Meidän 3v pulttasi eilen täysin, kun hain hänet hoidosta

eli ehkä siitä on jäänyt traumat ;-)



Kai olette lukeneet eilen lehtiä tai katsoneet uutisia..

Kiitollisina miettivät että onneksi se olet tällä kertaa sinä enkä minä

yleisö varmaan vetää jos jonkinlaisia johtopäätöksiä meidän perheen kasvatustyön onnistumisesta. väsyneenä (ja okei, itsesäälissäni) ajattelin, että parhaani olen poikammekin kanssa tehnyt, ja näin hän minua kiittää.



(En syyllistänyt kuitenkaan poikaamme, en ollut hänelle ilkeä, mutta sanoin kyllä hänelle näyttämöltä poistuttuamme, että äiti on nyt TOSI vihainen. Ehkä niinkään ei pitäisi sanoa lapselle - kasvatusgurujen mukaan.)

Jos se kerran vuodessa saa raivarit niin se ei todellakaan ole paljon.

Jokainen heistä tietää, että aivan tavalliset kolmevuotiaat joita on hoidettu hyvin ja hellästi ja rakastaen ja joiden perheessä on ihan kaikki kunnossa, vetävät toisinaan pultit juuri silloin, kun ei pitäisi. Jokainen niistä katselijoista tietää myös sen, kuinka sinua väsytti ja harmitti ja hävetti.



Ikävä totuus on se, että mahdollisesti tuossa 3-4-v. paikkeilla rauhallinenkin lapsi voi saada tällaisia kohtauksia vähän tiheämmin kuin aiemmin. Kuuluu kehitykseen.



Osta itsellesi levy suklaata tms. Olet kelpo äiti, kaikki on hyvin.

Todellakaan kukaan ei vedellyt mitään johtopäätöksiä teidän kasvatustyön onnistumisesta.

Sitten ehkä olisi jotain päätellyt, jos tuossa tilanteessa olisit alkanut avuttomana lässyttämään ja suostuttelemaan lasta. Nythän toimit niinkuin pitääkin, eli kannoit lapsen ulos ja puit.

Vierailija:

yleisö varmaan vetää jos jonkinlaisia johtopäätöksiä meidän perheen kasvatustyön onnistumisesta. väsyneenä (ja okei, itsesäälissäni) ajattelin, että parhaani olen poikammekin kanssa tehnyt, ja näin hän minua kiittää.

)

Meillä kaksi lasta samassa ryhmässä, ja vuorotellen " huono päivä" , jolloin lapsi makaa pk:n lattialla ja äiti yrittää hikisenä pukea tuolle rautakangelle ulkovaatteita päälle. En ole koskaan ajatellut, että muut vanhemmat katsoisivat jotenkin pahalla, ennemmin olen ollut onnellinen, että nuo raivarit tulevat paikassa, jossa muut aikuiset varmasti ymmärtävät, että lapset(kin) voivat olla väsyneitä ja kiukkuisia...

Jokainen, jolla on itsellään ollut 3-vuotias lapsi, tietää millaisia itkupotkuraivareita lapset voivat saada.



Vanhemmat täti-ihmiset eivät tosin sitä aina muista, mutta se onkin heidän häpeänsä. Päiväkoti-ikäisten äideillä se varmaan on edelleen liiankin tuoreessa muistissa.

samassa päiväkodissa on myös isosisarus. Kyllä hermoa kiristää, kun on ensin tehnyt pitkän päivän töissä ja sitten tulee tämä hakushow. Tuleehan sitä ajatelleeksi välillä että mitä nuo muut vanhemmat asiasta ajattelevat. Eihän kukaan muu lapsi tietenkään ala raivota samaan aikaan ja kaikki yrittävät olla lapsilleen NIIN ystävällistä ja lempeää, kun meikäläisellä tulee savua korvista ja lapsi raivoaa (pidän itseni yleensä rauhallisena, mutta pari kertaa on mennyt hermo itseltäkin). Olen ammatiltani opettaja ja kyllä minä välillä mietin, että kasvatusmetodejani tarkkaillaan varmaan suurennuslasilla tyyliin " Katsotaanpas miten tuo opettaja hoitaa tilanteen.." Mutta.. esikoinen on taas ihan toisenlainen tapaus. Ja kyllä minä pyydän ihan suoraan apua hoitajilta, jos en saa lasta ulos päiväkodista tai jään aivan neuvottomaksi. Kyseessä on ujo, iloinen ja rauhallinen lapsi, jonka tempperamentin kääntöpuoli on tällainen - uhmaikä täysillä päällä. Minkäs sille voi.

Vierailija:

Tämä rauhallinen poikamme kilahtaa n. kerran vuodessa, ja nyt sen piti tapahtua juuri silloin, kun hain hänet hoidosta, ja oli muita mammoja siinä rivissä katsomassa. Vau. Poika karjui selkä kaarella ja räkä poskessa. Oli pakko kantaa karjuva poika ulos ja pukea hänet siellä.

Niin sitä vaan että meinas kyllä mulle tulla itku kun en olis jaksanut karmean työpäivän päätteeksi ryhtyä vielä lavataiteilijaksikin. Ja se katseiden määrä... Hoh.

ja joka kerta se on yhä hirveetä, kun se tapahtuu vaikka juuri päiväkodissa. Yritän hyvällä ja vähän pahallakin saada lapsen ylös ja pukemaan, mutta ei. Hän huutaa ja huutaa ja huutaa. Jos yritän väkisin, hän huutaa ja raivoaa hysteerisesti. Itsekin tekisi siinä tilanteessa vaan alkaa itkemään. Ja ahdistaa vielä muidenkin katseet, tulee sellainen epäonnistunut olo..



Ja lopulta käy yleensä niin, että muuta ei voi, kun ottaa karjuvan lapsen kainaloon ja painua ulos. Tiedän tunteesi.

katkeaa siihen ja sitten aloitetaan puhtaalta pöydältä uudelleen.

Vierailija:

ja joka kerta se on yhä hirveetä, kun se tapahtuu vaikka juuri päiväkodissa. Yritän hyvällä ja vähän pahallakin saada lapsen ylös ja pukemaan, mutta ei. Hän huutaa ja huutaa ja huutaa. Jos yritän väkisin, hän huutaa ja raivoaa hysteerisesti. Itsekin tekisi siinä tilanteessa vaan alkaa itkemään. Ja ahdistaa vielä muidenkin katseet, tulee sellainen epäonnistunut olo..

Ja lopulta käy yleensä niin, että muuta ei voi, kun ottaa karjuvan lapsen kainaloon ja painua ulos. Tiedän tunteesi.

Pikkusisarukset kyllä.

Jos edes siirryn pari metriä eteisen puoelle, kiljunta yltyy. Ainut mikä meillä tepsii on odottaminen... odottaminen ... ja ... odottaminen. Sanon mitä tehdään ja lapsi kiukuttelee ja raivoaa, koska haluaisi päättää ja tehdä kaiken itse (eikä sitten kuitenkaan päätä tai tee). Pysyn vain kannassani " nämä haalarit puetaan nyt" yms. ja odotan naama peruslukemilla. Istuskelen ja toivon, että jotain tapahtuisi. Lapsi kiljuu, mutta annan kiljua. En reagoi siihen. Katson häntä vain naama peruslukemilla ja toistan " nämä haalarit puetaan nyt" . Väkisin en tätä voimakkaaksi kasvanutta lasta enää pysty pukemaan (olen yrittänyt sitäkin). Lopulta lapsi pukee ja tekee kaiken mitä pitää. Joka tilanteessa on vain itse pysyttävä loputtoman rauhallisena ja ajateltava, että ei ole minnekään kiire. Kannattaa töistätulomatkalla ostaa vaikka suklaapatukka ja syödä se ennen päiväkodille menoa niin ei ole verensokeri niin alhaalla. Hengitetään syvään päiväkodin portilla, astutaan sisään selkä suorana ja pysytään rauhallisena. Kyllä tämä joskus loppuu..



t. 10

kotona, kylässä kuin julkisilla paikoillakin ja monen monta kertaa on pinna kireällä ja hiki päässä kannettu kiljuvaa lasta kaupasta tai päiväkodista ulos ja autoon. Katseita olemme saaneet, mutta useimmista olen ollut lukevinani sellaista " been there, done that" -myötätuntoa...

Sinulla on ilmeisesti hyvin rauhallinen ja harvoin kunnolla suuttuva lapsi ja ehkä ainakin tiedostamattasi ajattelet, että se on sinun hyvän kasvatuksesi ja vanhemmuutesi ansiota ja ajattelet, että muiden lasten kiukkukohtaukset johtuvat heidän vanhempiensa huonoudesta. Nyt sitten kuvittelet, että muut ajattelevat samalla tavalla. Eivät ajattele. Muut ajattelevat, että onneksi ei tällä kertaa ollut oma. Toisten lasten kiukkusiepit ovat myös jossain määrin huvittavia, toki omienkin, mutta niistä ei usein pysty etäännyttämään itseään niin paljon, että huomaisi huvittavat aspektit.

Vierailija:

yleisö varmaan vetää jos jonkinlaisia johtopäätöksiä meidän perheen kasvatustyön onnistumisesta. väsyneenä (ja okei, itsesäälissäni) ajattelin, että parhaani olen poikammekin kanssa tehnyt, ja näin hän minua kiittää.

Rauhoituttuaan on taas soma ja mukava lapsi.

Meidän lapsista yksi ei ole saanut mitään kohtausta kuin ehkä kolmesti elämässään, muilla niitä uhmakausia on tullut ja mennyt.

niin kerron viime viikon kilareista meilla.



Olin lapsen kanssa yksin menossa lennolle jonka oli maara lahtea klo 19. No, kone tottakai tunnin myohassa ja kun saavumme portille niin lapsi jo niin vasynyt etta paattaa heittaytya lattialle selka kaarella ja huutaa taysilla NO NO NO NO, ihan vaan etta kaikenkieliset ymmartaisivat myos etta lapseni EI HALUA. Ja koska portilla oli 200 henkea joilla ei ollut muuta tehtavaa kun katsoa tata naytelmaa sai lapseni tasta oivan yleison (koskaan ennen ei ole saanut 200 hengen jakamatonta huomiota, IHANAA!!!!)

Mulla tottakai matkarattaat (lapsi 1v9kk), toppatakit, lentolaukku ja maha jossa asustelee vauva rv 22. Hetken huudettuaan lapsi huomaa etta yleiso alkaa kyllastymaan joten jotain uutta on keksittava NOPEASTI. Joten han paatta salamana ponkaista ylos ja lahtea karkuun aitia! Joka siis seisoo rattaiden, laukkujen, takkien, lippujen ja mahan kanssa ja katsoo kuinka taapero santaa matkaan Heathrown kentalla tuhansien ihmisten joukkoon, ja aiti miettii minka hylkaa ensin, lapsen vai matkatavarat :)



Joten, mita tasta opimme? Emme mitaan. Lapset vaan valilla saavat raivareita ja jos yleisona on paivakotilasten vanhempia niin ainakin tiedat etta HE sympatiseeraavat, businessmiehet eivat aina niinkaan.

Kiitos kaikille sympaattisista vastauksista! Joku tuolla epäili, että katselin itse kriittisesti, kun muiden lapset pulttaavat, mutta en kyllä todellakaan katsele kriittisesti vaan myötätuntoisesti. Ketjussa myös joku opettaja kuvaili kilahdusdraamojen aikaisia tuntojaan, ja samoihin osuvat minulla. Olen sattumoisin itsekin opettaja, ja ilmeisesti sitten jotenkin automaattisesti ajattelen, että taas kaikki läsnäolijat observoivat, miten minä tästä sikamaisesta tilanteesta selviän Kasvattajana. Aika oppia relaamaan varmaan.



Nyt lähden hakemaan poikaa hoidosta.

Tuo poikasihan on sitten tosiaan rauhallista sorttia jos vain kerran vuodessa suuttuu. Toisaalta ymmärrän siten kyllä hämmennyksesikin.



tossa 3-4 vuoden iässä tulee usein uusi uhmakausi joka ilmenee rajuinakin raivareina ja isoina hallitsemattomina tunteina. Lapset tahtovat ja eivät hallitse tahtoaan. Heitä pitää opastaa ja auttaa, paniikkiin meneminen ei auta vaan sun itsesi pitää yrittää pysyä rauhallisena ja luotsata lapsi sen suuren tunteen lävitse, tälle nimenomaiselle lapselle sopivalla tavalla. Pitää kertoa mistä on kyse, jutella miltä lapsesta tuntuu/tuntui raivokohtauksen tullessa ja ollessa, ja mistä siinä sitten oli kysymys. Joku lapsi hyötyy tiukasta sylissä pitämisestä, toinen taas vähän vähemmän tiiviistä läheisyydestä. Mielestäni on olennaista että lasta ei saa jättää yksin sen suuren tunteen kanssa - ellei hän aktiivisesti osoita kaipaavansa omaa rauhaa. Lähistöllä täytyy kuitenkin olla ja pysyä kuulolla, kysellä välillä miltä nyt tuntuu ja joko kohta helpottaa.



Tämä on taito, jonka oppimiseen menee mammaltakin aikansa.



Totta kai itselleenkin pitää olla armollinen eikä tuntea kauheaa syyllisyyttä siitä jos kerran tai toisenkin ei pysty eikä jaksa olla aikuinen, vaan väsyneenä tai kiireessä hermostuu ja kilahtaa itsekin.