Lue keskustelun säännöt.
Hirveä olo - en saa Baby P.n tapausta mielestäni
27.11.2008 |
Minulla on täsmälleen samanikäinen poika kuin tuo Baby P oli kuollessaan. Pystyn aivan liian hyvin kuvittelemaan, millaista elämä on ollut tuolle pienelle pojalle. Ja millaista sen olisi pitänyt olla. Kun luin tuon lapsen kohtalosta ensimmäisen kerran en voinut uskoa asiaa todeksi ja yritin etäännyttää itseni koko asiasta. Nyt, kun palasin uudelleen tuohon uutiseen ja näin kaikki hirvittävät, kammottavat yksityiskohdat ja sen suunnitelmallisuuden, jolla poikaa oli kidutettu ja pahoinpidelty en varmasti pysty unohtamaan tätä asiaa koskaan. Yleensä pystyn olemaan rauhallinen, mutta nyt tuntuu kuin eläisin jossain pahassa unessa. Itse asiassa näin painajaisia koko viime yön. Miksi elämä on näin kauheaa, kaikkein kamalimmatkin asiat voivat toteutua. Onko muita, joita tämä asia ei jätä rauhaan?
Kommentit (6)
Mullaon suunnilleen saman ikainen tytto.
Luin muutaman uutisen aiheesta , mutta sitten paatin etta en lue enaan uutisia siita.
Jos olisin lukenut kaikki yksityiskohdat olisin varmasti samassa tilassa kun tekin.
Mielessa kaihertaa silti :-(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täällä myös yksi jota ahdistaa vieläkin. Eräänäkin iltana en saanut pojan kuvaa pois mielestäni (muistuttaa ehkä vähän omaani) ja itkin vain. Kuvittelen miten kauheaa kärsimystä hänen viimeiset hetkensä on olleet ja ajatus hänestä siinä verentahrimassa sängyssään on kestämätön. Tahallani en katsonut sitä ketjua täällä missä oli Baby P:n kuva mutta koska luen Daily Mail sivustoa niin sieltähän sitten vahingossa pongasin pikku raukasta useammankin kuvan Ja ne ei tosiaan jätä rauhaan. Olen raskaana että ehkä vielä herkempi kaikelle.
otsikoita nähnyt mutta en ole jaksanut tarkemmin lukea
http://www.murha.info/phpbb2/viewtopic.php?t=6008
Ihan sairasta! Tulee tosi paha olo... Miten maailma voi olla tällainen?!
Voi on, varmasti on. Minä olen ainakin yksi heistä. Olen lukenut kaiken mitä luettavissa on, ei ehkä olisi pitänyt mutta kun kerran aloin lukea...
Olen ollut tämän kourissa nyt jo kaksi viikkoa. Vatsaa kouristaa, sydämeen sattuu, itkettää, itkettää. Olo on vuoroin raivostunut, vuoroin voimaton ja ennenkaikkea äärimmäisen surullinen. Kaikki kuvat etsautuneet mieleen. Oma poika tasan vuotta nuorempi kuin pieni Peter. Annan iltaisin ylimääräisen suukon ja halauksen pojalleni, mutta oikeastaan lähetän sen pikku enkelille taivaaseen, ja minun on mielenrauhani takia PAKOTETTAVA itseni uskomaan, että sellainen paikka on, missä Baby P:llä on nyt hyvä ja turvallinen olla, ja missä hän ei Luoja suokoon muista mitään tästä maailmasta...