kun esikoinenkin viel hoidossa. Illalla tää vaan kostautuu, kun tiedän ettei nuo 2v ja 4v nukaha ajoissa, kun nyt nukkuvat. Mut nautin nyt silti TÄSTÄ HETKESTÄ.

Meillä varsinkin iltaisin on melkoinen hulabaloo kun 11v, 5v ja 2v pojat aloittaa sen saakelin juoksemisen ja pallon pompottamisen sisällä, vaikka siitä pallottelustakin on sanottu sen tuhat kertaa. Samaan aikaan yrität laittaa vauvaa nukkumaan ja koiratkin odottavat iltapisujaan ja sapuskoitaan. Mies se vaan tyytyväisenä vaihtelee kanavaa toiselle eikä korvaansa lotkauta millekään. Yritä siinä sitten pitää ne kaikki mölyt mahassa mitä mielellään huutais koko porukalle.



Että näin meillä, mitään ei saa tehdä rauhassa saatika sitten loppuun saakka.



pachira

... Kaiken sen positiivisen hellämielisajattelun lomassa tuhkatiheään.



JUST toi jonkun osuvasti kuvaama tilanne ÄRSYTTÄÄ ja saa mut jostain syystä sätimään aggressiota varmasti kuuhun asti: Joka helvetin välissä, huomaamattani, näkemättäni, nuo kaksi " isompaa" (2v ja 4v) kuin magneetin liimaamina ovat takanani, sivullani, edessäni, kun otan pienenkin askeleen joko ihan itse, pyykkikorin tai vauvan kanssa. Aina lapsi työntyy ja joskus kaatuu jonnekin, minä kompastun ja ärisen ja miltei tiputan kalliin lastinikin. Oikeasti tätä tapahtuu niin usein ja vaikka varoitan lapsia olemasta tielläni, kun on kiire. Raivonkuohu on sellainen, että potkaista tahtoisi ja lujaa pois esteet jalkojensa ja lanteittensa tieltä! Hirveää.



Ja tästä on kaverin kanssa juteltu, miten ennen niin ihana ja söpö ja suloinen esikoinen rupeaa toisen (ja se toinenkin sitten kolmannen) synnyttyä ärsyttämään, väsynyt kun äiti on. Niinpä oikein tyypillinen varsin negatiivisluontoisten ajatusteni kumpuamistilanne on, kun vauva huutaa, hellalla palaa jokin, puhelin soi - ja sitten joku isommista tulee juuri siihen valittamaan jostain äidille, vinkumaan jotain tms. EN hermostu vauvalle, en puhelinmyyjälle, en paisko kattiloita - vaan mylväisen kuin mielipuoli isommalle lapselleni! Jälkeenpäin harmittaa oma käytös ja tuntemukset, mutta eipä aikaakaan, kun jo seuraava ärsytystialnne on vahvasti käsillä...



Huuh! Jos vain antaisin tunteilleni täyden vallan, olisin melko raivotar 90% päivästä. Vaan onneksi kykenen hillitsemään itseäni tässä väsymyksen alhossakin useimmiten - ja suurimman osan ajasta rakastan ja ihmettelen valtaisasti tuota tiheään maailmaan tullutta trioamme!



Vitanova

Tähän sarjaan kuuluu ehkä se alkuaikojen epävarmuus.



Esikoisemme syntyi ennenaikaisena ja vietti ekat viikot sairaalassa, jossa kävimme häntä päivittäin hoitamassa. Heti kotiuduttuaan tyttö alkoi huutaa koliikkia. Ympäristönvaihdoskin ehkä järkytti, ja meillä vanhemmilla oli totuttelemista tytön aistiyliherkkyyteen. Silloin tuli tunne, etten tunne tätä lasta ollenkaan. Tuli epätoivo, että enkö todellakaan osaa hoitaa oikein, kun vauva vain huutaa ja huutaa. Mietin, rakastanko vauvaa edes. Tai jotenkin tiesin, että rakastan, mutta vauva tuntui vieraalta. Sitten ajattelin niin, että riippumatta omista tunteistani vauvalla ei ole tässä maailmassa ketään muita kuin me tumpelot vanhemmat, jotka yritämme parhaamme.



Kun koliikki aikanaan loppui ja opin vähän relaamaan vauvan kasvuun ja kehitykseen liittyvissä asioissa, aloin kelata ennenaikaisuutta ja sairaala-aikaa uudelleen. Neuvolan ja ympäristön kommentit siinä vaiheessa olivatkin sitä luokkaa, että mitäs niitä enää märehtimään ja eikös teillä nyt kaikki olekin hyvin. Ulkoisesti kyllä, mutta mun pääni sisällä ei.



Myös täysiaikaisen kakkosen syntymä laukaisi yllättäviä tuntemuksia. Tuntui välillä pahalta helliä vauvaa, kun samaan aikaan muisti, että esikoinen ei aikanaan saanut vastaavaa huolenpitoa. Vaikka eihän se mitenkään ollut esikoiselta pois, että nyt hoivasin uutta vauvaa.

Voin kirjoittaa 4-vuotiaastani, erittäin vilkkaasta tytöstä. Vauvaa ei ole, tulossa tosin, nyt rv 16+0.



- Maailmassa on muitakin kuin sinä, et ole maailman napa, muillakin on huolia ja sinun vinossa oleva sukkasi ei välttämättä ole minun maailmaani järisyttävä asia.



- Äitikin, uskomatonta kyllä, on ihminen. Tarkoittaen, että äitin päällä ei voi hyppiä, niinkuin pomppulinnan, äitiäkin väsyttää joskus, äiti on myös joskus kipeä, äiti voi olla myös nälissään. Ja silloin kun äiti on vessassa, äiti oikeasti on vessassa, eikä tule sieltä kesken kaiken laittamaan barbille kenkiä.



- Miten voit olla noin tyhmä, ettet tajua asiaa, mitä on vuosi toitotettu päivittäin moneen kertaan!? Tiedän, kuullostaa kamalalle, mutta on ERITTÄIN turhauttavaa, kun tyttö EDELLEEN juoksee kuraset saappaat jalassa olohuoneeseen, kun tullaan kotiin, vaikka se on ollut erittäin kiellettyä hänen koko elämänsä.



Tässä nyt jotain ajatuksia, mitä ilman voi olla viikkojakin ja välillä ne ovat taas jokapäiväisiä. Kyllä äitiys on hullujen hommaa, mutta päivääkään en vaihtaisi! :)

Sain juuri isoäidiltäni lahjaksi Väestöliiton kirjan " Äidin kielletyt tunteet" (Toimittanut Kristiina Janhunen ja Minna Oulasmaa). Alan itse vastata aloitella kirjan lukemista, mutta suosittelen muillekin! Kirja on tutkimus, siihen on haastateltu yli 60 suomalaista äitiä viime vuonna ja siinä keskitytään yksinomaan äitien kokemusmaailmaan.

Niin juuri Vitanova! Mäkin olen ihmetellyt, että miten siitä maailman suloisimmasta lapsesta on tullut niin hiton ärsyttävä, ja kuinka nyt tuo söpöläinen kakkonen on hetkessä ihan typerä eikä tajua mitään... Kyseessä on kaksivuotias, senhän tosiaan pitäisi jo osata ja tietää kaikki! Vain tämä vauva on toistaiseksi jäänyt vaille äidin karseita ajatuksia. Onneksi sentään kiukku on vähän laantunut raskausajasta, se oli ainakin toistaiseksi rankempi kuin tämä 2 viikkoa kestänyt vauva-aika.



Maaria ja muksut 5v, 2v ja 2 viikkoa.





Ja tästä on kaverin kanssa juteltu, miten ennen niin ihana ja söpö ja suloinen esikoinen rupeaa toisen (ja se toinenkin sitten kolmannen) synnyttyä ärsyttämään, väsynyt kun äiti on. Niinpä oikein tyypillinen varsin negatiivisluontoisten ajatusteni kumpuamistilanne on, kun vauva huutaa, hellalla palaa jokin, puhelin soi - ja sitten joku isommista tulee juuri siihen valittamaan jostain äidille, vinkumaan jotain tms. EN hermostu vauvalle, en puhelinmyyjälle, en paisko kattiloita - vaan mylväisen kuin mielipuoli isommalle lapselleni! Jälkeenpäin harmittaa oma käytös ja tuntemukset, mutta eipä aikaakaan, kun jo seuraava ärsytystialnne on vahvasti käsillä...

Vitanova

[/quote]

...vauva vasta reilu 3vk ja illalla monesti itkee puolesta tunnista neljään tuntiin eikä mikään auta...silloin tulee kyllä ajateltua, että " PLIIS...ARMOA - NUKU NYT! / mä en enää jaksa, jos en saa levättyä (kuitenkin olen tähän asti jaksanut, vaikk jumissa olenkin)/ eikö me voitas hetki saada iskän kans aikaa katsoa edes tää leffa loppuun.../ olispa kiva ottaa nyt sen verran sidukkaa, että olis vähän hilpeempi.../jne."



eli kyllä niitä on jo tullut vaikka vaavi noin pieni...

Minakin kirjoitin tuossa aiemmin asioista jotka arsyttaa, mutta tosiaan eivat kai ne ole niita ' kiellettyja tunteita' . Vahankos minua arsyttavat monet asiat, seka kotona etta toissa, perheessa, suvussa, kavereissa, kaupan myyjassa... mutta ei ne ole tosiaan niita kiellettyja tunteita.

Minullakinon ollut joskus (ei onneksi usein) noita kunnon kiellettyja tunteita, just esim. etta voi kun ei olisi tuota vauvaa, tai ' miksi (lapset) pilasitte minun elamani' (??!!??). Ja jopa ' vihaan sinua kun et nuku/anna minun nukkua' .

Ohi menevat, ja nopeasti (ja tuntuu tosi pahalta itsesta, vaikkei niita sano edes aaneen).

kaura@:

Ei kai nämä nyt niin kiellettyjä tunteita ole? (...)

Kiellettyjä tunteita on mun mielestä vaan ne inhon tunteet vauvaa/lapsia kohtaan. Niitäkin mulle on tullut joskus jos vauva on huutanut koko yön ja olen ollut äärettömän väsynyt. Olen toivonut etten olis saanut koko vauvaa. Näitä tunteita on onneksi tullut vaan pari kertaa, mutta mä pidän niitä tunteita " kiellettyinä" Harva kehtaa tunnustaa, ettei kaikki vauvaan liittyvät tunteet aina ole niin positiivisia.

Tulipa tästä hauska ketju! Sain tähän idean juuri sen taannoin ilmestyneen kirjan nimestä, joka on muuten aika huonosti valittu - ainakin siinä pitäisi olla sitaatit sanassa kielletyt. Kiellettyjä nämä mun ja muiden tunteet eivät tosiaankaan ole, päinvastoin niitä on mukava tuulettaa! Miksi ihmeessä äiti ei saisi myöntää että välillä meinaa pää seota.



Mua ärsyttää kun esim. Vauva-lehdessä kukaan ei koskaan valita mistään, kaikki raskaudesta taaperoikään on muka vaan helppoa ja auvoista - eihän se ole kenenkään todellisuutta! Äiti-lapsi -harrastuspiireissä samaten kukaan ei koskaan valita, vain kehutaan kilvan kuinka mahtava oma lapsi on. Musta olisi paljon antoisampaa välillä valittaa ihan kunnolla sellaiselle, joka ymmärtää mua.



Miehelle näiden tunteiden purkaminen menee enimmäkseen kuuroille korville, koska hänellä ei ole aavistustakaan millaista on viettää lapsen kanssa päivät pitkät. Ei varmaan tule koskaan ymmärtämään mikä mua välillä risoo.

meillä on kaksi lasta,ja mihinkään en pääse että edelleen sanon että alkuajat ovat olleet molempien kanssa yhtä HELVETTIÄ.

en kestä sitä tunnetta kun minun tarvii vaan olla ja kestää ja olla täysin pienen vauvan määräiltävissä,ilman että voin asioihin niin kamalasti vaikuttaa.

on kerrassaan helpottavaa kun tulee jonkinlainen rytmi mitä seurata päivästä toiseen.kuin olla jatkuva ruoka-ja nukutusautomaatti vuorokaudet läpeensä.ei kiitos!



vauvan alkuaikoina ajattelen,ja varmaan sen joka päivä ääneenkin sanoin,että " pitikö se elämä taas pilata" ,ja " miksi ihmeessä tähän taas jouduttiin" ,ja " mitä me ollaan taas tehty"

nuo tunteet oli vahvasti ensimmäisinä kuukausina läsnä.

rakkaus vauvaan heräsi vasta hänen ollessaan n.3-4kk ikäinen,ennen hän tuntui muukalaiselta perheessä,jota vain piti hoitaa.



esikoinen 4,5v tuntui järkevältä ja ihanalta,vaikka koetteli mun hermoja alussa,vauva sen sijaan tuntui TODELLA RASITTAVALTA.

molemmat lapsemme ovat olleet vaativaisia pieninä.

temperamenttisia,huonoja nukkumaan,vaativia.eivät todellakaan luonteeltaan " vain ole ja ihmettele" .jatkuvana saa kantaa ja viihdyttää jne...



nyt vauva on jo 7,5kk ikäinen ja elämä hymyilee ja on mukavaa =)

kyllä se arki loksahtaa kohdilleen kun aikansa rypee.hymyssä suinkin ehkä mietin tuota alkuaikaa.

mutta ei kiitos meille enää lasta,en tiedä mikä tuon alun tekee niin HELVETILLISEKSI etten sitä enää kestäisi kolmatta kertaa.vaikka se onkin lyhyt aika,se on syönyt mua todella paljon.



ja olen myöskin alussa huutanut vauvalle " Ole nyt helvetti hiljaa jo" =)

huvittavaa.

vaikka negatiivisia tunteita on ollut kasapäin,en niitä silti ole kaikkien ihmisten kuullen kailottanut suoraapäätä,enkä ainakaan toisen lapsemme kuullen.



lyhykäisyydessä voin todeta että en pidä yhtään pikkuvauvoja ihanina pieninä palleroina,vaan enemmänkin kamalina rääpäleinä jotka sekoittavat koko elämän muutamiksi kuukausiksi

Saattaapi mennä ihan hilkulla asian ohi mutta:



Miksei sais mennä hyvin?



Lähipiirissäni on eräillä ollut selvä käsitys siitä, kuinka vaikeaksi elämä vauvansaannin jälkeen muuttuu. Itse asiassa, raskaudenkin olisi pitänyt olla maailman ikävintä aikaa, synnytyksen tuskaa, lapsen vaikea jne.



No, vuoden päivät olen saanut todistella, että ihan hyvin mulla menee: raskaus oli suht' ongelmaton, mitä nyt pientä kremppausta; synnytys oli jopa nautittava kokemus verenhukasta huolimatta; lapsi antaa nukkua ihan riittävästi; aikaa jää myös itselle...... Ihan kuin elämänlaadun romahdus olisi itsestään selvää, ja koko ajan pitäisi olla valittamassa!



Ja todisteltuani hyvinvointiani riittävästi, se selitetään hormoneilla (miksikäs ei?) ja manataan maailmanlopun väsymystä taaperoajalle.

Nyt meni tosiaankin täysin aiheen vierestä, kun kysymys oli negatiivisista tunteista, joita varmaan kaikki äidit joskus tuntee. Itselläni on helppo vauva joten olen myös törmännyt noihin " sä oot päässyt niin helpolla" -kommentteihin, ja tosiaan lähes aina niiden päälle povataan että kyllä ne vaikeudet sitten alkaa siinä-ja-siinä vaiheessa.



Kaikilla ei tosiaankaan tule missään vaiheessa erityisen vaikeita aikoja, mutta silti esim. univaje voi olla ongelma äidille. Minua ei ole ainakaan lämmittänyt se, jos joku muu äiti saa nukkua vielä vähemmän kuin minä, koska tunnen itseni koko ajan väsyneeksi - siinä ei siis nuo " sä saat kuitenkin nukkua paljon enemmän kuin jotkut" -kommentit auta. Miksi surkeudella pitäisi kilpailla? Kaikkien kokemus on omakohtaista.



Välillä siis tuntuu että äidit paitsi esittää toisilleen, että kaikki menee helvetin hyvin vaikkei menisi, myös ovat salaa iloisia jos äitikollegallakin on vaikeaa = kateellisia, jos toisella on helppoa.



Ihmisiä me vain olemme ja kaikki em. ovat ymmärrettäviä tunteita. Koitetaan kuitenkin muistaa joviaalius toista äitiä kohtaan; sinä saatat olla ainoa ihminen, jolta joku äiti voi hakea ymmärrystä ongelmilleen tai kenen kanssa iloita hyvistä asioista!

Juuri noin:)



Mulla itselläni on myös jo 4 " helppoa" vauvaa... eli nukkuvat yönsä heräämättä jo kolmen viikon iästä, ei koliikkia, jne...



Silti kiellettyjä tunteita tuli!! Neitiniiskusella oli just ihan kun mun " suusta" oikein hymyilytti:) just tota, että pitikö TAAS mennä elämänsä pilaamaan!! Tämä mun pahan pohjimmainen on tosi helppo tapaus, oikein unelma, ja silti ekoina viikkoina ajattelin että enkö mä nyt taas tienny mitä tämäkin on... isojen lasten kanssa oli (muka) jo niin helppoa! Nämä on usein niitä ekojen viikkojen/kuukausien ajatuksia, sitten kun elämä asettuu ja tulee rytmit ja rutiinit on myös mulla aina ajatukset kääntyneet positiiviseksi!



Mä olen kanssa saanut noita " ethän sä edes tiedä mitä valvominen on" jos olen valittanut uupumusta... no, en tietysti tiedäkkään mitä se on jos vauva valvottaa joka yö ja monta kuukautta... mutta silti olen ollut alussa hyvinkin väsynyt...



Siinäpä se, eli vaikka kaikki olisikin oikeesti ihan hienosti, on todella tervettä mun mielestä tuntea myös niitä negatiivisempia tunteita!