POIKIEN äidit !!!

meillä on pojat 11v, 5v, 2v ja 2,5kk. Menoa ja meininkiä riittää täälläkin. Meidänkin pojilla on jokin aivan käsittämätön tarve juosta kokoajan, varsinkin iltaisin alkaa mahdoton juokseminen ja pallon pelaaminen sisällä, vaikka se on kiellettyä. Esikoinen harrastaa koripalloa, välillä tuntuu että se pallon pompottaminen on pakkomielle. Siinä sitten pienemmät perässä.Argh...



5v:n kanssa hermot todella kireällä, on päiviä jolloin mikään ei ole hyvin. Ruokailut ovat vaikeita mikään ei mene suuhun saakka. Ja tappeelee vähän väliä joko isomman taikka pienemmän veljen kanssa. Yksin tai vauvan kanssa aivan kultainen ja avulias pieni mies, mutta todella huono yhdistelmä 11v:n kanssa. Hänelle ostettiin myös se alkupolku eskari peli, on tykännyt todella paljon, suosittelen. Aakkoset hän oppi jo vuosi sitten muumi-tietokoneen kanssa. Myös palapelit ovat mieleisiä, rakentaa 100-150 palan pelejä hyvin, mutta tämä 2v rajoittaa mahdollisuuksia rakentaa, kun on aina hämmentämässä.



Jossain pinossa joku kirjoittikin että on ihmetellyt milloin näistä ihanista vauvoista ja taaperoista kasvoikin tuollaisia riiviöitä, allekirjoitan. Sitä minäkin välillä pohdin. On kyllä ollut aivan ihana lukea, että näin muuallakin.



Pachira ja kullanmurut

Meillä 5-v pelailee innoissaan sekä tavallisia lautapelejä (tyyliin Afrikan tähti, Monopoli) että tietsikalla, mekin ostimme hänelle tuon Alkupolku Eskarin josta tosiaan tykkää, mutta lisäksi on pelannut netissä papunet.net -sivuilla (nämä ovat täysin väkivallattomia kirjoitus- & laskentatehtäviä). Hän myös rakentelee mielellään kaikkea eli kovassa suosiossa ovat edelleenkin pikkulegot ja Zoob-palikat, joihin sai jouluna rengassetin eli nyt rakentelee niistä kaikenlaisia kulkupelejä.



Semmoista täytyy tähän loppuun valittaa että voi samperi kun mua ärsyttää toisten lasten vanhemmat jotka antaa ymmärtää että meidän pojissa on jotain " vinksallaan" kun ne reuhkaa ja riehuu! Viimeksi eilen meillä oli kylässä esikoispojan entinen tarhakaveri, joka on tietysti aivan yltiö-rauhallinen ja hiljainen. No meidän kaveri on yleensä aina vieraista ihan täpinöissään mutta nyt vielä jotenkin extra-enemmän koska ei ole nähnyt tätä kaveriaan pitkään aikaan ja meininki oli sen mukaista. Tämä toinen äiti totesi aika pian ettei " heidän pojat koskaan leiki noin meluisasti" tai huuda tuolla tavalla, tai juokse portaissa edestakaisin tai tai tai...



Mä vaan totesin että luonteita on erilaisia ja että meidän pojilla on kyllä paljonkin kavereita jotka leikkii ihan yhtä kovaäänisesti ja vilkkaasti. Mutta jäi ärsyttämään. Ei mulle vaan tulis mieleen todeta kun olen jossain kylässä että " kylläpä tuo teidän poika on apaattisen flegmaattinen ja hiljainen hyssykkä" . Argghh!

ovat kuin meidän perheestä! Meillä on 01 ja 05 syntyneet pojat. Meno on aivan kuin edelliset ovat kuvailleet. Pienempi ihailee ja tykkää isoveljestään, matkien hänen tekemisiään. Isoveli myös pitää veljestään (kai?), haluaisi joskus pitää hyvänä ja silitellä, mihin veli harvoin suostuu. Tasapuolisesti keksivät metkuja, pitävät meteliä ja riitelevät. Isoveli pitää hirveästi omista tavaroistaan ja on mustasukkainen. Ei auta sanoa, että tavarat ovat yhteisiä.

Energiaa riittää ja pitäisi olla tekemistä. He väsyvät harvoin. Illalla nukkumaan meno kyllä sujuu. Molemmat ovat päivisin päiväkodissa! Esikoinen kaipaisi joka päivä kotiin kavereita, itse ajattelen, että tarhapäivän jälkeen se ei ole välttämätöntä. Ruokapöydässä on joskus ihan kauheaa, vierekkäin ei niitä voi laittaa istumaan.

Eskarista kehuvat, että esikoinen on niin hurmaava, kohtelias ja reipas poika. Pikkuveljeään esittelee kavereilleen (jos veli on mukana hakureissulla). Harrastuksena on jalkapallo 2xvko.

Nuorimmaisen päiväkotiryhmästä (eivät ole veljekset samassa talossa) ovat viestittäneet, että poika on poikkeavan vilkas ja energinen, sekä liian uhmakas. Ryhmä on alle 3v. ryhmä. Eli uhmaa sääntöjä, saa raivareita, itkee äitiä ja tönii joskus muita lapsia. Hyvinä päivinä on iloinen, toimelias ja empaattinen.

Nyt sitten pidettiin ylimääräinen vanhempainvartti ja sanoin, että katson pojan olevan normaali ja käyttäytyvän kuin POIKA, jolla on uhmakausi menossa. En tiennytkään, että päiväkodissa istutaan ruokapöydässä, kunnes kaikki ovat syöneet!? Ihmisethän syövät ihan yksilöllisesti, nopeasti tai hitaasti. Päiväkodin mielestä on poikkeavaa, että poika alkaa leikkiin ruualla eikä istu nätisti paikallaan.



Hmm.. meni vähän sivuraiteille, mutta vastasin vain kertoakseni, että aikaisemmat kuvaukset vastaavat meidän poikien päivää. :)

Trois_enfants:

... mutta lisäksi on pelannut netissä papunet.net -sivuilla (nämä ovat täysin väkivallattomia kirjoitus- & laskentatehtäviä). ...

Meilläkin pelattiin ensin Villen Viidakossa (www.villenviidakko.fi). Sieltä on kuitenkin linkkejä toisille viattomille pelisivuille. Yhden linkkikirjaston lopusta löytyikin osastot sotapelit ja aikuisten viihdepelit.

Olivat 5-vuotiaat sankarit oppineet surffaamaan ihan omin avuin. Kerran lapsi kertoi kuinka olivat pelanneet kaverin luona villen viidakossa ampumispeliä, jossa verilensi jne. Loppui meillä netin käyttö muutamaksi vuodeksi.

Valistin myös kaverin vanhempia lasten touhuista. Ja heillä on nyt koneen käyttö salasanan takana.

Täytynee käydä tuolla papunetissä yhdessä...

Ihana huomata ja saada tietää, että muissakin POIKALASTEN perheissä on samanlaista kuin meillä!! Minusta tuntuu, että myös meidän kaikissa kaveriperheissä on huomattavasti rauhallisempaa ja eriluonteisia lapsia kuin nämä meidän hulivilit. Kyläilyt sujuu joskus hyvin ja joskus huonosti.Ihan millä tuulella sattuu lapset olemaan..ja jos on nälkä / väsy niin sitten varmasti riehumista ja pelleilyä riittää. Välillä tuntuu, etten kehtaa kutsua meille ketään kylään enkä mennä näiden lasten kanssa kenenkään luo. viime aikoina olen tehnyt enemmänkin niin, että toinen on jäänyt isän kanssa kotiin ja toinen on päässyt äidin mukaan kylään(tai toisin päin). Ja sama juttu kauppareissuissa. Ehkä tämä vaihe, kun pojat on 2-ja 4-v on nyt pahin, en tiedä...mutta toivon ainakin ettei tätä kestä montaa vuotta tällaisella menolla.Vai paheneeko tämä vaan tästä eteenpäin...?!?!kai joskus täytyy näillekin lapsille tulla järkeä päähän?



Muistan yhden serkkupoikani, joka pienenä , 1-4 vuotiaana oli ihan kamalan villi, riiviö ja holtiton.Ei totellut yhtään ja sen perässä sai vanhemmat koko ajan juosta.Näytti ettei siitä tule mitään siitä pojasta! Vaan nytpä kun on täysi-ikäinen, niin on rauhallisuuden perikuva eikä suurinpiirtein saa edes sanaa suustaan. Muutos rauhalliseksi tapahtui jo vuosia sitten. Joten ehkä meilläkin vielä toivoa on, että näistä kuitenkin kasvaisi ihan yhteiskuntakelpoisia ihmisiä.. =)



Kirjoitelkaa vielä lisää!

Varsinkin plurabelle : n kirjoitus lämmitti kovasti mieltä :)



Meillä on tässä meneillään poikien kanssa joku todella mahdoton vaihe. Pienin kirkuu aina kun jokin ei miellytä, isommat huutavat ja juoksentelevat ja riehuuvat todenteolla. Tuntuu että korvissa soi ja alkaa olla jo äänikin käheänä kun on tullut vähän joka äänensävyllä sanottua tuosta käytöksestä vähänväliä.



Ei meillä ihan tälläistä menoa kyllä yleensä ole, nyt ollaan miehen kanssa ihan shokissa oltu kun nämä velikullat vaan villiintyyvät ja villiintyyvät päivä päivältä mahdottomammiksi. Naapureita käy sääliksi ja tuntuu että mikään ei saa poikia nyt rauhoittumaan ja kuuntelemaan.

Senverran kun selkänsä kääntää, niin taas sama meno jatkuu. Jäähylläkin keksitään kaikkea mahdollista " ajanvietettä" . Tuntuu että tuo esikoinen on ihan ylikierroksilla. Nauraa ja riekkuu vaan ja eikös nuo pienemmät sitten mene ja tee kaiken perässä.

Kahdesti ollaan päivässä nyt ulkoiltu ja molemmilla kerroilla n. 1½-2 tuntia mäenlaskua ja juoksemista ja lumipenkoilla pomppimista... vaan ei tunnu rauhoittavan tilannetta kuin hetkellisesti. Syöminenkin on mennyt ihan pelleilyksi, tänäänkin sieltä ruoan seasta löytyi lasillinen maitoa - molemmilta isommilta siis.



Tänään pitäisi vielä anopin synttärikahveilla käydä - stressaa jo valmiiksi...



Jostain kuulin että 5v on lapsella ihana ikä, että sitten pitäisi tilanteen rauhoittua (ainakin hetkellisesti, ennen seuraavaa uhmaa...)

PITÄÄKÖ PAIKKAANSA?! ... kesää odotellessa siis :)



t. K@tju ja Vaahteramäen Eemelit

Iältään ovat 6 v, 4 v ja 1v 4kk eli aikas saman ikäisiä kun Tiitiäinen79 pojat:-)



Itselläni vaan sisko eikä muutenkaan juuri poikia ole suvussa joten etenkin esikoisen kanssa olin ihan ihmeissäni ja yritin saada käyttäytymään liiankin hillitysti johon muotiin meidän POIKAA (siis esikoinen tosiaan on meidän pojista se poikamaisin!) oli aivan mahdotonta saada. En osaa ajatella millaista olis olla tyttöjen äiti mut sen olen huomannut että kyllä jokainen poika on niin erilainen myös että erilaista sitä on olla äiti joka lapselle sukupuolesta riippumatta.

Kirjoitin äsken pitkästi, mutta teksti katosi bittiavaruuteen. Nyt siis lyhyemmin: kiitos tästä ketjusta, tää pelasti mun illan.

Meidän pojat ovat vuosimallia 2003 ja 2004, välillä arki on ihan hirveää...Kotona vielä juuri pärjätään, täällä jatkuva reuhunta ei niin haittaa. Kaikki kodin ulkopuolinen nostaakin hien pintaan.



Maailman ihanimpia toki ovat, mutta silti syöksevät äidin välillä (lue:joka päivä) hermoromahduksen partaalle. Jos vaan teitä kohtalotovereita saa jossain vielä " tavata" niin osallistun mielelläni keskusteluun.Niin harva kun voi oikeasti tätä menoa ymmärtää:).



Ja tosiaan: esikoinen täytti viisi mutta mitään maagista muutosta ei ole ollut havaittavissa:). No, onhan tässä vielä liki vuosi aikaa...



Tsemppiä meille kaikille!



T: Pippuri ja Poitsut (+ tulokas rv 17...)

Todellakin, kiitos kaikille, etenkin SaraBa, K@tju ja Plurabelle! Tämä ihana ketju on pelastanut minulta jo monta päivää ja piti ihan vinkata siskollekin (jolla siis kaksi poikaa :-) että käypäs lukemassa mielenpiristykseksi tämä ketju...



Meillä ihan samanlaista menoa, pesueessa poika 4v 10kk, tyttö 2v 6kk ja potka 1v 2kk. Meteli kotona infernaalinen, tappelua ja nahistelua riittää, leluja paiskotaan ja heitellään ihan huvikseen, vieraita terrorisoidaan, ruokailut on välillä suoranaista sikailua ja kauppareissut koko remmillä suoranaista uhkarohkeutta. Eli samanlaista arkea kuin muilla kirjoittaneilla.



Meidän porukan agitoijana on yleensä esikoinen, joka on tosi energinen, kekseliäs ja välillä suorastaan villi. Puhua pulputtaakin lähes tauotta. Mutta tarhasta kiven kovaan väittävät että on täysin normaali. Ei kuulemma mitään aihetta erityisarvioihin (tekivät tällaisen arvioinnin 5-vuotisneuvolaa varten).



Ja kun teidän muiden kirjoituksia lukee, niin ehkä alkaa jo itsekin pikkuhiljaa uskoa että normaalia tämä tämmöinen meno sittenkin on :-)

SaraBa:

... Ulkona poika on päässyt isän tai äidin kanssa nyt talvella luistelemaan ja hiihtämään.Uimakoulussakin oli ja nauttii suunnattomasti vedessä olemisesta.Jos iho kestäisi paremmin, kävisimme varmasti uimassa enemmän.i]

Meillä on atooppinen uimari. Weledan Calendula Body Oil pitää ihon kunnossa ja käymme 1-3 krt/viikko uimassa.

Luin jälleen tämän ketjun viestejä, ja ajattelin nyt kommentoida muutamaa.Ensiksi kiitokset hienoista lahjavinkeistä! Juuri tuollasia kaipailinkin. Toki lisääkin saa vinkkejä laittaa.Erityisesti lautapelit kiinnostaa, että mitkä pelit on todettu hyviksi.Onko kellään sellaista kuin Herra Hakkaraisen Aakkospeli (tai joku sellainen)?? Katselin sitä kerran kaupassa, mutta kannessa oli huonosti selitetty millanen peli se on, joten en ostanut sitä.



Plurabelle: nauroin täällä itsekseni, kun luin juttua, jossa kerroit kokevasi useimmiten olevasi enemmänkin koirankouluttaja tai armeijan kapiainen =) =) =) Juuri niin!!! Siltä se oikeasti usein tuntuukin.Meinaa unohtua että olen vain äiti, en mikään eläintarhaaja... Ja meillä on siinäkin samanlaista, että jos yritän saada toisen pojan rauhoittumaan suljetussa huoneessa, niin sillä aikaa toinen pelleilee vielä oven takana tai menee tekemään jotain piruutta (eli käyttää tilanteen hyväksi välittömästi).



monic : Kysyit, onko muiden lapset kovakouraisia? No meillä ainakin on, varsinkin tuo isompi poika, ja näin ollen pienempi on oppinut myös heiluttamaan nyrkkejä katsellessaan isoveljen esimerkkiä. Meilläkin esim.kun pojilla on ollut riitaa, ja kun pyydetään anteeksi, niin yleensä isoveli rutistaa (=halaa) pikkuveljeä ihan täysillä (tarkotuksella) ja siitä seuraa se, että pikkuveli suuttuu entistä enemmän.

Myös minusta on todella hankalaa välillä se tasapainoilu riehumisen sietämisen kanssa.Toisinaan osaan sulkea korvani riehumiselta ja meteliltä pitkäksikin aikaa, mutta toisinaan en kestä sitä yhtään. Yleensä iltaisin kun olen itsekin väsynyt, en jaksa kovin pitkään katella riehumisleikkejä, vaan lopetan ne heti alkuunsa ja koeta ohjata rauhallisempiin juttuihin. Meillä se riehuminen selvästi painottuukin iltaan, väsyneenä vauhti kiihtyy pojilla. Aamulla on rauhallisempaa ainakin hetken kun on herätty...



Pachire: Täältä löytyy myös kaksi poikaa, joilla on jokin pakkomielle juosta ja juosta... 2-vuotias ei juuri koskaan mene kävellen minnekään, vaan aina juoksee.No, ehkä se kuuluu tuohon ikään muutenkin, luulisin. Ja meillä ollaan myös pallon perään.Molemmat pojat on jo ihan vauvana kiinnostuneet ensimmäisenä pallosta, ja lähteneet ryömimään pallon perään.Sitten ennen kuin oppivat kävelemään,osasivat jo taitavasti potkia palloa kun vain joku piti käsistä kiinni että pysyi pystyssä :) Molemmilla on myös äärimmäisen hyvä pallon heiton tarkkuus..Jos johonkin tähtää, niin lähes varmasti se myös osuu siihen.Niinpä meillä ei oikein sisällä suvaita palloilua...sitä ei hermoni kestä yhtään.Joskus meillä veilä oli palloja sisäleikeissä, mutta kun pari taulua oli tiputettu seinältä, niin pallot sai lähteä ulkoleikkeihin.

Kiitos myös itsellenne mielenkiintoisen ketjun avaamisesta! Kyllä tätä poika-asiaa ja kasvatusjuttuja päivittäin itsekseen pähkäilee, kun tilanteita pukkaa täydellä syötöllä. Meillä uusin kauhun aihe on pyöräily; myös nuorempi on oppinut ajamaan ilman apupyöriä ja se jos mikä on karmeaa katsottavaa kun pojat crossaavat ja kiilailevat toisiaan.



Ja helpottaako tämä koskaan? hyvä kysymys! sitä itsekin mietin. Jotain helpotuksen merkkejä on ilmassa ollut viimeisen vuoden aikana, kun meidän vesselit ovat yhä enemmän alkaneet pelata keskenään erilaisia lauta- ja korttipelejä. Se vie aikaa siltä päättömältä riehumiselta. toki sitten keskittyneen pelihetken jälkeen täytyy päästää höyryt ulos ja tarttua toista niskasta kiinni. Häviäminen myös tuottaa riitatilanteita, mutta opittukin sitä jo on.



Tuo fyysinen tappelu on vaikea asia. Kuinka paljon antaa poikien keskenään setviä riitansa? Suulliseen mittelöön en edes enää reagoi. Pienemmän fyysiset nahinatkin sitä vaan tuppaa sivuuttamaan ja toivoo, että sopu löytyy. Mutta kun aina ei tahdo jaksaa raahata ahteriaan lastenhuoneeseen siinäkään vaiheessa kun jo nyrkit heiluvat. Toki usein nykyään myös tullaan itkien kantelemaan, mikä on tavallaan hyvä, sillä olentarhasta saanut palautetta, että meidän pojat, etenkin pienempi, ovat liian " koviksia" eivätkä hae apua aikuiselta vaikka kuinka olisivat joutuneet iskujen kohteeksi. hammasta purren yrittävät selvitä itsekseen...mutta siis välillä on kausia kun päätän että meillä on " lyömätön linja" ja yritän heti kärkeen pysäyttää fyysiset mittelöt. Mutta sitten sitä taas valuu siihen " en halua kuulla mitä tuolla tapahtuu" - jaksamattomuuteen ja katujen lait vallitsevat...omasta jaksamisestahan se on kiinni.



Miten teillä sujuu seuraavan sukupolven eli isovanhempien kanssa?



Meillä mun vanhemmat ovat tosi rauhallisia ja kaikkea väkivaltaa vastaan (no emme mekään mitään väkivallan puoltajia ole);siis ovat tosi hellämielisiä, lempeitä ja " pehmoja" ...arvata saattaa, että ovat kauhuissaan lastenlastensa kovaäänisyydestä ja aggressiivisuudesta. Ymmärrystä poikaenergialle ei tunnu löytyvän. Ja usein se menee mummilan isoissa tiloissa juoksemiseksi ja ovien paukutteluksi, mikä saa isäni etenkin luomaan minuun merkitseviä pitkiä katseita ja paheksuvaa kommentointia. Myös vihjailuja siitä, keneltä ovat hirviölapset geeninsä perineet. Ja vertaillaan rauhalliseen serkkupoikaan " hänessä ei sitten kertakaikkiaan ole mitään aggressiota" ...

Eli vierailut ovat välillä kaikkea muuta kuin rentoja. Kyllä he toisaalta tykkäävät ja kehuvat kovasti lapsenlapsiaan, ja aidosti välittävät, mutta tuntuu, että eivät ymmärrä....ehkä mieleen on jäänyt nuorin pikkuveljeni, joka on sävyisyyden perikuva. Minä ja toinen veljeni olimme rajumpia, mutta meidän poikien sfääreihin ei uhma ja aggressiivisuus yltänyt. kerran jopa meidän nuorempi puri mummia, joka purskahti itkuuun kauhusta:-(((



Pluris

On kiva lukea tätä ketjua ja kerta toisensa jälkeen todeta, että " huh, meidän perhe ei ole ainoa, jossa on tällaista menoa.." =) Se ON todella lohduttavaa!!!



Tuosta isovanhempien kohtaamisesta ja reaktioista ajattelin ainakin kirjoittaa nyt. Ensinnäkin, meillä on vain yksi mummola, jossa kyllä käydään paljon.Asutaan noin 2km päässä.Pojille mummu ja ukki ovat todella tärkeitä ja sama myös toisin päin; mummu ja ukki ovat onnellisia lapsenlapsistaan, vaikka nämä välillä kauhukakaroita ovatkin. Äitini on lastentarhanopettaja, ja työkokemuksensa seurauksena osaa suhtautua pikkupoikiin mahtavasti; hän tietää poikien jutut, metkut, riehumisen ja liikkumisen tarpeen ja kestääkin sen aika hyvin. Isäni taas on herkkähermoisempi, ja vasta nyt hänen " silmänsä ovat auenneet" siihen todellisuuteen, mitä se elämä oikeasti poikien kanssa voi olla.Meitä kun lapsuuden perheessä oli kolme tytärtä , niin onhan se hieman eri asia kuin kaksi poikaa... Isä kyllä komentaa poikia kovastikin, jos alkavat hyppiä seinille.Äitini myös laittaa poikia jäähylle, arestiin, jne. mihin tarve vaatii. Älytöntä riehumista ja juoksemista mummolassa ei siedetä, joten yleensä hillumiset loppuu lyhyeen ja tilalle keksitään muuta tekemistä.



Vanhempani ovat suhtautuneet poikien kasvatukseen aika kannustavasti ja äitini on ollut loistava apu ja asiantuntija monissa poikiin liittyvissä asioissa. Joskus ehkä saan/saadaan palautetta siitä, että ei pidetä tarpeeksi kovaa kuria tai sääntöjä pojille, ja että siedetään poikien riehumista liian pitkään... Olen kyllä samaa mieltä siinä, todellakin. Useimmiten vain se, ettei jaksa pitää kuria, johtuu omasta väsymyksestä: eli että ei vain jaksa komentaa. Mummolassa kyllä koetan aina jaksaa, kotona on sitten eria asia kun kukaan ei ole katsomassa :)



Ja tuohon jaksamattomuuten liittyen, sama juttu kuin sinulla, plurabelle, en minäkään millään AINA jaksa mennä selvittelemään poikien välisiä riitoja ja nahinoita. Ja ei kai oikeasti tarvitsekaan? pitäähän lasten oppia selittämään tilanteita itsekin.joskus on kiva kuulla toisesta huoneesta, kun pojat on riidelleet, ja sitten pyytävät itse omasta tahdostaan toisiltaan anteeksi. Jokin oppi on siis sentään mennyt perille.



Tänään tuli Meidän perhe-lehti, jossa oli juttua, kylläkin aika suppeaa perheistä,joissa on vain poikalapsia. Mielestäni se oli pintaraapaisu aiheeseen, mutta muutaman fiksun ja totta olevan lauseen löysin sieltä. Esim.

" poikien maailmaa kuvaavat suoraviivaisuus, fyysisyys ja selkeys.Poikien puheita tai ajatuksia ei tarvitse tulkita, sillä asiat ovat niinkuin ne sanotaan.Vastaavasti ilmaukset kuten `lähdetään kohta`tai `odota hetki`eivöt kelpaa.On pystyttävä sanomaan, monenko minuutin päästä lähdetään ja silloin on myös lähdettävä" .



Kaikki tuo mitä tuossa lukee, pitää kyllä paikkansa meillä! Isompi poika haluaa AINA tietää, montako minuuttia/tuntia/päivää/yötä johonkin tärkeään tai kivaan juttuun tai tapahtumaan on.Selitykseksi ei koskaan riitä että se on sitten kohta tai jonkun ajan päästä..



Lukiko kukaan muu Meidän perhe-lehdestä tuota juttua?



Muutakin kommenttia saa laittaa edelleenkin!

nautin kahvista ja surffailusta.



Pari päivää sitten luin tuota ketjua " Kuinka suhtaudutte toisten näkemyksiin kasvatuksesta" tms. ja olin tikahtua. Kesken kiireisten työpäivien en ehtinyt sinne kommentoimaan vaikka mielessäni oli yksi jos toinenkin asia jonka olisin halunnut sanoa. Kiitos plurabelle, kun toit julki minunkin ajatukseni!!! ;) Piti oikein tulla vielä lukemaan uudelleen tätä ketjua, jossa kaikki eivät ole ihan niin " onnistuneita kasvattajia" vaikka aivan varmasti parhaamme teemme...



Jäin tässä miettimään tuota kasvatuspuolta. Että vaikka kuinka olis johdonmukainen (minä yleensä olen) niin silti kahdesta lapsesta voi tulla ihan erilaisia? Meillä esikoinen täyttää kesällä 5 ja kuopus on tasan 2. Kuopus tuntuu olevan aika lailla toista maata kuin veljensä ja itse asiassa juuri kuopus meillä on se villimpi, hurjempi, ehtivämpi ja rajumpi tapaus - huolimatta siitä, että pyrin tasapuolisuuteen, kohtelen kumpaakin samalla tavalla ja mielestäni johdonmukaisesti... Esikoinen on rauhallisempi ja tasaisempi ja luotettavampi kai sitten ihan luonteeltaan jos kasvatuksesta en osaa löytää niitä eroja, jotka tekevät pojistani niin erilaisia?



Sitten vielä olis kivaa jos muut kertoisitte, miten isä on poikienne arjessa mukana? Meillä kun isä on yrittäjä ja erittäin paljon poissa, olen käytännössä yksinhuoltaja sillä erotuksella että isä ei ole edes joka toinen viikonloppu lapsiensa kanssa... Millainen isän rooli perheissänne on ja millaisia kuvittelisitte poikienne olevan, jos isää ei olisi/jos isä olisi paikalla erittäin vähän? Mitä isät poikienne kanssa yleensäkin tekevät ja miten aikaa viettävät?

Olen muutaman päivän seurannut tätä keskustelua, vaan ollut voimaton osallistumaan siihen =) (joskus tää meno työn ja muiden asioiden lisäksi vie mehut kokonaan). Kaikesta kirjoitetusta olen kyllä kahden erittäin vilkkaan poikalapsen äitinä samaa mieltä. Toki täytyy heti aluksi sanoa, että myös luonteilla ja temperamenteilla on tämän kanssa tekemistä, sillä tunnen myös raisuja tyttöjä ja rauhallisia poikia. Mutta noin pääsääntöisesti tyttöjen vanhemmilla ei ole aavistustakaan millaista on elää poikaperheessä...



Itse havahduin tähän taas eilen, kun tapasimme opiskelukavereiden kesken. minun pojat tutki paikkoja ja ihmetteli kaikkea ja melkein juoksi koko ajan, tekivät tuttavuutta uusiin ihmisiin ja välillä hiukan tappelivatkin keskenään ja... Musta he olivat ihan tavallisia pieniä poikia, toki melko vilkkaita mutta ei mitään ylivilkkaita kuitenkaan. No, yksi lapsettomista opiskelukavereistani (yltiörehellinen) ilmoitti menevänsä tämän illan jälkeen steriloitavaksi... Toinen (asunnon omistaja) siirteli koko ajan tavaroitaan ylähyllyille ja huokaisi selkeästi ääneen kun me poistuimme. Kolmas (rauhallisen yhden lapsen äiti) hymyili vaisusti ja ilmiselvästi piti mua erittäin onnistuneena äitinä, tässä kasvatuksessa nimittäin... ;)



En anna poikien terrorisoida kyläilytapahtumia, mutta en myöskään pakota istumaan hiljaa sohvannurkassa. lapset on lapsia, käytöstapoja pitää olla mutta osallistua mielestäni silti saa. Erikseen on sitten ne tilaisuudet, mihin ehkä ei lapsia parane viedä lainkaan enkä minäkään esim kirkossa anna huutaa tai juosta. Mutta useimpien ystävieni tytöt kun piirtää tai leikkii barbeilla hiljaa kaksi tuntia yhteenmenoon, eivät he kyllä ihan oikeasti ymmärrä tätä menon, metelin ja energian määrää...



Tällaista siis meilläkin, parhaamme yritämme näiden kanssa vaikka aina ei ehkä ulkopuolisen mielestä siltä näytä. Mutta jotenkin tunnen kuitenkin olevani ihan oikeassa paikassa, en edes tiedä osaisinko olla tyttöjen äiti... ;)



t. Paletti, jonka pojat istuu tällä hetkellä ihan paikallaan (pikkukakkosen ääressä)

Meillä on " vasta" ykis 3-vuotias ja vauva, poikia molemmat, mutta vauhtia on jo yhdenkin kanssa melkoisesti.



Jari Sinkkosen kirja Elämäni poikana valotti minulle melko tavalla poikien maailmaa. Varmasti paljon jää vielä opittavaksi, mutta tuo opus helpotti kovasti minua. Nyt jo annan pojan hyppiä ja pomppia ja juosta ympäriinsä itse siitä väsymättä, useinmiten...



Meillä ei esim. toimi se vinkki, että lukee esikoiselle kirjaa, kun imettää vauvaa. Esikoinen katsoo kirjaa parhaimmillaan minuutin ja ryhtyy sitten pomppimaan sängyllä tai sohvalta lattialle ja meno sen kun kiihtyy. Se idyllisestä esikoisen huomioon ottamisesta:)



Mupsi

heips kaikki, jatkan vielä muutaman sanan SaraBa:n tekstin pohjalta. Ihan hyvältä kuulostaa suhteesi isovanhempipolveen ja mulle tuli sellainen olo, että olet aika sinut oman kasvattajuutesi kanssa kun siedät ottaa selkeää kritiikkiä vastaan esim. äidiltäsi. Mä olen kyllä liian herkkänahkainen sen asian kanssa. Saan jo karvat pystyyn siitä kun joku komentaa mun lapsia. En tiedä, mitä tunteita tämä muissa vilperttien äideissä herättää, me kun väistämättä joudumme aika ajoin tilanteisiin, kun itse läsnäollessa joku toinen aikuinen moittii lastamme!?!

Tai sanotaan näin, että hyvähän se onkin ja vastuun jakamista tietyissä tilanteissa, mutta jos komentaja on itse affektoitunut selvästi, mulla herää halu puolustaa lapsiani. Siis asiallisen tai hyväksyvän komentelun kyllä tietysti sulatan jos en ole itse kuullut esim. mitä tapahtuu. Mutta aikuisen omasta ahdistuksesta tietyn sävyn saava moittiminen, joka kohdistuu lapseeni, satuttaa.



Ja tuo oli tietysti huomionarvoinen seikka, eli kuten SaraBa sanoit, mummilassa täytyy kuitenkin itse skarpata säilyttääkseen kasvonsa kasvattajana:-) Kotona voi sitten relata, kun ei ole kukaan arvostelemassa. Toisaalta niinkin läheisten hlöiden kuin omien vanhempien seurassa pitäisi mielestäni voida tuoda esille omaa jaksamattomuutta ja olla " oma itsensä" . Meillä se ei valitettavasti toteudu.

Tässä viime päivinä on tullut mieleeni yksi asia, mihin haluaisin kyllä kokemuksia ja mielipiteitä muiden poikien äideiltä. Asia koskee KIIPEILYÄ : siis mikä siinä on , kun pojan kiipeilyvietti on niin kova??? Ainakin meidän esikoisella (kohta 5v) , ja pienempi menee tietysti isomman perässä... Tämä meidän hurja isoveli kiipeilee ulkona kahteen eri puuhun, roskisaitauksen päälle, postilaatikkotelineen päälle, talon tikkaisiin, leikkimökin katolle,mattotelineelle, terassin kaiteiden päälle jopa vesiränneihin!! Ja tätä tapahtuu päivittäin! Sisällä saa jatkuvasti olla komentamassa pois leluhyllyn päältä, kirjoituspöydältä, keittiön työpöydältä... Tuntuu kuin meillä asuisi kaksi simpanssia!!!!!!!!!!!

Onko kellään muulla samanlaista, vai onko tämä todella vain meidän perheen poikien ongelma???



Täällä meidän asuinalueella ei ole sellaista hyväkuntoista leikkipuistoa, jossa olisi kiipeilytelineet.Eli jos haluaa puistoon kiipeilemään, pitää lähteä kauemmaksi. Olen jopa miettinyt, että pitäisikö hankkia omat kiipeilytelineet omalle pihalle (omakotitalon) =) Kalliita ne tietysti on...

Mutta kyllä tuo vaan menee liian usein älyttömyyksiin meillä tuo kiipeily.

Vai mitä mieltä muut tuollaisesta olette?

Täällä vähän väsynyt äiti, huoh...

Kamalaa uhmaa meillä ilmassa ja miehen kannssa päätettiin että nyt tehdään muutos ja ei hermostuta pojille yhtä helposti/koroteta ääntä ym. kuin ennen ja pari päivää menikin tosi hyvin. Meno rauhottui ja pojat tuntuvikseen huomasi että ei ne piruvie hermostu ;)

Vaan nyt on taas homma karkaamassa käsistä, sikäli siis että pojat on heittäytyneet ihan mahdottomiksi taas. Koettelee todella pinnaa ja kieltä on saanut purra kerran jos toisenkin että malttaa pysyä rauhallisena eikä hermostuisi. Pienin on oikee elohopea, kiipeilee jokapaikaan, saa olla kokoajan vahtimassa. Kakkosella ollu tosi huono aamu tänään ja eilinenkin meni miten meni. Kiukuttelee ja karkailee taas työkseen tuolla pihalla. Nauraa vaan ja sanoo että en tottele ARGH! Ja esikoinen sitten inttää ja inttää ja joka asiasta saa käydä vääntöä ja alkaa sitten itkeä tihrustamaan mitä pienimmästä asiasta ja siis... HERMOT MEINEE MENNÄ!

Johan helpotti tää vuodatus :)

Täytyy tunnustaa että nyt tää kotona olo on tuntunu ihan työltä! tuntuu että miten ihmeessä sitä ratkeaa kolmeksi kappaleeksi kun jokainen vaatii jotain samaan aikaan.



KIIPEILYSTÄ siis, KYLLÄ kiipeillään täälläkin! kolme apinaa löytyy siis meidän perheestä. Sitä harjoitetaan niin sisällä, kuin ulkona. Isoin näyttää mallia ja pienemmät tulee perästä.



Siten piti kysyä muilta joilta löytyy reilu 4 vuotiaita- 5 vuotiaita, muistuttaako teillä puhe huutoa?!

Meidän esikoinen puhuu siis miltei huutamalla nykyisin kaikenaikaa. Jatkuvasti saa olla huomauttamassa että vähän hiljempaa.



Ja toinen kysymys, käveleekö muilla lapsi unissaan? Meillä tyo 2,5v keskimmäinen poika kävelee ja nyt ollaan joudutta laittamaan yläkerran lapsiportti narulla kiinni ettei yöllä alakertaan hiippeile. Pariin otteeseen herättiin siihen kun koko kämppä oli valaistu ja täällä oli telkkari päällä ja kaivettu kaapista syömisiä ja jääkaapista juomisia. Miten hitsissä se sen osaakin niin hiljaa tehdä, meinaa herään yleensä pieniinkin ääniin yöllä!

On varmaan senkin puoleen tuollainen kiukkuriiviö, kun nukkumaan käyminen tuntuu olevan niin vaikeaa ja eilenkin nukahti vasta 22.30 ja sit kun kävelee vielä yöllä unissaan niin saattaa hieman olla väsynyt yön jäliltä.



nyt lähden tästä viettämään takapihalle hetken laatuaikaa poikien nukkuessa, kahvikupin ja uuden 2plussan kanssa :)



t. K@tju ja pojat

K@tju ja SaraBa tuossa kirjoittelivat poikiensa kiipeilyvietistä..ja kovista äänistä.



Tuttua, niin tuttua. Etenkin meillä esikoinen 6-v on simpanssilaatua. 1-vuotiaasta asti on kiivennyt joka paikkaan ja tahti ei tunnu laantuvan. Ainoastaan löytyy nykyään korkeammalta kuin ennen. Meillä aloitettiin 1-2-vuotiaana pöydiltä ja hyllyiltä, n. 3v alkaen vuorossa olivat pation ristikot ja puut. Tietysti kiipeilytelineet kiinnostavat kovati myös. Olen paljon miettinyt mihin vetää rajaa, kun itsellä tekee niin pahaa katsoa...mulla on ollut se periaate, että jos itse pääsee ylös, saa mennä. Esim. puihin yrittää pikkukakkonen, joka on lyhyt ja rotevahko, saada minulta tuuppausapua, mutta sitä ei ole herunut:-)



Viimeaikaisimpia valloituksia ovat olleet puistojen ja pihan puut, jonne kiivetään useiden metrien korkeuteen, lähistöllä oleva iso kivi, ja uusimpana urheiluhallin koripalloteline:-) Sieltä pudottautui sitten alla olevalle patjalle. Meillä pojat myös hyppäävät alas tosi korkealta, parin metrinkin korkeudelta. Sitä on esikoinen harrastanut jo pari vuotta ja mitään ei ole sattunut, osaa pudottautua niin pehmeästi jaloilleen. PIenempikin tulee noin 1,5 metristä alas.



Toisaalta olen sitä mieltä, että kun antaa melko vapaasti " harjoitella" lapsen taidot ovat niin hyvät, että vanhinkoja sattuu harvemmin kun tuntevat kehonsa ja hallitsevat liikkeensä joita on toistettu satoja kertoja:-) Meillä raja menee tietysti tikapuissa, eli ne ovat täysin pannassa (jos olen paikalla). Parvekkeet hirvittävät minua. onneksi asutaan maan tasalla, mutta isovanhempien luo päästäminen pelottaa tosi kovin.



Huutamisesta: välillä huutavat ihan huutamisen ilosta. Tänääkin esikoinen huusi puistossa ja ilmoitti, että " nyt mää testaan kuinka kovaa pystyn huutamaan" ja se huuuto oli ihan eläimellinen:-) Ja toki puheääni on voimakas molemmilla kun äänimatto on tasaisen voimakas kok ajan. Ja tosiaan sellaisia ihan ihmeellisiä kiljumiskohtauksia ja kirkumista, joka saa naapurin äidin hämmentymään totaalisesti. Myös leikit ovat tosi kovaäänisiä.



Sitten voisin jatkaa tätä valituslinjaa: eniten mua viimeaikoina on potuttanut rikki mennyt irtaimisto. Useita lamppuja, viimeksi eilen jalkapallopumpun neulasuutin, tietysti lasitavaraa, kaikki lasten kirjat syöty/revitty sivut, autoista irtoilevat renkaat kun niitä painetaan niin kovaa, jopa iso plaston kuorma-auto saatu hajalle. Kaiken huippuna televisio, jonka esikoinen n. 2-vuotiaana tuuppasi alustaltaan ja se meni tietysti käyttökelvottomaksi...tätä listaa voisi jatkaa loputtomiin...lennokkeja, ulkoleluja, lapioita, kaikki huoneiston seinät läästitty, villakangastuolit ihan karmivan näköiset...



Ja lisäksi mua potuttaa noitten lyhytjänteisyys ja säntäily yllykkeestä toiseen. Jatkuvasti pitäis olla äksöniä.



Mutta ovat ne niin rakkaita:-)))